Toista kertaa pakolaisena

Monet Etelä-Sudanin ja Sudanin evankelisluterilaisen kirkon seurakuntalaisista elävät pakolaisina Ugandassa. Pastori Olaa Aliardo kertoo, millaista on tukea seurakuntalaisia, kun itsekin on ollut pakolaisena lähes kaksi vuosikymmentä. 

Bweyalen pakolaisleirillä paahtava keskipäivän aurinko pakottaa etsimään varjoa. Sopiva paikka löytyy puolivalmiista kirkosta, jonka sivuseinät on kyhätty papyruksesta. Istumme alas eteläsudanilaisen Olaa Aliardon kanssa, joka vihittiin puoli vuotta sitten pastoriksi. Sitä ennen hän ehti olla lähes kaksikymmentä vuotta evankelistana.  

Pastori Olaa tietää paljon siitä, millaista on paeta. Hän on joutunut lähtemään kotimaastaan jo kahdesti.  

– Tulen nykyisen Etelä-Sudanin kaakkoisosasta Magwin piirikunnasta, Pajok-Payamin kylästä. Ensimmäisen kerran saavuin Ugandaan vuonna 2002, kun silloisessa Sudanissa oli meneillään toinen sisällissota, hän kertoo.  

Ugandassa Olaa löysi luterilaisen kirkon piiriin. Hän teki työtä luterilaisessa kirkossa myös sen jälkeen, kun tilanne kotimaassa rauhoittui.  

– Palasin Sudaniin vuonna 2007.  Asuin Pagen kylässä, missä johdin luterilaista seurakuntaa. Muistan Sleyn lähetti Antti Saarenkedon käyneen luonamme ja kastamassa lapsia.  

Toisen kerran Olaa joutui jättämään kotiseutunsa vuonna 2015. Silloin Etelä-Sudan oli jo itsenäistynyt Sudanista omaksi valtiokseen, mutta jälleen sisällissota teki elämisen mahdottomaksi. 

– Jouduimme taas pakenemaan Ugandaan. Tällä kertaa matkustin oman perheeni ja vanhan äitini kanssa. Asuimme lähellä rajaa, mistä YK kuljetti ihmisiä linja-autoilla pakolaisleireille. 

Heidät vietiin ensin Moyon pakolaisleirille Luoteis-Ugandaan. Muu perhe siirrettiin kuitenkin pian etelämmäksi Bweyaleen.   

– Jouduimme erilleen toisistamme. Noin neljän vuoden kuluttua pääsin muuttamaan Bweyaleen ja elämään jälleen perheeni kanssa. Minulle on siunaantunut yhteensä 11 lasta ja kolme lastenlasta. 

Vain liinavaatteet mukaan 

Siitä, kun Pastori Olaa ensimmäisen kerran lähti kotimaastaan, on jo kaksikymmentä vuotta. Hän sanoo eläneensä enemmän tai vähemmän pakolaiselämää melkein puolet elämästään. Kotimaa ei ole kuitenkaan koskaan poistunut mielestä.  

– Muistamme yhä ajan ennen sotaa, jolloin asiat olivat hyvin: maataloustyöt sujuivat, emmekä joutuneet pelkäämään mitään, hän kuvailee. 

Etelä-Sudanin muisteleminen tekee myös kipeää. 

– Siellä tapahtui paljon pahoja asioita. Jos alan ajatella niitä muistoja, se sekoittaa mielen. Toisia tapettiin meidän silmiemme edessä, mutta emme voineet muuta kuin jättää heidät siihen ja juosta pakoon. 

– Kun sota tuli, kapinalliset tuhosivat kaiken ja menetimme samalla suuren osan omaisuudestamme. Pystyimme ottamaan mukaamme vain vähän omaisuutta; ehkä liinavaatteet sängystä ja sitten piti juosta pakoon, pastori Olaa muistelee vakavana. 

Sota on tuonut paljon menetyksiä: perheet ovat joutuneet erilleen, lapset ovat jääneet ilman vanhempiaan ja puolisot menettäneet toisensa. Tämä koskettaa kaikkia eteläsudanilaisia.  

– Osan perheenjäsenistämme menetimme jo Etelä-Sudanissa ja osan kanssa pääsimme pakenemaan. Isäni, siskoni ja veljeni ovat kaikki kuolleet. Pidämme edelleen yhteyttä niiden perheiden kanssa, jotka ovat paenneet samalta alueelta. 

Apua polvikipuihin 

Vaikka pakolaisleirillä voi elää turvassa sodalta, Ugandassakaan elämä ei ole yksinkertaista. 

– Kotona meillä olisi riittävästi maata, mitä viljellä, ja muita töitä, joilla tienata rahaa lastemme koulunkäyntiä varten. Täällä tilanne on toinen.  

– Vanhemmat pystyvät lähettämään vain osan lapsista kouluun, sillä se maksaa paljon. Toiset lapset ovat sillä välin joutilaina kotona. Toinen haaste on, että saamamme ruoka-avustus ei aina riitä koko perheelle, Olaa huokaa.   

