Työväki löysi evankelisen herätysliikkeen

Evankelisen herätysliikkeen historiassa työväki oli 1950-luvulle asti merkittävä osa liikkeen kannattajakuntaa, sillä evankelisuus levisi aluksi nimenomaan Etelä-Suomen kaupungeissa ja teollisuusyhdyskunnissa.   

Vaikka työväen vappumarssien suosio lienee hiipunut siitä, mitä se oli vielä 1970-luvulla, työväenlaulut liittyvät edelleen vappuun siinä missä ylioppilaslakit ja tippaleivätkin. Mutta kuinka moni on kuullut 1900-luvun alkupuolella Siionin kannelta ja Lunastettuin lauluja heläyttäneistä evankelisista työläisistä?  

Lauri Thurén muisteli muutama vuosi sitten Sanansaattajan kolumnissaan Turun Raunistulan alueen evankelisia. Puuvillatehtaan ympärille oli noussut yhdyskunta, jota Thurén kutsuu slummiksi. Siellä elämää leimasi köyhyys ja nälkä. Mutta Raunistulan torppien evankelisilla oli innostava sävelmä ja vallankumouksellinen sanoma. ”Tuskin on myöhemminkään kuultu sellaista rajatonta evankeliumia kuin, mitä hehkuttivat tuon ajan kansanihmiset kuten tehdas- ja käsityöläiset Turussa, Forssassa, Tampereella tai Viipurissa”, Thurén totesi. Samanlaisia muistoja kuin Turussa vaikuttaneista evankelisista voitaisiin kertoa muiltakin paikkakunnilta.  

Evankelisuus oli kaupunkilaisten liike 

Evankeliumiyhdistys perustettiin vuonna 1873 ja sen paikallinen järjestäytyminen alkoi 1870-luvun lopulla. Omia rukoushuoneita alettiin rakennuttaa Etelä-Suomen kaupunkeihin, esimeriksi Helsinkiin (vuonna 1878) ja Turkuun (1886) ja Forssaan (1888).   

Evankeliumiyhdistyksen lähetystyö Japanissa alkoi vuonna 1900. Kokoontumisissa alettiin kerätä rahaa ”jaappaninlähetykselle”.  Vuodesta 1906 lähtien perustettiin ympäri Suomea myös Nuorisoliitto-osastoja.  

Mihin ammattiryhmiin Evankeliumiyhdistyksen jäsenet 1900-luvun alkupuoliskolla kuuluivat? Miten yhdistys suhtautui työväenliikkeeseen ja sosialismiin? Tiedetään, että evankelisuuden vahvat alueet olivat 1870-luvulta toiseen maailmansotaan asti nimenomaan kaupungeissa ja tehdaspaikkakunnilla. Vuonna 1912 lähes viidesosa Evankeliumiyhdistyksen jäsenistä oli torppareita ja työmiehiä. Sen sijaan säätyläisväestöön luettavien jäsenten määrä oli vuosien saatossa pienentynyt. Evankelisen liikkeen historiaa tutkineet tosin muistuttavat, ettei jäsenluetteloihin ole luottamista. Yhdistyksen jäseniksi tultiin niin, että saatiin siihen kutsu. Kaikilla paikkakunnilla ei oltu tässä suhteessa aktiivisia. Sitä paitsi naisille merkittiin tehdaspaikkakunnilla jäsenluetteloon ammatiksi ”neiti” tai ”rouva” silloinkin, kun heidän ammattinsa oli vaikkapa tehdastyöläinen.  

Esimerkiksi Forssasta tiedetään, että siellä Evankeliumiyhdistyksen Nuorisoliiton osastossa oli 1900-luvun alkupuolella jäseninä runsaasti miehiä ja naisia, jotka olivat tehtaan työntekijöitä. Forssassa oltiin sosialidemokraattisen puolueen jäseniä ja samaan aikaan tilattiin evankelisia lehtiä. Tällä paikkakunnallahan järjestettiin vuonna 1903 kuuluisa Forssan kokous, jossa Suomen sosialidemokraattinen puolue julkisti ohjelmansa.   

Vasemmistolaiset evankeliset 

Työväenliike järjestäytyi Suomessa vuonna 1899 Suomen Työväenpuolueeksi ja vuonna 1903 Suomen Sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Vuonna 1905 Tampereelle perustettiin ensimmäinen kristillinen työväenyhdistys. Myös evankelisissa papeissa oli niitä, joita työväkeen liittyvät kysymykset kiinnostivat ja jotka toivat kirjoituksissaan esiin kristillisen työväenliikkeen tavoitteita. Jotkut näistä papeista olivat ehdokkaina eduskuntavaaleissakin vuosina 1907–1916.  

