Yhtä lailla lasten kirkko

Sain arvokkaan tehtävän: tulin valituksi Munkkiniemen seurakuntaneuvostoon marraskuussa pidetyissä seurakuntavaaleissa. Tämän johdosta olen viime aikoina miettinyt, miten lasten parissa tehtävää työtä voitaisiin kehittää seurakunnassa monen muun asian ohella.

Munkkiniemen seurakunnan alueella on kaksi kirkkoa. Munkkiniemen kirkko on Verkoston eli luterilaisen kirkon piirissä toimivan seurakuntayhteisön käytössä. Siellä toimii peräti viisi pyhäkoulua messun aikana. Munkkivuoren kirkossa järjestettävät messut ovat Munkkiniemen seurakunnan järjestämiä. Munkkivuoren kirkossa ei ole pyhäkoulua. On luonnollista, että lapsiperheet hakeutuvat siihen messuun, jossa lapsille on järjestettyä ohjelmaa. He eivät uskalla mennä toiseen messuun, koska ovat kuulleet kommentteja siitä, miten lapsen ääni pilaa messun.

Itseäni messuissa puhuttelee lapsen ääni ja elämänilo. Lapset ovat elävä muistutus siitä, että Herran edessä asioiden ei tarvitse olla täydellisyyteen asti hiottuja, vaan Hänelle ihminen on arvokas sellaisena kuin on, omien taitojen ja puutteiden kanssa.
Viime sunnuntaina istuin kirkon penkissä. Seurakuntalainen halusi kertoa kolmevuotiaasta lapsenlapsestaan ja siitä, kuinka ehtoollinen on tehnyt pieneen poikaan vaikutuksen. Tämä pieni kaveri leikki kotona ”kirkkoa”. Hän oli ihmetellyt isovanhemmilleen, missä hänen ehtoollismaljansa on. Toisella kertaa isoisä oli ollut pitkällään. Hän havahtui siihen, kun pienen pojan käsi oli ollut hänen päälaella. ”Siunatkoon sinua kaikkivaltias Jumala. Isä, Poika ja Pyhä Henki”, sanoi kolmivuotias. Tämä siunaus oli tuntunut isoisästä hyvälle. Lapset seuraavat tarkkaan, mitä messussa tapahtuu. On tärkeää, että heidät otetaan mukaan kirkkoon. Jokainen lapsi on tärkeä.

Elämme yksilökeskeistä aikaa. Minä ja minun identiteettini, minun arvomaailmani ja minun valintani. Minun oikeuteni ja etuni. Vetoamme juhlapuheissa yhteisön tärkeyteen, mutta helposti unohdamme sen pienen yksikön: perheen ja lapset. Ilman Herran sanan jatkuvaa ohjausta ymmärryksemme kapeutuu perin itsekkääksi ja omahyväiseksi. Tavoittelemme vain omaa etuamme ja omaa parastamme.
Onko meillä niin kiire, ettemme ehdi katsoa lasta kunnolla silmiin ja kysyä mitä hänelle kuuluu? Minkälaista toimintaa hän kaipaa? Ei kuunnella pelkästään korvilla, vaan myös silmillä ja sydämellä.
Pyhästä Hengestä olen oppinut, että se puhaltaa, missä tahtoo ja sitä ei voi vangita, niin kun ei tuultakaan. Saman seurakunnan alueellakin voi olla monenlaista toimintaa ja erilaisia näkemyksiä. Ollaan herkällä mielellä aistimassa ja kuulemassa, missä nyt tuulee: mikä innostaa, mistä saa voimaa ja intoa työhön Herrassa.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 11/19.