Jokaisen leirillä asuvan kuukausittainen avustus on noin viisi euroa. Vaihtoehtoisesti voi vastaanottaa seitsemän kiloa maissijauhoa. Välillä voi saada myös palan saippuaa. 

– Tämä ei riitä, ellei samalla etsi pieniä töitä sieltä täältä. Jos pääsee vaikka räätälikouluun tai rakennusapulaiseksi, voi tienata hieman enemmän ja elämä helpottua.  

Ugandan tultuaan Olaa kertoo saaneensa myös apua sairauteensa. Kun hän ensimmäisen kerran saapui Ugandaan, hän kärsi pahasta polvikivusta. 

– Jouduin noin vuoden verran vain makaamaan, kun en pystynyt tekemään mitään. Jos halusin kävellä, ihan pienikin oikean polven liike sattui valtavasti ja kaaduin maahan. Muut luulivat, että pian kuolen, sillä näytin niin kuihtuneelta. Sanoin heille, että kun Jumala on minulle tämän ruumiin luonut, hän pystyy kyllä pitämään minusta huolen. 

– Sitten YK:n pakolaisjärjestö kiidätti minut pääkaupunkiin Kampalaan hoidettavaksi. Sanoin heille, että amputoikaa jalka polvesta alaspäin, että pääsen eroon kivusta. Niin he eivät kuitenkaan tehneet. Kyseessä oli paha nivelreuma ja he jäykistivät polveni, Olaa kertoo. 

– Nykyisin minulla on lääkitys ja kivut ovat poissa. Pystyn edelleen kävelemään rauhallisesti ja toimimaan omin avuin. Kiitän Jumalaa, että olen saanut pysyä näin toimintakykyisenä.  

Turva Jumalassa 

Tällä hetkellä Olaa on Etelä-Sudanin ja Sudanin evankelisluterilaisen kirkon pastorina Bweyalen pakolaisleirillä. Kirkon tehtävänä on auttaa pakolaisia ensisijassa hengellisesti, mutta myös aineellista apua yritetään järjestää. Samalla kuitenkin monet kirkon työntekijät ovat myös itse pakolaisia ja avun tarpeessa. 

– Moni on traumatisoitunut ja kirkkona autamme heitä sielunhoidolla. Vahvistamme heidän uskoaan ja toivoaan Jumalassa, jotta he selviytyisivät vaikeuksissaan.  

– Kirkolla on vain vähän mahdollisuuksia auttaa aineellisesti, koska seurakuntamme ovat köyhiä. Yritämme auttaa erityisen vaikeassa tilanteessa olevia sillä vähällä, mitä olemme saaneet keskenämme kerättyä.  

– Esimerkiksi seurakunnalla on mylly, jolla voimme maksua vastaan jauhaa toisille maissit, mikä auttaa seurakuntalaisiamme. Myös kanankasvatus on melko nopea ja helppo tapa saada hieman tuottoa. Koulutuksemme on kuitenkin alhainen, emmekä pysty ylläpitämään kovin monimutkaisia projekteja, pastori Olaa selittää. 

Vaikka ihmisten toimeentulo on jatkuvasti vaakalaudalla, pastori Olaa on nähnyt työssään myös sen, miten pakolaisuus laittaa ihmiset turvaamaan Jumalaan yhä enemmän. 

– On niin vaikea saada yhtään mitään. Moni perhe voi huonosti köyhyyden vuoksi. Mutta olen nähnyt, että kun seurakuntalaiset ovat vaikeuksissa, he laulavat Jumalasta, rukoilevat Jumalaa ja pyytävät häneltä apua, sillä kukaan muu ei voi auttaa heitä. Siksi melkein kaikki kristityt ovat aina sunnuntaina kirkossa. Kuljemme heidän kanssaan yhdessä pienin askelin. 

Huoli myös jääneistä ja palanneista 

Olaa näkee, että pakolaisuus on kirkolle suuri haaste, mutta huoli on myös niistä, jotka ovat jääneet tai palanneet Etelä-Sudaniin.  

– Uskon, että ihmiset laittavat toivonsa Jumalaan, kun kukaan muu ei auta. Ehkäpä tulevaisuudessa Jumala vielä auttaa meitä kaikkia palaamaan kotiin Etelä-Sudaniin. 

Niin kuin kulttuuriin kuuluu, pastori haluaa vielä lopuksi lähettää terveisiä Suomessa oleville kristityille: 

– Sisaret ja veljet Suomessa, olemme todella onnellisia antamastanne tuesta meille, teidän rukouksistanne ja monista asioista, joilla meitä autatte. Pyydämme, että jatkatte tämän avun antamista, jotta voimme elää inhimillistä ja arvokasta elämää myös tulevaisuudessa. Kiitos kaikesta, ja Jumala siunatkoon teitä Herramme Jeesuksen nimessä. 

Pois lähtiessä toivotamme toisillemme siunausta jubanarabian murteella: libara fik!