Yhdessä tunnemme Jumalan paremmin kuin yksin 

Ekumenia on rikastuttanut oululaisen Veijo Koivulan hengellistä elämää vuosikymmenten ajan. Tutustuminen toisiin kirkkoihin kuuluviin kristittyihin on katkaissut kärjen ennakkoluuloihin ja tietämättömyyteen perustuvalta kritiikiltä. 

 Kysymykseen uskoontulosta rovasti Koivula vastaa periluterilaisesti. Hän kertoo saaneensa uskon lahjaksi kasteessa Ilmajoella. Lapsuuden kodissa kristillisyys oli luonnollista ja välttämätöntä.  

– Pappia leikin ahkerasti naapurin pojan kanssa jo nelivuotiaana, mutta kutsumuksen teologiaan ymmärsin luettuani pari vuotta kauppatieteitä Helsingissä, Koivula kertoo.  

Kutsumus vei kirkon palvelukseen pohjoiseen Suomeen. Työura alkoi seurakuntatyössä, mutta viimeiset seitsemäntoista vuotta Koivula on johtanut Oulun aluerekisteriä. Se on vähemmän esillä olevaa kirkon perustyötä, jäsenrekisterin pitämistä ja ihmisten palvelua käytännön asioissa.  

Huutoa ja harmoniaa 

Ensimmäiset askeleensa ekumenian polulla Koivula otti opiskeluaikana Helsingissä.  

– Tämän innostuksen juuret johtavat ylioppilaskoti Konviktiin ja kämppäkaveriini Juha Kukkuraiseen, joka oli innostunut ortodoksisuudesta. Hän sai minut houkuteltua mukaan Valamon-reissuille. Hänen ideansa oli myös se, että kun kerran ollaan Helsingissä opiskelemassa, meidän täytyy tutustua kaikkiin mahdollisiin kristillisiin kirkkoihin ja järjestöihin pääkaupungissa. Tutuiksi tulivat niin katolisen ja ortodoksikirkon kuin helluntailaisten ja vapaakirkollistenkin menot, Koivula kertoo.  

Nuorten teologian ylioppilaiden mielessä ei ollut niinkään kirkkokuntien arviointi kuin tutustuminen niihin. 

– Se oli sellaista ilman haistelua. Minulle kaikkein vaikuttavinta oli ensimmäinen käynti Uspenskin katedraalin vigiliassa. Se on jo paikkana upea ja koko tapahtuman kauneus ja harmonisuus jätti kyllä jäljen.  

Kaikki paikat eivät olleet ihan niin harmonisia, vaikka jälkensä nekin jättivät. 

– Kolme kertaa kävimme Siiloan-seurakunnassa. Se oli helluntailaistaustainen yhteisö, joka toimi 1970–80-luvuilla Eero Sopasen johtamana. Kun kokous alkoi ja Sopanen sanoi: ”Rukoilkaamme!”, kaikki rupesivat huutamaan. Ainakin sille se minusta tuntui. Ja kun Sopanen sanoi: ”Aamen”, huuto loppui just siihen. Minusta se oli kummallista enkä pystynyt sitä sulattamaan. Olin itse kasvanut niin luterilaiseksi, että se tuntui vieraalta, Koivula muistelee.  

Yhteinen usko Kristukseen 

Ne kirkkokunnat, joissa vierailu tuntui positiiviselta, kiinnostivat Koivulaa. Halu tietää lisää kasvoi. Miten nämä ihmiset oikein ymmärtävät uskonasioita? Mitä yhteistä heillä oli luterilaisten kanssa? 

– Hyvät opettajat ohjasivat syvemmälle näihin kysymyksiin, ennen kaikkea Martti Parvio ja Seppo A. Teinonen. Heillä oli kummallakin hyvin vahva, ekumeeninen asennoituminen. Martti Parviosta tein myöhemmin myös lisensiaattityöni. Hänelle ekumenia oli nimenomaan raamattulähtöinen asia, ei vain aate aatteitten joukossa. Hän näki sen Kristuksen antamana käskynä. 

Opinnot päättyivät ja piispa Olavi Rimpiläinen vihki Koivulan papiksi Oulun tuomiokirkossa kesällä 1982. Ensimmäinen työpaikka järjestyi Tuiran seurakunnasta, jossa Koivula aloitti ylimääräisen apulaisen tehtävässä. Piispa Olavista eli Ollista tuli Koivulalle paitsi esimies, myös merkittävä henkilökohtainen ystävä. Pian kävi selväksi, että Oulu oli erinomainen paikka ekumeniasta kiinnostuneelle.  

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 11/2022.