Evankeliumiyhdistyksen lehdissä sosialismia tarkasteltiin pikemminkin maailmankatsomukselliselta kannalta kuin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Reijo Arkkila on todennut, että sosialismista poliittisena liikkeenä katsottiin evankeliumiyhdistyksen piirissä viisaaksi vaieta siksi, että se levisi nimenomaan evankelisen liikkeen voimakkailla kannatusalueilla. Lauri Koskenniemen mukaan evankelisessa liikkeessä samoin kuin evankelis-luterilaisessa kirkossakin vallitsi kielteinen asenne sosialismiin sen kristinuskonvastaisuuden vuoksi. Eri paikkakunnilla tilanne ei kuitenkaan ollut näin yksiselitteinen, vaan Koskenniemi arvelee ainakin Etelä- ja Lounais-Hämeen torpparialueilla olleen vasemmistoon sitoutuneita evankelisia. Myös Teemu Kakkuri toteaa, että Etelä-Suomessa evankelisuudella oli yhteydet vasemmistolaisuuteen. 

Tutkijat ovat kuitenkin varsin yksimielisiä siitä, että evankelisuus oli poliittisesti neutraalimpi kuin muut herätysliikkeet. Evankelisuudessa korostettiin enemmän opillisuutta ja hengellistä identiteettiä kuin poliittista aktiivisuutta. Suomalaiskansalliset intressit eivät myöskään olleet samaan tapaan pinnalla kuin esimerkiksi herännäisyydessä jo senkin vuoksi, että evankelisuus oli kaksikielinen herätysliike.   

”Lietsokaamme luokkarakkautta!” 

Evankelisen liikkeen toimintaympäristönä oli suureksi osaksi sisällissodan aikainen punainen Suomi. Toisaalta evankelisuuden merkittäviä kannatusalueita oli myös valkoisten alueilla. Niinpä sisällissodassa evankelisia taisteli molemmilla puolilla. Sota-aikana säännöllinen toiminta lamaantui, eivätkä matkasaarnaajat voineet kulkea. Jotkut rukoushuoneet olivat sotilaiden majoituspaikkoina ja tilapäisinä huoltotiloina. Nokian rukoushuone poltettiin vuonna 1918. Sekä Helsingissä että Vaasassa kokoonnuttiin sisällissodan aikana Evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneisiin. Hannu Mustakallio toteaa, että evankeliselle liikkeelle oli myös sisällissodan aikana ominaista keskittyä oman uskonnollisen identiteettinsä rakentamiseen. Pastori K. V. Tamminen, josta vuonna 1923 tuli Evankeliumiyhdistyksen toiminnanjohtaja, varoitti sodan jälkeen saarnassaan jykevästi valkoisia rakkaudettomuudesta ja kostonhimosta: ”Älkäämme me puolestamme nyt enää saarnatko luokkavihaa. Lietsokaamme luokkarakkautta.”    

1940- ja 1950-luvuilla uudet Evankeliumiyhdistyksen paikallisosastot ja rukoushuoneet perustettiin maaseudulle. Silti liikkeellä oli edelleen vankka kannatus Etelä-Suomen kaupungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla. Monet nuorisoliittojen puheenjohtajat, saarnaajat ja kuoronjohtajat olivat työväenluokan edustajia. Mutta kun tultiin 1950-luvulle, työväen osuus oli Sleyn jäsenissä enää vähäinen.   

Takaisin Turkuun ja Raunistulaan. Edesmennyt professori Jukka Thurén kyseli vuoden 1990 Sleyn Kotimatkalla-vuosikirjassa, miten oli mahdollista, että 1920-luvulla uskovaisten ketju kulki torpasta torppaan Kastunmäen ilman asemakaavaa nousseessa torpparykelmässä. Raunistulan nuorisoliittolaiset kutsuivat naapureitaan kotonaan pidettyyn seuraan ja pihaseuroihin. Jos joku ei tohtinut tulla, hän saattoi kuunnella aidan takaa. Nämä evankeliset elivät kristillistä yhteisöllisyyttä todeksi: lainasivat toisiltaan tavaroita, kävivät saunassa toisen nuorisoliittolaisen luona ja saattoivatpa tilata yhteisen sanomalehdenkin. Työväestöön kuuluvat evankeliset olivat solidaarisia toisiaan kohtaan, tukivat lähetystyötä ja lauloivat kuoroissa ja seuroissa duurivoittoisia laulujaan. Sitä emme tiedä, kuinka monella vuosisadan alkupuolen evankelisella oli jonkin puolueen jäsenkirja. Mutta joka tapauksessa he iloitsivat siitä, että heidän nimensä oli kirjoitettu taivaan kirjaan.  

Lähteet: 

Reijo Arkkila (1975): Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen suhde Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon 1917–1939. 

Teemu Kakkuri (2011): Evankelinen liike kirkossa ja yhteiskunnassa 1944–1963. Aktiivinen uudistusliike ja konservatiivinen sopeutuja. 

Lauri Koskenniemi (1984): Suomen evankelinen liike 1896–1916. 

Hannu Mustakallio: Herätysliikkeiden rooli Suomen sisällissodassa vaihteli niiden perinteistä ja vaikutusalueista käsin. https://teologia.fi/2018/10/heraetysliikkeiden-rooli-suomen-sisaellissodassa-vaihteli-niiden-perinteistae-ja-vaikutusalueista-kaesin/ 

Jukka Thurén: Kustaa Thurén ja Raunistulan evankelinen teologia. Kustaa Thurén (1895–1967) Kotimatkalla 1997

Lauri Thurén: Taivasten kuningattaria. Sanansaattaja 6/2018

Julkaistu Sanansaattajassa  8/21.