Uusi elämä avioliittoleiriltä 

Sari ja Harri Mannisen pitkään avioliittoon mahtuu kolme lasta ja molempien uskoontulo. Suurin mullistus oli kuitenkin kymmenen vuoden takainen avioliittoleiri Karkun evankelisella opistolla. 

 Elettiin heinäkuuta 1993. Vastikään Vaasaan muuttaneen 16-vuotiaan Sarin ystävä ehdotti, että lähdettäisiin tapaamaan ”yhtä Harria”.  

– Harri tuli avaamaan oven Amerikan-sortseissa jalka paketissa. Se oli menoa saman tien, Sari kertoo kolmekymmentä vuotta myöhemmin.  

– Kai se oli se kipsi, joka teki vaikutuksen, joku hoitajavietti varmaan aktivoitui, Harri veistelee ja tunnustaa olleensa itsekin myyty jo ensimmäisestä silmäyksestä. 

Sarin ja kuusi vuotta vanhemman Harrin seurustelu lähti käyntiin sinä kesänä. Naimisiin mentiin neljä vuotta myöhemmin kesäkuussa 1997, kun Sari oli 20- ja Harri 26-vuotias. 

Pariskunnalla ei vielä tuolloin ollut kristillistä vakaumusta. 

– Tietyt asiat olivat silti pyhiä. Ajattelin, että naimisiin mennään vain kerran, Sari muistelee. 

– Emme me silti valmiita olleet. Molemmat olivat omalla tavallaan rikkinäisiä ja kypsymättömiä. 

– Olin jo 26, mutta nuoruus oli vielä aika lailla päällä silloin, kun naimisiin mentiin. Ei oikein tiennyt, mitä odottaa, Harri säestää. 

Harri ja Sari muistelevat, että nuorena parina heillä oli hauskaa yhdessä. Jos ristiriitoja ilmeni, ne jäivät käsittelemättä.  

– Meiltä puuttui työkaluja käsitellä vaikeita asioita. Ne lakaistiin maton alle ja jätettiin sinne, Harri kuvaa. 

”Sinun Jumalasi on minun Jumalani” 

Vanhemmaksi tulo on ihmiselle positiivinen kriisi, joka myllää ajatusmaailman uusiksi. Samalla se on oman lapsuuden kertauskurssi, niin kuin joku viisas on sanonut. 

Myös Mannisille ensimmäisen lapsen, Mintun, odotus keväällä 2002 oli virstanpylväs. He kävivät läpi samanlaisia pohdintoja – toisistaan tietämättä. 

– Tuli ajateltua paljon kaikenlaista, elämää ja kuolemaakin, vaikkei sellaista olisi halunnut miettiä, Harri muistelee. 

– Mietin, mikä on lopputulema, jos henki nyt lähtee. 

Myös Sari pohti tahollaan, mitä haluaisi tulevalle lapselleen antaa.  

– Mutta ei me tällaisista asioista osattu vielä keskenämme puhua.  

Harri oli kasvanut kristityssä kodissa ja Sari oli saanut kuulla Jeesuksesta mummoltaan.  

Vanhempien ja isovanhempien rukoukset kantoivat lopulta hedelmää. 

Huhtikuisena yönä vuonna 2002 molemmat valvoivat sängyssä. Sarin ajatukset vaelsivat, Harri mietiskeli helvettiä. Aamulla Sari havahtui siihen, että Harri makasi hänen vieressään vaatteet päällä. Sari, joka näkee Harrin kasvoista heti, jos jokin on vialla, kysyi, mitä miehellä oli mielessä. ”Mä haluan päästä sun kanssa taivaaseen”, Harri puuskahti.  

– Tajusimme, että halusimme molemmat tulla uskoon. 

Muutaman päivän päästä Sari ja Harri törmäsivät Harrin vanhempiin Palosaaren kirkon parkkipaikalla. Kirkossa järjestettiin Kansanlähetyksen seurat. Vanhemmat tiedustelivat, minne nuoripari on matkalla. ”Sinne, minne tekin”, vastasi Sari.  

– Myöhemmin mietimme, että kohtaaminen parkkipaikalla oli kuin suoraan Ruutin kirjasta, Sari sanoo. 

Raamatussa Ruut vakuuttaa anopilleen Noomille menevänsä sinne, minne tämäkin menee. ”Sinun Jumalasi on minun Jumalani”.  

Uskoontulo ei ratkaissut avioliiton ongelmia 

Minttu, Pinja ja Iiris saivat syntyä kristittyyn perheeseen.  

Uskoontulo toi sisältöä elämään, tasoitti kärkevää kielenkäyttöä ja antoi turvallisen pohjan. Se ei kuitenkaan parantanut kommunikaatiota eivätkä Manniset edelleenkään osanneet puhua vaikeista asioista. 

– Jos asiat saatiin erimielisyyksien jälkeen normaaliin uomaan, niihin ei koskaan palattu, koska ei osattu. Ajateltiin ehkä jotenkin niin, että jos tasapaino on saavutettu, ei mennä enää kaivelemaan vanhoja, Harri kertoo. 

Viidentoista vuoden kohdalla avioliitto ajautui syvään kriisiin.  

– Harri oli paljon reissutöissä ja minä olin kotona lasten kanssa. Olimme etääntyneet tosi kauas toisistamme. Tunneyhteyttä ei ollut, Sari muistelee. 

Kriisi oli kova pala nieltäväksi. Miten meille voi uskovina käydä näin?  

Manniset hakeutuivat kirkon pariterapiaan.  

 – Päätimme, että haluamme joka tapauksessa jatkaa yhdessä ja saada homman toimimaan, Sari kertoo. 

Kesällä 2013 Manniset lähtivät ensimmäistä kertaa avioliittoleirille. Automatka Vaasasta Karkun evankeliselle opistolle taittui hiljaisuudessa.  

– Odotukset olivat isot, mutta emme voineet olla varmoja, tulemmeko saamaan apua. 

Rakentavaa riitelyä 

Kymmenen vuoden takainen avioliittoleiri oli lopulta Mannisten avioliitossa vedenjakaja. 

– On aika ennen sitä ja aika sen jälkeen, Sari sanoo. 

Vaikka pariskunta ei ensimmäisellä leirillä vielä juurikaan pystynyt puhumaan omasta tilanteestaan ulkopuolisille, he kokivat, että kaikesta, mitä he kuulivat muilta, oli apua.  

– Vertaistuki oli todella tärkeää. Huomasimme, ettemme olleet ainoita, joille oli käynyt niin kuin oli käynyt. Kenelle vain voi tapahtua mitä vain. Ja kaikesta voi selvitä.  

Avioliittoleirillä puhutteli myös aitous: asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä.  

– Joku voisi ajatella, että kristillisellä leirillä hymistellään ja puhutaan kauniisti ei-oikein-mistään, Sari sanoo. 

– Siellä tuli selväksi, ettei ole niin vaikeaa asiaa, josta kaksi tervettä ihmistä ei voisi keskustella, Harri jatkaa.

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 14/2023.