Johanneksen evankeliumin 17. luku: Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous

Nyt käsiteltävää 17. lukua on vanhan kirkon ajoista lähtien (Kyrillos Aleksandreialainen) kutsuttu Jeesuksen ylimmäispapilliseksi rukoukseksi. Nimitys on osuva riippumatta siitä ajatteliko evankelista Johannes tilanteen siten: Joka tapauksessa nimityksen taustalla on osuvasti nähty tosiasia, että vanhan liiton papin päätehtävä oli uhrata ja ennen uhria rukoilla Jumalaa. Ennen kuin Jeesus uhraa itsensä koko maailman syntien tähden hän rukoilee Isää omien opetuslastensa ja koko jälkeenjäävän Kirkon puolesta.

Jeesuksen toiminta julkisena opettajana on suoritettu loppuun. Edessä on elemän katkerin hetki ja samalla sen huippukohta: Ristinkuolema koko maailman syntien tähden ja siirtyminen takaisin Isän kirkkauteen. Maailman kaikki ihmiset oli annettu Jeesuksen valtaan, jotta hänen persoonassaan syntiset ihmiset löytäisivät pimeässä maailmassa tien pyhän Jumalan kirkkauteen. Valo oli sytytetty ja tie viitoitettu. Valon tuoja oli palaamassa siihen kirkkauteen, joka hänellä oli ennen tuloaan tähän maailmaan. Pyhän Kolminaisuuden suuriin syvyyksiin ja salaisuuksiin kuuluu se, että Poika lähestyy Isää nöyrästi rukoillen ja kunnioittaen, vaikka kuitenkin on Jumala Jumalasta.

Kääntyessään rukoilemaan omiensa puolesta Jeesus puhuu ensin opetuslapsistaan, nimenomaan niistä ihmisistä, jotka elivät hänen aikanaan ja hänen kanssaan. Varsinaisesti vasta tämän jälkeen hän alkaa puhua meistä, jotka seuraamme heidän uskoaan. Tämän näkeminen on tärkeää sikäli, että emme unohda todellista tilannetta ja kätke sitä turhaan idylliin: Jeesuksen viholliset olivat jo koonneet joukkonsa ja olivat vankasti aseistettuina matkalla vangitsemaan Herraa. Sanat on ajateltava tilanteeseen, jossa hetken kuluttua pääsevät helvetin voimat valloilleen. Juuri näin nähden sanoilla on voima, joka tunkeutuu myös oman elämämme kaikkein vaikeimpiin ja ahdistavimpiin hetkiin.

Keitä olivat Jeesuksen opetuslapset? He olivat niitä, jotka Jumala oli valinnut maailmasta ja antanut Jeesukselle. Poika oli opettanut heille kaiken mitä Isä oli käskenyt ja Jumala oli antanut opetuksen tulla vastaanotetuksi. He olivat ymmärtäneet, että Jeesus oli Isän lähettämä Poika, maailman Vapahtaja. Pimeään maailmaan oli syttynyt Jumalan valo. Mutta juuri tämän valon takia Jeesuksen omat olivat vihattuja, sillä pimeä maailma ei mitään muuta niin halua kuin sammuttaa Jumalan valon. Tähän asti Jeesus oli varjellut omansa, nyt hän oli lähdössä Isän luo ja jättää omansa Jumalan haltuun. Maailmasta ja pahan keskeltä heitä ei voi pois ottaa, mutta varjella heidät pahalta voi, ja sitä Jeesus pyytää. Se tarkoittaa sitä, että Jumala varjelisi Jeesuksen omat nöyrinä Jumalan sanan oppilaina, jotka näin pysyttelevät kiinni Isän kirkkaudessa ja totuudessa.

