Voisiko kuoleman kanssa ystävystyä?

Jouko M. V. Heikkinen on kirjoittanut kuolemisen taidosta monta kirjaa. Silti hän ounastelee, että pelko saattaa kohdata hänet omalla kuolinvuoteellaan. Ja silti hän uskoo kuolevansa iloisesti. 

Ars moriendi on latinaa, ja se tarkoittaa kuolemisen taitoa. Varhaiskristillisyydestä nykypäivään kristityt ovat pohtineet, miten kohdata kuolema – miten kuolla hyvin, ”nukkua Herrassa”, ”mennä Herransa iloon”. Teologian tohtori Jouko M. V. Heikkinen on tutkinut kuolemaa ja kuolemisen taitoa vuodesta 1994 saakka. Tuolloin Heikkisen Saara-tytär kuoli isänsä käsivarsille.

– Olen ihmetellyt, kuinka Saara, joka eli vain pari tuntia, teki kuitenkin kutsumuksensa. Hänen kuolemansa pakotti minua katsomaan kuolemaa silmiin ja etsimään apua. Tunnen nyt iloa tästä johdatuksesta. Aluksi en nähnyt salattua Jumalan suunnitelmaa, jota hän alkoi toteuttaa Saaran kuoleman jälkeen, Heikkinen kertoo.

– Viime aikoina olen ajatellut jälleennäkemistä.

Pyhäinpäivä on synttärit

Lauantaina 4.11. vietetään pyhäinpäivää. Mitä muuta se merkitsee kuin kynttilämeriä hautausmailla? Heikkisen mielestä pyhäinpäivällä on tapakulttuuria syvempi vaikutus.

– On hyvä muistaa, että osa pyhistä on jo perillä. Tämän tiedostaminen on tärkeää aikana, jolloin kristitytkin korostavat ajallista elämää. Päämäärä on syytä pitää mielessä – ajallisenkin elämän vuoksi, Heikkinen korostaa.

Hän muistuttaa myös kirkon historiasta. Kristityillä ja on ollut tapana viettää pyhien muistopäiviä heidän kuolinpäivinään. Kuolema on ovi uuteen elämään. Koko maanpiiri odottaa ruumiiden ylösnousemusta. Sitä kun ikuinen elämä alkaa.

– Pyhäinpäivä on oikeastaan synttärit, Heikkinen pohtii.

Hautausmaat ovat tavallaan pyhiä paikkoja.

– Hautaan siunaamisen kaavaan kuuluu rukous: ”Sinä (Kristus) pyhitit hautamme lepokammioksi.” Tämä yksittäisen haudan pyhittäminen tapahtuu virrellä ja toisinaan myös rukouksella. Hautapaikka ei ole vain pieni alue multa- tai soramaata. Hautapaikka on unikamari, lepohuone.

– Tästä seuraa ihania asioita: meidät herätetään unesta, ja ruumiskin saa täydellisen elämän. Tuota ajatusta jotkut ovat jatkaneet ja piirtäneet hautakiveen vuoteen kuvan.

Kuolema-karhu

Vaikka kuolema mainitaan mediassa usein, itse kuolintapahtuma on Heikkisen mukaan sysätty syrjään.

– Esillä ovat lähinnä ajanjakso ennen kuolemaa ja surutyö.

– Kuolema on kuin karhu, joka asustaa metsässä. Emme haluaisi mennä siihen metsään. Kuitenkin tiedämme, että meidän on kuljettava tuon metsän poikki. Ihminen saa elämänsä aikana muistutuksia pelottavasta karhusta.

Nobelisti Thomas Tranströmer kirjoittaa kuoleman välttelystä: ”Keskellä elämää tapahtuu, että kuolema tulee ja ottaa mittaa ihmisestä. Käynti unohtuu, ja elämä jatkuu. Mutta pukua ommellaan hiljaisuudessa.”

– Ihminen ei itse päätä, miettiikö hän kuolemaa vai ei. Kuolema katsoo meitä silmiin joka päivä. Tunnemme sen alakuloisuutena, pelkona ja toivottomuutena. Vanha sanota kuuluu: sen, joka pakenee, kuolema voittaa, Heikkinen pohtii.

– Pyhäinpäivä on oikeastaan synttärit, Jouko M.V. Heikkinen sanoo.

”Katekismuskin opas kuolemaan”

Jo rippikoulu valmistaa Heikkisen mukaan nuoria hyvään kuolemaan. Ajatus on hieman hätkähdyttävä, mutta se perustuu rippikoulun perusoppikirjaan, Katekismukseen.

– Sen opettama iltarukous sisältää hyvän kuolemisen. Ensin piirretään ristinmerkki ja tunnustetaan kolmiyhteinen Jumala, jonka haltuun jätetään elämä. Katekismus on meditaatio- ja rukouskirja sekä opas hyvään kuolemaan.

