Toivo elää sittenkin

Elokuvat ovat loistavia mittareita kuvaamaan sitä, miten ihminen ja maailma hänen ympärillään muuttuvat vuosikymmenten saatossa. Lapsuudessani katsoin katastrofielokuvaa, jossa maailma uhkasi tuhoutua. Yhteispelillä ja sankarin leveiden hartioiden saattamana uhka saatiin hoidettua. Reilut kaksikymmentä vuotta sitten katsoin lyhyen ajan sisällä kaksi elokuvaa, joissa lähestyvä meteoriitti uhkasi maapalloa. Ihmiset pelkäsivät, mutta Morgan Freeman presidenttinä rukoili televisiopuheessaan Isä meidän -rukouksen ja sankarit saivat ydinlatauksilla kivenmöhkäleen pienemmäksi. Vain rannikon kaupungit tuhoutuivat, mutta maailma pelastui. Nyt olen katsonut taas lyhyen ajan sisällä kaksi elokuvaa, joissa valtava meteoriitti lähestyy maapalloa. Maapallon kohtalonhetkiin valmistaudutaan huolella ja eripuraisina. ihmiset hoitelevat asioitaan ja viimeisenä iltana kokoonnutaan viimeiselle aterialle toisia kädestä pitäen ja ehkä ihmettä toivoen, mutta sitten maailma kuitenkin tuhoutuu.

Mikä muutti katastrofielokuvien juonenkulun?

Jokin on muuttunut. Tämän vuosituhannen aikana katastrofielokuvista on kadonnut toivo selviytymisestä. 1990-luvun hittielokuvassa Independence Day Amerikan presidentti istui itse hävittäjässä torjumassa avaruudesta tulevaa uhkaa. Se oli naivia ja nationalistista propagandaa ihan varmasti, mutta siinä loisti yhteisöllisyys ja usko parempaa tulevaisuuteen.

Toivottoman ja apaattisen maailman keskellä lasten ja nuorien matka kohti omia unelmia alkaa kuulostaa mahdottomalta tehtävältä. Haastetta lisäävät koronarajoitukset ja eristäytyminen yhdistettynä isosti kasvavaan yksinäisyyteen. Sosiaaliset taidot heikkenevät nuoriltamme koko ajan. Viime aikojen uutiset Ukrainan rajalta lisäävät sodan pelkoa; tuhoutuuko maailma lopullisesti kolmannen maailmansodan seurauksena. Tällä hetkellä kutenkin suurin toivottomuuden syy löytyy ympäristöahdistuksesta. Nuorten selkäreppuun on lykätty koko maailman pelastaminen varmalta tuholta. Siksi ilmaston lämpeneminen on suurin toivottomuuden ja ahdistuksen syy. Huonojen uutisten keskellä kysymme, mistä löydämme edes pienen toivon pilkahduksen nuoren ahdistuneeseen maailmankuvaan. Onneksi nuorten kasvava pahoinvointi on huomattu ja hyviä asioita tapahtuu jo.

Kirkon perinteisen yhteisvastuukeräyksen kanssa ollaan tänä vuonna taas ihan asian ytimessä. Kuudes päivä helmikuuta starttaavan keräyksen keskiössä on 15–19-vuotiaiden nuorten jaksaminen ja rohkaiseminen. Resursseja haetaan kohtaamiselle, huomaamiselle ja toivon tuomiselle. Tarvitsemme toivoa ja uskoa huomiseen, sillä täytyyhän meidän löytää uusia polkuja ja reittejä eteenpäin ahdistuksen kehästä.

