Turun yössä on rukoiltu monta rukousta

Jouni Lehikoinen on kirkko­herra, joka valitsee byrokratian ja kokous­ten sijaan mieluummin ihmis­ten kohtaamisen joki­laivoilla, peli­kentillä ja festareilla. Vaikka toiminta­tapoja on tärkeä uudistaa, kristin­uskon sano­masta hän ei ole valmis käymään kauppaa.

Turun Mikaelinseurakunnan kirkkoherra Jouni Lehikoinen on Turun mies henkeen ja vereen, vaikka onkin asunut naapurikaupunki Paimiossa viimeiset kaksikymmentä vuotta. Tänä vuonna satavuotissyntymäpäiviään juhlivan Mikaelinseurakunnan kirkkoherrana hän on toiminut vuodesta 2003.  

Vaikka Mikaelinkirkko on rakennuksenakin Lehikoiselle rakas, hänelle on tärkeää, että kirkosta jalkaudutaan kohtaamaan ihmisiä siellä, missä he ovat. 

Vaikka sitten Aurajokirantaan. 

– Papit ovat lähteneet jokilaivoihin, pubeihin ja pelikentille juttelemaan ihmisten kanssa. Vastaanotto on ollut erittäin hyvä. Turun yössä on rukoiltu monta rukousta kriisien keskellä elävien ihmisten kanssa. Hengellisiä kysymyksiä ja etsintää on enemmän kuin kukaan osaisi ajatellakaan. Kertaakaan ei ole näytetty ovea tai osoitettu, että olisimme väärässä paikassa.  

– Tärkeintä on olla tarjolla, mutta ei tyrkyllä, Lehikoinen sanoo. 

Lehikoisen mielestä on tärkeää, että seurakunta on katu-uskottava yhteisö, jolla on selkeästi hengellistä tarjottavaa. Lehikoista kuvailtiinkin syksyn 2020 piispanvaalien aikaan ”moderniksi konservatiiviksi”. Kirkkoherra kiemurtelee hieman luonnehdinnan kuullessaan, mutta myöntää, että byrokratia ja kokouksissa istuminen ei ole koskaan iskenyt. 

– Elämme maallistuneessa yhteiskunnassa ja kaupungissa, jossa ihmiset vieraantuvat uskosta. Toimintatapoja täytyy muuttaa niin, että kokeillaan rohkeasti uutta. Kristinuskon sanomasta ei kuitenkaan käydä kauppaa tämän ajan vaatimusten kanssa.  

Mummin esirukoukset kantavat 

Jouni Lehikoisen lapsuudenkodissa uskonasiat eivät olleet tapetilla.  

– Ainoa uskovainen ihminen suvussa oli mummi, joka puhui minulle näistä asioista. Uskon, että olen tässä pitkälti siksi, että hän rukoili paljon lastensa ja lastenlastensa puolesta, Lehikoinen pohtii. 

Esirukoukset alkoivat kantaa hedelmää rippikoulun jälkeen. 

– Kuudentoista ikävuoden paikkeilla koin hengellisen heräämisen. Siinä kohtaa sain myös kutsun hengelliseen työhön, ja lukion myötä kutsu vain vahvistui, Lehikoinen muistelee. 

– Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1980, ja hain Åbo Akademiin opiskelemaan teologiaa, mutta jäin varasijalle. Se oli iso koetinkivi. Kolmen kuukautta kipuilin, onko tämä se, mihin minut on tarkoitettu. Kesän ajan odottelin. Syyskuussa sain tiedekunnasta soiton, että olen saanut peruutuspaikan.  

Lehikoisen pappisura on yhtä vanha kuin Sleyn ja Turun seurakuntien yhteisponnistus Maata Näkyvissä -festarit. Hän onkin festareilla tuttu kasvo niin järjestäjän kuin musiikinystävänkin ominaisuudessa.  

Kritiikkiä, mutta rakentavasti 

Jouni Lehikoisen mielestä kirkko on muuttunut valtavasti hänen pappisuransa aikana eikä muutos ole ollut kaikin tavoin suotuisa. 

– Voimavaroja viedään perustyöstä sivuseikkoihin, kuten talouteen ja hallintoon.  

– Myös kirkon julistus on ohentunut ja erilaiset henkiset virtaukset uivat kovaa vauhtia sisään. Suvaitsevaisuuden nimissä pitäisi lieventää käsityksiä perhearvoista ja teologisista totuuksista liittyen pelastukseen, Lehikoinen listaa.  

Kirkon pitäisi kyetä uimaan vastavirtaan, mutta sen sijaan kirkosta on tullut ”peesaaja” ja ”ajan hengen perässähiihtäjä”. 

– Kirkon pitäisi olla suolana ja valona maailmassa, mutta usein tuntuu, että valot on sammuneet ja suola menettänyt makunsa. 

Lehikoisen mielestä nyt ei kuitenkaan ole synkistelyn aika. 

Lue koko juttu Sanansaattajasta 13/21.