Torjuntavoitto

Tänään sitten äänestettiin. Aihe oli ainakin median mielestä viikon tärkein. Ja puheenvuorojenkin määrässä mitattuna. Päätettiin aloitteen kohtalosta, jonka hyväksyminen oli tarkoittanut kirkollisen avioliitto-oikeuden laajentamista. Suomeksi sanottuna sukupuolineutraalin avioliiton tulemista kirkkoon.

Aloitetta oli käsitelty perustevaliokunnassa vuoden ajan. Oli ruodittu puolin ja toisin mahdollisuutta muuttaa kirkon avioliittokäsitystä. Lopulta perustevaliokunta päätyi monivaiheisen teologisen työskentelyn jälkeen siihen, että aloite jätetään raukeamaan, mutta piispainkokous huolehtii kunnioittavan keskustelun jatkumisesta.

Keskustelun aikana Porvoon piispa Björn Vikström teki perustevaliokunnan mietinnöstä poikkeavan esityksen. Sen hyväksyminen olisi merkinnyt selvää askelta kohti sukupuolineutraalia avioliittoa. Onneksi esitys jäi äänestyksessä tappiolle (46-59). Sen sijaan hyväksyttiin kirkkoherra Arto Antturin välittävä esitys, jossa todetaan aloitteen raukeavan, mutta velvoitetaan piispainkokousta jatkamaan toimia avioliittoa koskevien erimielisyyden selvittämiseksi kirkossa. Ajattelin, että olisin voinut äänestää melkeinpä kummin vain, yhtä hyvin perustevaliokunnan ”kunnioittavan keskustelun” kuin Antturin ”vaihtoehtojen selvittämisen” puolesta. Pääasia on sama: vaara on hetkeksi torjuttu.

Minun kannaltani asiankäsittely jäi torstaina jännittävään vaiheeseen. Täysistunto keskeytettiin juuri, kun olisin ollut puhevuorossa. Niinpä sain perjantaina aloittaa koko lystin. Alla puheenvuoroni aika lailla sellaisena, kuin sen pidin. Tapanani on puhua vapaasti, eikä kieli ole silloin luettavinta mahdollista. Mutta ajatus kai selviää tästäkin.

”Herra arkkipiispa, arvoisat edustajat. Upeita puheenvuoroja on jo käytetty. Varmaan jokainen, joka näitä on kuunnellut, on tehdyt saman havainnon kuin minä: ymmärrys on syventynyt, ahaa-elämyksiä on koettu. Tunneihminen on tehnyt sen havainnon, että kun joku oikein hehkuu puhuessaan ihmisyyden ja uskon ytimessä olevasta asiasta, joutuu kuulija kyselemään, ilkeääkö sellaista vastustaakaan. Mutta joskus on pakko.

Perustevaliokunnan mietintöä on kritisoitu sen Raamatun käytöstä. Erityisen ongelmallisena on pidetty viittaamista yksittäisiin Raamatun kohtiin. Tätä kritiikkiä en ihan pohjia myöten ymmärrä. Tämä tapa käyttää Raamattua on juuri se tapa, jota meidän tunnustuksemme käyttää. Eli kun on joku opinkohta, josta ollaan erimielisiä, otetaan esiin siitä puhuvat Raamatun kohdat, niin sanotut sedes doctrinae-kohdat eli opin valtaistuinkohdat, ja katsotaan mitä Kirja sanoo. Näin suojaudutaan teologiselta mielivallalta ja sellaisilta harhaan johtavilta poluilta, kuin vaikkapa apartheid-teologia, johon on muun muassa viitattu.

Joku hyväntahtoinen ja teologisesti syvällinen kirkolliskokousedustaja tulee minulle sanomaan, että eihän tämä se ongelma ole, vaan se, että perustevaliokunta tietoisesti unohtaa kulttuurillisen ja ajallisen etäisyyden Raamatun teksteihin, niitten kirjoittamisaikaan. En lähde nyt saivartelemaan sillä, kuinka paljon etäisyyttä on vaikkapa Yksimielisyyden ohjeella ja Vanhan testamentin syntyhistorialla ja niillä oloilla. Ja Yksimielisyyden ohjeen esipuheessahan sanotaan, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on kirkossa koeteltava. Tämä on siis meidän tunnuksemme tapa käsitellä asiaa.

Sen sijaan enemmän itsekriittisyyttä ja vastuullisuutta toivoisin kirkolliskokouksen saavan siitä huomiosta, että myös me olemme aikamme lapsia. Erityisellä tavalla meidän pitäisi ottaa se huomioon, koska tämä meidän on kaikkein vaikeinta huomata: millä tavalla me olemme aikamme lapsia. Meillä koko kirkon pitkässä jatkumossa on päätöksentekijöinä iso vastuu juuri tästä syystä. Eikö valikoivaa raamatullisuutta ole se, jos otetaan joku Matteus 7:12 (kultainen sääntö) ja ajatellaan, että se on yleisavain, joka ratkaisee kaikki meidän eettiset ongelmamme. Eikö se ole ajan henkeen menemistä, jos ajatellaan, että joku 1900-luvun jälkipuoliskon pohjoismainen tasa-arvoajattelu on hallitseva periaate, jonka mukaan pyhä Raamattu ja sen opillinen sisältö avautuu. Jotta vielä ymmärrettävämmäksi tämä huutomerkki tulee, niin otan esimerkin. Jos sanotaan, että maailma muuttuu meidän aikana nopeammin kuin koskaan tähän mennessä, niin on myös sanottu, että koskaan tulevaisuudessa maailma ei muutu yhtä hitaasti kuin meidän aikanamme. Jos me tänään keskustelemme avioliiton laajentamisesta, niin huomenna me keskustelemme koko avioliittoinstituution mielekkyydestä ja kuuntelemme sitten vahvoja argumentteja, jotka sanovat, että koko avioliittorakennelma on patriarkaalinen jäänne, ja koko avioliittorakennelma perustuu jonkinlaiselle syrjimiselle.

Toinen näkökohta. On kristillisyyttä, joka perustelee asiat ratkaisevasti hengellisellä kokemuksella, ilmestyksillä, näyillä ja sen sellaisilla. Mitä sanoo ihan tavallinen luterilainen kristitty, jonka usko kyseenalaistetaan, vaikkapa näistä syistä, kokemuksella, tunteella, ilmestyksillä, kun sellaiset nyt sitten sinulta puuttuvat tai minulla ovat tällaiset. Mitä sanoo yksittäinen luterilainen kristitty. Hän on oppinut sanomaan näin: “Mutta kun on kirjoitettu.” Mutta kun on kristallinkirkas Jumalan käsky, joka kyllä minutkin tuomitsee ja minua ojentaa, mutta on myös aurinkoa kirkkaampi Jumalan lupaus, joka vapauttaa minut. Tämän konkreettisen sanan varassa minä uskallan elää ja uskallan kuolla. Tästä syystä ajattelen, että nimen omaan perusteisiin menemällä meillä ei ole mitään syytä hylätä perustevaliokunnan mietintöä kaikilta osin.”