Kolme syytä ahdistukselle

Aamulehti haastatteli muutama viikko sitten kokenutta Tampereen yliopistollisen keskussairaalan nuorisopsykiatrian ylilääkäriä Riittakerttu Kaltialaa. Hän nosti esille kolme syytä nuorten pahoinvoinnille ja lisääntyneelle ahdistukselle. Ensimmäisenä vertailu ja kilpailu hyväksynnästä sosiaalisessa mediassa sekä väärin virittynyt arki, jossa nuori joutuu kantamaan liian isoa vastuuta omista ratkaisuistaan ja valinnoistaan. Toisena syynä hän mainitsi aikuisen selkeän tuen puutteen.  Nämä kaksi ensimmäistä syytä tuntuivat odotetuilta, mutta kolmas syy oli ehkä hieman odottamaton ja johtaa juuri toivon kuolemiseen.

Aamulehti kertoo: ”Kaltialan mukaan nuoren lisääntyneen ahdistuneisuuden taustalla voi yhtenä syynä olla se, että nykyään liikaa tuijotetaan tunteisiin, tarkkaillaan mielen liikahduksia ja huolestutaan niistä.” Kaltiala jatkaa myöhemmin: ”Meillä on liian yliarvostettua, että asioita pitäisi hirveästi käsitellä. Puhumalla asiat paranevat, mutta se ei saa jäädä märehtimiseksi. Ei kaikesta tarvitse puhua aina vaan enemmän, vaan pitää oppia suuntamaan huomiota muualle, vaikka liikuntaan. Yhdessä märehtimisestä voi tulla etenkin nuorille tytöille vaaratekijä.”

Tämä ylilääkärin tulokulma tuntuu hyvältä ja lohdulliselta. Totta kai negatiivisia tunteita pitää käsitellä kaikessa rauhassa ja turvallisesti. Ahdistukseen ei ole varmasti muuta keinoa kuin kohtaaminen, puhuminen ja kuunteleminen. Kun negatiiviset tunteet ja tuntemukset ottavat vallan, niin jäädään pyörimään sisäkehälle ja ulospääsyä ei löydy. Kun vaikeimmatkin asiat on kohdattu ja käsitelty, on oikea tie eteenpäin. Tähän toivottomuuden keskelle on haastavaa löytää oikeita rakennuspalikoita ja eväitä.

Meillä on toivoa, sittenkin

Kristillisellä kirkolla pitäisi olla ihan parhaita eväitä auttaa ahdistuksen keskellä elävää nuorta seurakuntaa. Toivoa on sittenkin, eikä paikalleen tarvitse jäädä. Raamatun lupauksien varassa tiedämme, ettei kaikki ole tässä. Totta kai toivon kanssa pitää olla varovainen. Jeesus oikotienä voi olla suurinta myrkkyä mielenterveytensä ongelmien kanssa kipuilevalle nuorelle ja silloin ollaan nopeasti hengellisen väkivallan alueella. Eli kaikkeen hengelliseen puoskarointiin nollalinja, mutta pysähdytään ja tarjotaan rohkeasti sitä toivoa, joka meillä kristityillä on. Tänään tarvitaan enemmän kuin koskaan kristillisestä rakkaudesta lähtevää kohtaamista ja lähimmäisen rakkautta, jossa toinen huomioidaan hänen ehdoillaan. Sen jälkeen lähdetään etsimään yhdessä polkua eteenpäin ja silloin saa todistaa isoimmasta toivosta. On lohduttavaa kuulla, ettei Raamatun valossa tämä maailma tule päättymään ydinkatastrofiin tai ilmaston tuhoutumiseen, vaan kristityllä on aivan toisenlainen toivo. Me tiedämme, että tämän ahdistuksen jälkeen edessä on uusi maailma. Vanha katoaa ja uusi tulee tilalle, kun Jumalan poika hakee omansa taivaaseen.

Pidetään tätä viestiä esillä vuonna 2022 kaiken ahdistuksen ja kipeyden keskellä. Ei jäädä rypemään kivun ja murheiden kanssa, vaan rohkaistaan toinen toisiamme. Etsitään rohkeasti tietä ja uusia reittejä kohtaamisesta sekä Jeesuksesta nousevan toivon kautta. Toivo ei ole kuollut, vaan se elää, ja siihen saamme koko elämämme ankkuroida. Heprealaiskirjeen mukaan: ”Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen.”