Jeesuksen rukouksen viimeiset sanat eivät ulotu vain opetuslapsiin, vaan ne sulkevat sisälleen koko Kristuksen Kirkon, kaikki ne ihmiset kaikkina aikoina, jotka uskovat opetuslasten välittämän sanan ja vievät sitä eteenpäin. Jeesus rukoilee kahta asiaa, ensiksi sitä, että hänen omansa olisivat ”yhtä” ja toiseksi sitä, että he olisivat kerran hänen luonaan siellä missä Jumala on. Herran rukous, jonka mukaan hänen omiensa tulee olla ”yhtä”, viittasi jo Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikoihin kipeään ongelmaan. Johannes käytti eri kieltä kuin Paavali, Jaakob ja Matteus vielä molemmat omaansa. Juutalaiskristittyjen ja pakanakristittyjen välillä oli jännitettä ja pian erilaiset villit lahkot raatelivat Kirkon ykseyttä. Jeesuksen rukous on kuitenkin, että kaikki hänen omansa muodostaisivat yhden olennon, olisivat siis ”yksi” niin kuin Isä ja Poika ovat samaa olemusta. Maailmassa ei ole muuta Kirkkoa kuin yksi ainoa, se, jonka Jeesus Kristus on valmistanut morsiamekseen. Muu kaikki hajaantuminen on lähtöisin ihmisistä ja sen syynä on synti.

Jeesuksen rukouksen molemmat osat aiheuttavat toivottavasti meidän keskellämme kyselemistä. Ensiksikin: Jos Jumalan tahto on, että on vain yksi Kirkko, mitä ovat nämä luterilaiset, roomalaiskatoliset, ortodoksit, baptistit, helluntailaiset, puhumattakaan mormoneista, Jehovan todistajista ja ties keistä? Vain yksi asia on syynä sille, että kirkkokuntia on paljon ja se on synti ja luopumus Jumalan totuudesta. Ja silti todellinen ykseys ei toteudu vain kirkkokuntien rajat poistamalla eikä sillä, että sallitaan mikä hyvänsä. Todellinen ykseys on Kristuksessa ja hänen sanassaan. Tiedämme, että luterilainen kirkko ei ole se yksi, pyhä ja apostolinen Kirkko, jonka olemassaolon tunnustamme uskontunnustuksessa. Silti uskomme, että milloin luterilaiset seurakuntamme haluavat juurtua kirjoitettuun Jumalan sanaan ja antaa sen oikoa ihmismielipiteitä, teemme myös parasta mahdollista ekumeenista työtä.

Toiseksikin: Jeesus ei rukoile omilleen tiilitaloja eikä mersuja, vaan sitä, että loppujen lopuksi kaikki olisivat siellä, missä hän on Isän kirkkaudessa. Myös meidän kohdallamme kaikki muu osoittautuu viime kädessä turhaksi. Vain yhdestä on kristillisessä uskossa lopulta kysymys: Menenkö omien syntieni vuoksi kadotukseen vai Kristuksen lahjoittaman armon vuoksi iankaikkiseen elämään ja autuuteen.

Jeesuksen ylimmäispapillinen rukous vie lukijansa syvyyksiin, joita raamattuluennolla voidaan vain hipaista. Todellinen korkeakoulu tässä asiassa on elämä Jumalan yhteydessä. Siellä Kristus opettaa Jumalan pyhää nimeä niille, jotka hän on sen opettanut tuntemaan. ”Miksi sitten Jeesuksen on yhä uudestaan ja edelleen opetettava Jumalan nimeä eli tosi olemusta? Siksi että elämä Jumalassa ei ole pysähtynyttä olemista vaan tapahtumarikasta tosi elämää. Jumalan tunteminenkaan ei ole saavutettu tila, vaan meidän on yhä uusissa, usein järkyttävissä tilanteissa opittava tunnistamaan Jumalan vaikutus. Jos kerran sen oppii kirkkaimmin tuntemaan Jeesuksen ristinkuolemasta, on syytä odottaa, että Jeesus myös jatkossa opettaa tuntemaan Jumalan rakkautta tapahtumilla, joissa maailma näkee ainoastaan joko tarkoituksetonta kärsimystä tai enintään Jumalan vihaa. Uskovissa pysyy ’sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut’, sanoo tässä ristiinnaulitsemistaan odottava Jeesus. Vihan maljan on Jeesukselle ojentanut häntä rakastava Isä. Kerran vastaanotettu Jumalan rakkaus pysyy uskovassakin siten, että hänet opetetaan löytämään se yhä uudestaan ja luottamaan siihen vielä kuolemankin tullessa” (Jukka Thurén).