Tuhoavatko
emojit Agricolan työn?

Suomalaiset yritykset toimivat englanniksi, monikulttuurisuus kasvattaa kielten määrää ja nuoriso kommunikoi keltaisilla palloilla. Professori Kaisa Häkkinen ei kuitenkaan usko äidinkielen kuolemaan. 

”Ellei me suomalaiset saa
präntättyy koko Bibliaa,
että me olemme köyhät sangen,
en senvuoksi epäuskoon langen.
Vaan ytymän siitä ensin imen,
pyhäin profeettain veisuin nimeen.”

Näin kirjoittaa suomen kirjakielen isäksi kutsuttu Mikael Agricola (1510–1557) runossaan, joka aloittaa teoksen Weisut ja ennostoxet. Runonpätkä kuvaa reformaation henkeä: Raamattu oli saatava jokaisen kansalaisen luettavaksi. 

Professori emerita Kaisa Häkkinen tuntee Mikael Agricolan vaikutuksen suomen kirjakielen syntymiseen ehkä paremmin kuin kukaan muu. Hän kertoo, että Agricola todellakin osallistui Lutherin luennoille Wittenbergin yliopistossa. 

– Mutta Luther ei siihen aikaan luennoinut enää säännöllisesti. Kyllä he toisensa kuitenkin tunsivat, Häkkinen vahvistaa. 

Mikael Agricola oli suomen kirjakielen luomisen johtohahmo, mutta muutkin kehittivät sitä. Agricola vain oli ainoa, joka onnistui painamaan tekstejään kirjoiksi. Häkkinen esittelee opusta nimeltä Codex Westh, joka sisältää kirkkokäsikirjan ja messukaavan, jotka ovat vanhemmat kuin Agricolan vastaavat teokset. Se on ajoitettu vuosiin 1545–49. Westhin koodeksin olemassaolosta on tiedetty jo sadan vuoden ajan, mutta vuonna 2012 Kaisa Häkkinen toimitti ensimmäisenä aineiston kirjaksi. Codex Westhin katsotaan olevan Rauman kappalaisen Mathias Johannis Westhin käsialaa. 

Teoksesta löytyy varsin erikoislaatuista materiaalia, kuten katkelma Mestattavien valmistaminen kuolemaan. Siinä seurakuntaa kehotetaan käymään polvilleen ja rukoilemaan yhdessä mestattavan kanssa ennen teloitusta: 

Kaikki te kuin oletta täsä ulgostulluet tämän meiδän veljenne kanssa, kun meistä nyt pois eritetään kuoleman kanssa, minä manaan teitä, että lankiatta teiδän polvillenna hänen kanssansa ja sangen nöyrästi rukoilisitta hänen eδestänsä, että hän mahtais kuolla yhδes vahvas uskos meiδän vapattajanna Jeesusen Kristusen tygä.

Katkelmassa perustellaan myöhemmin suorastaan tragikoomisesti teloitettavalle, miksi on hyvä asia, että hänet teloitetaan. Lisäksi häntä vakuutetaan Jumalan armosta, joka riittää peittämään myös ne synnit, joiden vuoksi tuomittu päänsä menettää. 

Kielen historia on kirkon historiaa

Suomen kirjakieli luotiin puhuttujen murteiden perusteella siten, että kielen pohja otettiin suurin piirtein Turun seudulta.  1800-luvulla sitä uudistettiin keskisuomalaisten murteiden suuntaan.

– Idässä ja lännessä oli niin outoja juttuja, ettei niitä olisi saanut samaan kieleen, Häkkinen hymyilee. 

Häkkinen kertoo, että nimenomaan kirkonmiehet kehittivät suomen kielen. Mikael Agricola oli Turun piispa, ja aina 1800-luvun alkuun asti kirkko johti kielenkäyttöä. 

– Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin oli Pöytyän ja Mynämäen kirkkoherran Antti Lizeliuksen tuotos. Lehden nimi oli Suomenkieliset Tietosanomat. Sitä ilmestyi vain yksi vuosikerta 1775–76. Papit julkaisivat 1700-luvulla myös käytännöllistä kirjallisuutta, kuten perunanviljelyoppaita, Häkkinen kertoo. 

– Se oli seurakuntalaisten etu, että he osasivat kasvattaa ruokansa tehokkaasti. Papinhomma oli siihen aikaan monipuolista, Häkkinen nauraa. 

