Media­kirjasto

Kirje heprealaisille - luku 6

On päästävä eteenpäin; lopullinen luopumuskin on mahdollinen 6:1-8

Rafael Gyllenberg sanoo omassa kommentaarissaan, että "tämä kohta on kirjeen vaikeimpia". Jo edellä (5:12) kirjoittaja puhui "Jumalan sanan alkeista". Nyt Hän jatkaa samasta teemasta puhuen "Kristuksen opin alkeista". Kristillisen uskon perusasioiden tulisi olla jo selvillä. Enää ei tulisi kinastella perustuksesta, vaan siitä tulisi päästä eteenpäin, kohti täydellisyyttä.

Perustukseen kuuluu ensiksikin parannus kuolleista teoista. Parannuksen (sama metanoia, 'mielenmuutos' kuin evankeliumeissa) julistamisestahan sekä Johannes Kastaja (Matt. 3:2) että Jeesus (Mark. 1:15) aloittivat julistustoimintansa. Kuolleilla teoilla ilmeisesti viitataan erilaisiin pakanuuden synteihin ja kuolleisiin epäjumaliin. Jeesuksella parannuksen julistamiseen liittyi aina kehotus uskoa evankeliumiin, samoin tässä. Kasteesta puhutaan monikossa, jolla tarkoitettaneen kristillisen kasteen eroa toisaalta juutalaisiin pesuseremonioihin (vrt. Qumran) ja toisaalta Johanneksen kasteeseen. Kätten päällepaneminen voi viitata kasteeseen, sairaiden puolesta rukoilemiseen tai virkaan asettamiseen (esim. 1. Tim. 4:14). Viimeiseksi kirjoittaja käsittelee Kristuksen takaisin tuloa koskevaa opetusta (ylösnousemus, tuomio).

Nämä eivät ole vähämerkityksisiä asioita, vaan koko kristillisen uskon peruskivi. Se tulisi olla jo omaksuttuna.

Jakeesta 4 eteenpäin on kirjeen voimakkain varoitus leikittelemästä iankaikkisilla. Uskon perusta on tehtävä kirkkaaksi, sillä lopullisen luopumisen vaara elävästä uskosta on mahdollinen (vrt. 1. Piet. 1:10, 3:17), niin että paluuta ei enää ole.  Meidän on tehtävä ero lankeemuksen ja luopumisen välillä. Jokainen ihminen lankeaa päivittäin syntiin, tekee sellaista, mikä murehduttaa Jumalamme mielen. Mutta oikea kristitty myös päivittäin pyytää syntejään anteeksi. Silloin tilanne alkaa olla vakava, kun emme enää tahdo tunnustaa syntejämme ja rukoilla anteeksiantamusta. Luopumus on sitä, että näin tietoisesti käännetään selkä Jumalalle, harkitusti hylätään Kristus, sanoudutaan irti Hänestä ja julkisesti häväistään Häntä. Jätetään Valkeus ja valitaan Pimeys. Liitytään ehdoin tahdoin niihin, jotka haluavat päästä eroon Kristuksesta.

100-luvulla valtiovalta vainosi kristillistä seurakuntaa. Moni luopui uskostaan ja kielsi Jeesuksen. Silloin mietittiin, oliko luopuneilla mahdollisuus palata takaisin kirkkoon. Päädyttiin siihen, että kirkkokurillisesti ihmistä, joka halusi palata, ei tahdottu sulkea kirkon ulkopuolelle. Samalla kuitenkin tehtiin selväksi, että joka luopuu elävästä Jumalasta, tekee aina lopullisen valintansa. Jumala voi kuitenkin tehdä mahdottomasta mahdollisen, niin että luopunutkin saa palaamisen armon (vrt. Luuk 15, tuhlaajapojan vaiheet). On hyvä huomata, että kirjeessä ei sanota, että luopio ei saisi palata takaisin. Se voi kuitenkin olla mahdotonta hänen itsensä takia (vrt. Juudas - Pietari).

Usko - kärsivällisyys - toivo 6:9-20

Kirjoittaja on edellä halunnut antaa lukijoilleen mahdollisimman kovan varoituksen, koska on havainnut heidän kristillisyydessään veltostumisen merkkejä. Nyt hän haluaa kuitenkin samaan hengenvetoon antaa myöskin tunnustusta. He ovat rakkaudessa palvelleet pyhiä, so. toisia kristittyjä, mikä on ollut samalla Jumalan palvelemista, Hänen kunniakseen tapahtunutta työtä. Se on Jumalan muistissa. Tämä usko, joka myös näin palvelee kärsivää lähimmäistä, tulee säilyttää loppuun asti. Siinä me tarvitsemme kärsivällisyyttä. Kerran saamme periä luvatun.

Kirjoittaja asettaa esikuvaksemme Abrahamin. Kaksinkertaisesti Jumala ilmaisi Abrahamille hyvän tahtonsa. Ensin hän sai Jumalalta lupauksen perillisestä, toiseksi Jumala sitten vielä valalla vannomalla vahvisti lupauksensa. Abraham uskoi, odotti kärsivällisesti ja sai Jumalan lupauksen mukaisesti Iisakin.

Tämä tulee olla meille uskomme vahvistajana. Jumala on antanut meillekin lupauksensa. Hän ei valehtele, vaan seisoo sanansa takana. Olkaamme mekin siis uskossamme kärsivällisiä. Kristillinen toivo on nojaamista Jumalan lupauksiin. Se on varmuutta, koska Jumala on sen toivon takaajana. Meidän toivomme köyden toisessa päässä on ankkuri, joka on jo esiripun toisella puolella, perillä taivaassa. Toivo samastuu näin Jeesukseen. Hän on toivomme ja tästä toivosta me pidämme kiinni uskossa. Koska Hän on jo perillä, mekin saamme luottavaisina olla varmoja perille pääsystämme. Saamme jo nyt toivossa omistaa iankaikkisen elämän.