Tulkoon pimeys

Tiedän, että on vaarallista puhua ajan hengestä. Aikakausianalyyseja ympäröi kornin mahtipontisuuden ja tahattoman koomisuuden uhka. Mutta puhun silti. Kuulin nimittäin jokin aika sitten radiohaastattelun, joka paljasti ajan hengen armottomammin kuin yksikään milleniaalien masinoima somekohu.

Haastattelusta kävi selväksi, että eläkeiän patinoimat suuret ikäluokat, jotka ovat tottuneet olemaan vallassa, eivät aio luopua vallastaan. Taisteluasenne on kuulemma vahva ja ilmassa sodanjulistuksen tuntua. Vetää hiljaiseksi. En nimittäin äkkiseltään keksi mitään kornimpaa ja koomisempaa, kuin ihmisten sukuun kuuluva nisäkäs, joka vielä kuudenkympin ja kuoleman välisellä loppusuoralla uhoaa säilyttävänsä valtansa.

Haluaisin romanttisesti uskoa, että Lutherin ajan ihminen sentään taisteli syntiä, lihaa, maailmaa ja perkelettä vastaan. Hän oli pyhiinvaeltaja kuoleman varjon laaksossa, matkalla kohti taivaallista Jerusalemia. Tämän päivän ihminen on ilmeisesti jo voittanut kaikilla rintamilla. Hän nauttii kynsin hampain saavuttamistaan eduista. Hän ei vaella maailmassa vaan on sen laiskanpulskea valtias.

Samalla maailma kuitenkin natisee liitoksistaan. Mielen sopukoissa itää epäilys, jonka Cormac McCarthy kiteyttää romaanissa Kaikki kauniit hevoset: ”Minä en usko että tieto voi meitä pelastaa. Se mikä historiassa on pysyvää on ahneus ja typeryys ja verenhimo, ja ne ovat asioita joita edes Jumala – joka tietää kaiken mikä tiedettävissä on – ei näy kykenevän muuttamaan.”

Kristitty on ihminen, joka tunnustaa pimeyden. Hän ei retkota solariumissa suojalasit silmillään ja uskottele itselleen elävänsä suuressakin kirkkaudessa. Tämä on tärkeää, koska jos ei tunnista pimeyden syvyyttä, ei osaa kaivata todellista valoakaan. Jos ei myönnä yötä, ei anna itselleen lupaa unelmoida aamusta. Espanjalainen filosofi Miguel de Unamuno kirjoitti jo 1900-luvun alussa: ”Olen vakuuttunut, että voisimme ratkaista monia asioita, jos astuisimme kaikki kadulle ja saattaisimme kärsimyksemme päivänvaloon. Ehkä lopputuloksena olisi vain yksi yhteinen surunaihe, jota valittaisimme yhdessä: itkisimme ja huutaisimme taivaisiin ja kutsuisimme Jumalaa.”

Keskiajalla elänyt teologi Mestari Eckhart oli sitä mieltä, ettei meidän koko olemisemme ole lopulta mitään muuta kuin tulemista ei-miksikään. Ajattelin joskus, että siinä riittää tavoitetta munkkien ja nunnien korkealentoiselle kilvoittelulle ja itsestä luopumiselle. Mutta oikeastaan Mestari Eckhartin sanat voi tulkita myös meitä kaikkia koskevana lakonisena realismina, vallitsevan asiantilan täysin arvovapaana toteamisena. Ilman Jumalaa meidän koko olemisemme on lopulta vain tulemista ei-miksikään. Täysin riippumatta siitä, hyväksymmekö me asian vai emme. Täysin riippumatta siitä, kuinka paljon me puhkumme taisteluasennetta ja sodanjulistushenkeä.

On pimeys, johon kenelläkään meistä ei ole valtaa. On pimeys, jota voi uhmata vain Jumalan lapsen vallattomuudella.