Koska suomen kirjakieli on syntynyt Raamatun tekstien pohjalta, kansalaiset ”viljelevät” edelleen arkisessa puheessaan Raamatusta nousevia kielikuvia. Ateistikin saattaa pitää kynttilää vakan alla ja huomata, että itku seuraa pitkästä ilosta. 

– Nykyään saatetaan myös puhua vaikkapa muotivillityksestä, mutta alun perin termi ”villitys” liittyy harhaoppeihin, Häkkinen lisää. 

Jatkan, että kristinusko perustuu alusta lähtien sanaan. Jumala luo omalla sanallaan sen, mitä me kutsumme todellisuudeksi. Kieli ja kristillinen usko ovat siten erottamattomat.

– Varsinkin reformaatiossa sanan merkitys korostui. Katolisena aikana se oli vähän toinen juttu. Silloinkin saarnattiin kansalle ja opetettiin sitä sen omalla kielellä, mutta reformaatio tuotti kirkon kelpuuttaman pyhän kielen, jota voitiin käyttää myös alttarilla.

– Niin kauan kuin suomen kirjakieltä käytetään koulutuksessa ja yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa ja lainsäädännössä, ei ole hätää, Kaisa Häkkinen sanoo Suomen kielen puolesta pelkääville.

Monikielisyys ei ole uhka

Viisitoista vuotta sitten nuoriso alkoi käyttää lyhennettä lol (laughing out loud, suomeksi nauraa kovaan ääneen). Vastaavat ”tehokkaat” ilmaisut ovat sittemmin yleistyneet, ja nykyään suurin osa lauseista on korvattavissa keltaisilla emoji-tunnenaamoilla. Lisäksi monikulttuurisuus on tuonut Suomeen uusia kieliä, eikä suurissa kotimaisissa yrityksissä enää välttämättä puhuta suomea. Kaisa Häkkinen ei pidä näitä ilmiöitä huolestuttavina. 

– Kyllä tämä nuorten viestintä kuitenkin hajottaa kieltä jonkin verran. Sata vuotta sitten oli pyrkimys kaikille yhteisestä yleiskielestä, joka kuvattaisiin sanakirjoissa ja kieliopeissa, ja se toteutuikin. Silloin luotiin yksi systeemi. Nyt on monta systeemiä.

– Kun olen tutkinut suomen kielen historiaa, olen nähnyt, että sillä on ollut paljon nykyistäkin vaikeampia aikoja. Vielä 1800-luvun alussa suomen kielellä ei ollut mitään virallista statusta Suomessa. Viranomaiset käyttivät ruotsia, ja jos halusi esimerkiksi käydä oikeutta, se piti tehdä ruotsiksi. Jos ei osannut ruotsia, piti palkata joku hoitamaan asiat. Vasta 1800-luvun lopulla saattoi käydä koulunsa alusta loppuun suomen kielellä. Mutta maan ainoassa yliopistossa Helsingissä oli edelleen pakko käyttää ruotsia, Häkkinen kertoo. 

Hän lisää, että monikielisyyttä on ollut ennenkin ja että olemme Suomessa hieman sokeita. 

– Suomi on sillä tavalla syrjässä. On vaikea hahmottaa, että oma kieli voi hyvin säilyä muiden kielien keskellä. Esimerkiksi Sveitsissä viiden kielen käyttäminen on arkipäivää. Kyllä ihminen voi osata useita kieliä. Mutta jos ei yhtään arvosteta suomea eikä haluta kehittää ja käyttää sitä, tilanne on huono. 

– Ei kukaan kuitenkaan pakota suomalaisia hylkäämään kieltään. 

Toisin sanoen Häkkinen katsoo, ettei monikulttuurisuus uhkaa suomen kieltä. 

– Niin kauan kuin suomen kirjakieltä käytetään koulutuksessa ja yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa ja lainsäädännössä, ei ole hätää.

Häkkisen mukaan koulujen äidinkielen opetusta pitäisi kehittää monipuolisemmaksi. 

– Asiaproosan kirjoittamista tulisi harjoitella enemmän. Ja sitä, miten yhteiskunnallisesti toimitaan kielen avulla – miten kirjoitetaan sanomalehteen mielipidekirjoituksia, miten kommentoidaan toisten kirjoituksia.

– On hyvä, että maahanmuuttajia integroidaan samoihin opetusryhmiin Suomessa syntyneiden kanssa. Kyllä aikuisetkin oppivat suomea. Pitää vain uskaltaa, eikä pidä pelätä epäonnistumista. Lapset oppivat tehokkaasti. Puolen vuoden jälkeen ei ole ongelmia enää.

