Ylös vuorenrinnettä

Vuoret ja mäet ovat raamatullisessa symboliikassa tärkeitä. Vuorelle on vaivalloista päästä, mutta vuorelta avautuu maisema aikaan ja elämään. Vuorella kuunnellaan opetusta ja opetetaan. Vuorella rukoillaan ja valmistaudutaan kohtaamaan Jumalan läsnäolo. Vuorella itketään ja saadaan lohdutusta. Vuorella kuollaan ja noustaan ylös kuolleista.

Vuorelle kiipeäminen on ehkäpä joidenkin mielestä jopa kulunut klisee, joka kuitenkin kertoo merkityksekkäästi elämämme vaivalloisesta tiestä ja sisäisestä kasvamisesta. Jäin pohtimaan kiipeämisen merkitystä kun tämän vuoden ensimmäisenä aamuna patikoimme Yangonista parisataa kilometriä etelään sijaitsevan Zwekabinin vuoren huippua kohti. Voidaksemme olla huipulla auringonnousun aikoihin, lähdimme matkaan jo 4:30 aamuyöllä. Aamuinen ilma oli silkkisen pehmeää ja tropiikin pimeydessä näimme vain aavistaen edessämme kiemurtelevan polun himmeiden sähkölamppujen valossa.

Emme tunteneet tietä emmekä tienneet kuinka kauan matka huipulle kestää ja kompastelimme pimeässä soraisella polulla terävien kivien lomassa. Meille tuntematon reitti sekä pimeys ympärillämme pakotti meidät keskittymään vain seuraavaan askeleeseen ja antoi meille voimia uskoa siihen että jaksamme ja että aivan kohta olemme jo perillä. Aamunkoittoa odottaessa ja vuoripolulla eteenpäin tallustaessa myhäilin itsekseni ja pohdin kuinka hassulla tavalla vaelluksemme muistutti elämämme taivalta ja ihmisen sisäistä kypsymistä. Jos olisin vaelluksen alkuvaiheessa tiennyt kuinka jyrkkä polku meitä odottaa, en tiedä olisinko halunnut edes alkaa kiivetä. Usein näin on myös omassa elämässämme. Kun katsomme taaksepäin valloitettuja vuoria ja mäkiä, elämämme vaikeuksia, pitkiä projekteja, vaikeita ihmissuhteita, lasten kasvatusta, työtä ja terveyttä, emme varmaan olisi jaksaneet edes aloittaa uutta vaihetta elämässämme jos olisimme tienneet mitä tuleman pitää.

Toisinaan tuntematon polku edessämme antaa voimaa jatkaa eteenpäin, mutta toisinaan masennumme kun haluaisimme nähdä vielä pimeyden verhossa häämöttävän huipun. Jos masennuksessamme pysähdymme ja jäämme seisomaan, olemme menettäneet toivon päästä huipulle kokemaan auringonnousun kauneuden. Ehkä sanomme itsellemme: ”En ole tarpeeksi älykäs. Taas kerran epäonnistuin surkeasti. En opi tätä ikinä. Kaikki muut ovat minua parempia ja lahjakkaampia… Onkohan Jumala hylännyt minut..?”

Raamatusta löydämme uuden näkökulman. Jeesus sanoo itse olevansa maailman valo ja joka häntä seuraa ei käy pimeydessä vaan hänellä on elämän valo. (Jh 8:12) Jumalan itsensä uhraavaan rakkauteen uskoessamme olemme astuneet kuoleman varjosta elämän valoon ja syntyneet valon lapsiksi. Jumala ei nimittäin koskaan menetä uskoaan, toivoaan ja rakkauttaan meihin. Hän ei sammuta meitä johtavaa valoa elämän tiellä eikä jätä meitä yksin pimeältä tuntuvaan laaksoon vaan kävelee koko ajan vierellämme.

Siunattua ja armollista uutta vuotta, hyvä lukija. Toivon sinulle rohkeaa ja iloista vuorenhuippujen valloitusta ja valaiskoon Jumala askeleesi armollaan jokaisena uutena päivä. Sinä olet maailman valon peili monille muille, jotka kanssasi vaeltavat.