– Jumala lupaa ensimmäisessä käskyssä olla Herramme – myös kuolemassa. Isä meidän -rukouksessa pyydämme, että Jumala ja hänen pelastustekonsa olisivat omaamme. Katekismuksessa on myös pieni rukous, jossa on kuolemaan valmistautumisen osia: kiitos Jumalalle päivästä ja koko elämästä, syntien anteeksiantamuksen pyytäminen, rippi ja sovinto lähimmäisten kanssa, oman elämän ja omaisten jättäminen Jumalan haltuun sekä enkelin varjeluksen pyytäminen pahaa Vihollista vastaan.

Heikkinen toteaa, että kuolemassa ”enkeli opastaa sielun turvallisesti Isän luokse niin kuin monissa virsissä ja hengellisissä lauluissa sanotaan”.

– Tähän voi vielä lisätä pyhän ehtoollisen nauttimisen – sehän on kuolemattomuuden lääke.

Erämaaisiä ja pyhien yhteyttä

Kuolemisen taidon harjoittelua raportoi jo Paavali: ”Katson joka päivä kuolemaa silmiin” (1. Kor. 15:31).

– Hänen jälkeensä muun muassa niin sanotut ”erämaaisät” opettivat, että kuolemisen taito ja taivaan todellisuus poistavat masennuksen ja tekevät elämästä kevyen, Heikkinen selostaa.

Erämaaisät olivat kristittyjä kilvoittelijoita, jotka vetäytyivät 300- ja 400-luvuilla yksinäisyyteen varsinkin Egyptin alueella. Heidän toimestaan syntyi luostarilaitos. Mutta kuolemisen taitoa harjoittivat muutkin kristityt.

– Kuolemisen taito on säilynyt varsin samanlaisena vanhasta kirkosta reformaatioon saakka. Siinä on jotenkin kaikki ihanasti kohdallaan. Toiveeni on, että tuo kallis taito tulisi tunnetuksi ja tuottaisi iloa, kun kuolema pelottaa. Ilo ei ole kuolemassa, vaan siinä, mitä ensimmäinen käsky lupaa. Ilo on siinä, että lupaus ”Minä olen Herraa sinun Jumalasi” toteutuu kuolemassa, Heikkinen toteaa.

Keskeistä kuolemisen taidossa on Heikkisen mukaan kristittyjen yhteys.

– Myös Luther ajatteli näin. Pyhien yhteys tarkoittaa, että kaikki on yhteistä. Se, mitä toiset kristityt ovat saaneet Jumalalta, jaetaan muille yhteisön jäsenille. Pyhien muistossa on suuri lohdutus ja rohkaisu – ajattelen tässä myös marttyyreita. Jumala auttoi heitä, ja saman avun saamme mekin.

Entä jos ei osaa kuolla?

Jos hyvä kristillinen kuolema on jättäytymistä Kristuksen käsiin, onko sitten olemassa ”huono kristillinen kuolema”.

– On toki. Kun katsomme kuolemaa väärään aikaan ja liian paljon, se ottaa ihmisen sisimmän haltuun. Luontomme heikkous ja Sielunvihollinen vaikuttavat tässä yhteisvoimin. Seurauksena on ihmisen pako ajallisiin ja Jumalan valmistaman hyvän kieltäminen.

– Luther kiteyttää kristityn koettelemukset kolmeen vaivaan: syntiin, kuolemaan ja kadotuksen uhkaan, Heikkinen jatkaa.

Entä miten on Heikkisen oman kuoleman laita? Uskaltaako hän kuolla ”rohkeasti Herrassa”.

– Kuolemastani ei tule suurta sankaritarinaa. Tämän tiedon sain sen jälkeen, kun pyörryin verikokeessa. Tuskinpa vältyn pelolta kuolinvuoteellakaan. Silti on totta: kuolemani on kesytetty, ja voin kuolla iloisena.

– Koska Herra Kristus ylisti Isäänsä, joka oli hänen kanssaan tuonelassa, se on myös oma osani ja kiitokseni.

Lohdutusta kuolemanpelkoon tuo Heikkisen mukaan katseen kääntäminen itsestä yksinomaan Kristukseen.

– Hän on ottanut kuolemamme omakseen ja muuttanut sen jumallaisella voimallaan elämäksi. Jumalan sana, rukous, virsi, Ristiinnaulitun kuva – kaikki nämä tekevät mahdolliseksi sen, että kuoleva katsoo Auttajaan ja jättää elämänsä hänen haltuunsa, Heikkinen opastaa.

– Kärsivä ja kuolevan Kristuksen kuvassa voimme kohdata kuoleman turvallisesti. Voimme ulkoistaa ristin Jeesukselle oman kuolemamme ja katsoa, miten meille käy, kun hän kuolee. Rististä kasvaa Elämän puu, ja kuolemamme niellään ja kesytetään. Voimme siis mennä metsään, jossa on karhu. Se on kesytetty.

– Joku on sanonut: se on ystävä.

Lue lisää Sanansaattajasta 44/17.