”Vanha raamatunkäännös on antoisampi”

Kaisa Häkkinen on eläkkeellä, mutta toimettomaksi hän ei ole jättäytynyt. Häkkinen ohjaa väitöskirjaopiskelijoita vanhan kirjakielen alalla ja tuottaa tieteellisiä julkaisuja. Uusin niistä käsittelee 1800-luvun kieltä. 

– Se on Matthias Alexander Castrénin Kalevala-käännös. Castrén oli ensimmäinen, joka käänsi Kalevalan jollekin kielelle – hän käänsi sen ruotsiksi ja teki siihen selityksiä. Olen toimittanut nämä selitykset, jotka ovat tähän asti olleet käsikirjoituksena. 

Häkkinen kirjoittaa myös säännöllisesti Tiede-lehteen sanojen etymologiasta eli alkuperästä. Hänen suurin hankkeensa on kuitenkin tekeillä oleva Agricola-sanakirja, johon Häkkinen listaa kaikki Agricolan teoksissaan käyttämät sanat. Niitä on noin 10 000. 

Hankkeen myötä Häkkinen vertailee eri raamatunkäännöksiä päivittäin. Hän toteaa, että vuoden 1933/38 suomalainen raamatunkäännös on alkutekstin suhteen tarkempi kuin uusin käännös. 

– Varmaan uudempaa käännöstä nykyihminen ymmärtää paremmin, mutta itse pidän tuosta perinteikkäämmästä. Se on minulle antoisampi.

– Alkutekstissä on sanamuotoja ja ajatuskuvioita, jotka ovat nykylukijalle vieraita, eikä niiden kirjaimellinenkaan kääntäminen auttaisi asiaa ymmärtämään. Sikäli uusi käännös on hyvä. Uudessa käännöksessä on ideana, että se antaa saman vaikutelman kuin vanha käännös antoi sen aikaiselle lukijalle. Uusi käännös on enemmän tulkintaa kuin vanha, Häkkinen erittelee. 

Kielen monet ilot

Kielen parissa askartelu on kovaa puurtamista, mutta välillä se on myös hauskaa. Kaisa Häkkinen on viihdyttänyt lukijoitaan Linnun nimi -teoksellaan, jossa hän raportoi siivekkäiden nimistön suomenkielistä etymologiaa. 

– Suosikkini on mustavalkea kärväistempaaja, suoraan ruotsista suomennettu. Se on nykyään kirjosieppo. Linnuilla on ollut paikallisia nimiä, jotka ovat eri murteissa poikenneet toisistaan.

Kielen kehittymiseen kuuluu myös uusien sanojen keksiminen. 

– Itse en ole kehittänyt niitä. Luulen, että esimerkiksi sanomalehtien toimittajat ja kääntäjät joutuvat käytännön syistä tekemään uusia sanoja, joista jotkut jäävät käyttöön. Yleensä erikoisalojen asiantuntijat vastaavat sanastosta. 

– Kun tuli se lauta, jolla tasapainoillaan, syntyi valtava ehdotusten kirjo, mikä sen nimeksi pitäisi tulla. Nyt sitä kai sanotaan tasapainoskootteriksi, Häkkinen muistaa.

Agricola-sanakirjaprojekti on vuosien työ, mutta sen valmistuttua Häkkinen haluaisi vielä raportoida, mistä Agricola on sanansa saanut ja miten hän on niitä valinnut.

– Ei minulla oikein muun elämän suhteen… Kaikki on nyt hyvin. Toivon tietysti, että läheiset pysyvät terveenä ja menestyvät. 

– Talo ja iso piha on sellaisessa katveessa, ettei kännykkä kuulu. Pihalla on puolen hehtaarin lampi ja kasvimaa. Siinä on täysi työ. Kesällä on kiva hoitaa puutarhaa ja toisinaan istua tietokoneen ääressä. Lapsenlapsia on neljä, ja he asuvat lähistöllä, joten heidän kanssaan vietämme paljon aikaa, Häkkinen luettelee. 

On pakko kysyä vielä asiantuntijalta: mikä on suomen paras murre?

– Ei niitä voi panna paremmuusjärjestykseen! Sanoisin, että Jyväskylän seudun murteessa ei ole häiritseviä erikoisuuksia, mutta nämä nyt ovat makuasioita. Turun murre on usein äänestetty suomen rumimmaksi murteeksi – siis muiden kuin turkulaisten toimesta.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 7/19.