Uusi alku Pohjois-Thaimaassa

Eilen illalla avasin matkalaukkuni ja järjestin enimmäkseen vaatteista ja kahvinkeittovälineistä koostovan omaisuuteni uuteen kotiimme Chiang-Raissa. Talo on onneksi kalustettu, mutta joudumme vielä hankkimaan yhtä ja toista arjen helpottamiseksi. Kaikki aikaisemmin kodinhoitoa ja asumista varten hankitut astiat, siivousvälineet ja huonekalut jäivät nimittäin Yangoniin jouduttuamme evakuoitumaan Myanmarista.

Viime vuosien aikana on elämässämme korostunut eräänlainen jatkuva matkalla oleminen, mikä on yhtäältä rutiineistä vapauttavaa, mutta toisaalta myös rasittavaa. Jokainen uusi alku on omalla tavallaan kulttuurishokki, sillä uudessa ympäristössä elämän kantavat rutiinit ja ihmissuhteiden lähiverkosto tulee luoda uudestaan. Tästä huolimatta on mukava ajatella, että saamme nyt keskittyä työhön Thaimaassa, vaikka toivommekin pääsevämme takaisin Myanmariin heti kun se vain on mahdollista.

Karanteenin päätyttyä pääsin heti seuraavalla viikolla tapaamaan Thaimaan piispaa ja minut kutsuttiin myös osallistumaan Thaimaan luterilaisen kirkon ulkomaalaisten yhteistyökumppaneiden etäkokoukseen. Ulkomaalaisten järjestöjen edustajat olivat Norjasta, Austraaliasta sekä Suomesta. Kokouksessa sain melko hyvän ensi- ja yleiskatsauksen Thaimaan luterilaisen kirkon toiminnasta eri alueilla. On rohkaisevaa nähdä kuinka monipuolisesti kirkon diakoniatyö toimii muun muassa vankilatyön, erilaisten maatalousprojektien ja ruoka-avun jakamisen kautta.

Diakoniatyön rikkaudesta huolimatta panin merkille, että pappispulan takia seurakuntalaiset eivät ilmeisesti pääse kuitenkaan riittävän usein nauttimaan pyhiä sakramentteja. Kirkossa on käsittääkseni se käytäntö, että teologit toimivat viisi vuotta evankelistoina eli harjoittelijoina seurakuntatyössä, minkä jälkeen he voivat saada pappisvihkimyksen. En osaa sanoa, mitä paikalliset teologit ajattelevat tästä, mutta mielestäni viiden vuoden harjoittelujakso lienee liian pitkä. Olisin itse vastaavassa tilanteessa kärsimättömämpi, vaikka ennen omaa pappisvihkimystäni työskentelin vuoden pappisdiakonina ja sen jälkeen opiskelin vielä vuoden pastoraaliseminaarissa. Viime vuonna Thaimaan luterilaisessa kirkossa ei vihitty yhtäkään uutta pappia, vaikka täällä on periaatteessa tälläkin hetkellä evankelistoja, jotka olisivat jo voineet saada vihkimyksen. Ymmärtääkseni olen täällä Pohjois-Thaimaassa melkeinpä ainoa vihitty pappi ja siksi piispa pyysikin minua hoitamaan papin virkaan liittyviä tehtäviä koulutustoiminnan ohella. Ehtoollisen pyhittäminen, viettäminen ja nauttiminen on minulle hyvin rakas tehtävä ja odotan ilolla pääseväni palvelemaan paikallisia seurakuntia.

Chiang Rain alueella julkinen liikenne ei ole niin toimiva kuin isommissa kaupungeissa ja seurakunnat sijaitsevat kylissä varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Olen vuokrannut käyttööni pienen henkilöauton, jolla pääsen helpommin vierailemaan seurakunnissa. Onneksi Thaimaassa tiet ovat niin hyviä, että täällä pärjää hyvin ilman maastoautoa.

Yhteistyökumppanien etäkokouksessa kerrottiin myös koronaviruksen vaikutuksesta kirkon elämään. Valitettavasti jumalanpalveluksia ei voi vieläkään järjestää normaalisti, mutta ymmärsin, että seurakuntalaiset tapaavat kuitenkin pienemmissä ryhmissä. Taloudellinen tilanne on pandemian takia myös vaikea ja muutamat kirkon työntekijät ovat vaihtaneet puutteellisen toimeentulon takia työpaikkaa. Siksi seurakunnat pyrkivät tekemään suunnitelmia itsekannattavuuden tukemiseksi ja monissa seurakunnissa on aloitettu jonkinlaista maataloustoimintaa.

Thaimaan ja Myanmarin kirkkojen tilanteesta olen viime aikoina pohtinut, kuinka lähetystyön kautta eri kirkoilla eri konteksteista on hyvä mahdollisuus tukea toisiaan rakentavasti. Ajattelen tässä ennen kaikkea Myanmarin tilannetta ja jatkuvaa sisällissotaa. Kristuksen kirkko joutuu toimimaan hyvin vaikeissakin olosuhteissa, ja tiedän, että Raamattukin avautuu aivan eri tavalla niille, jotka ovat kokeneet elämässään vaikeita asioita. Kivun keskellä sanojen merkitys katoaa, mutta kristittyjen yhteys, läsnäolon rohkaisu ja Jumalan läheisyyden todistus puolestaan korostuvat. Toisen ihmisen kärsimystä ei voi, eikä saa koskaan kuitata Raamattua siteeraamalla, vaan Pyhän Hengen on annettava puhua ihmisen sydämelle lempeästi, hiljaa ja omalla voimallaan. Meidän pitää oppia aloittamaan kuten Jobin ystävät ja istua hiljaa toisen lähellä. (Voimme olla jopa viisaampia kuin Jobin ystävät, jotka eivät valitettavasti jaksaneet loppujen lopuksi pitää suutaan kiinni…). Me ulkomaalaiset voimme nähdä uskossa ja kirkon elämässä voimaa ja syvyyttä, jotka kotimaan turvallisessa ympäristössä eivät korostu samalla tavalla.

Uskon, että ihmisenä oleminen tarkoittaa aina vastavuoroista toiselle peilinä olemista. Lähetys-työntekijä on paikallisille oman kulttuurinsa peili, ja paikalliset yhteistyökumppanit ovat yhtälailla meille oman kontekstinsa peili. Sama pätee myös yhteisöihin toistensa peileinä. Me tarvitsemme jatkuvasti toista ja toiseutta sinänsä oppiaksemme ymmärtämään paremmin itseämme, omia heikkouksiamme ja vahvuuksiamme. Siksi lähetystyössä kukaan ei varsinaisesti ole ainoastaan antajan tai saajan roolissa, vaan me jatkuvasti saamme kaikki yhdessä olla avoimia muuttumaan ja kasvamaan yhteisen rakkauden ja Jumalan armon perustalla.