Mitä virkaa Paavalilla? Ensimmäinen kirje korinttilaisille. Luku 4

Paavali jatkaa korinttilaisten moittimista purevan ironisesti. Korinttilaiset olivat jo nousseet siihen kadehdittavaan asemaan, että he olivat voimakkaita ja lujia Jumalan omia. He olivat nousseet kuninkaiksi ja tuomareiksi. Heistä Kristuksen risti ei tee maailman silmissä typeryksiä eikä kukaan kiistä heidän kunnioitettua asemaansa. Kokonaan toisin on käynyt apostoleille -ja nyt Paavali sovittaa ensimmäisen kerran alkutervehdyksen jälkeen tämän sanan itseensä. Jumala oli alentanut apostolinsa vihoviimeisiksi olennoiksi, joilla oli paljon kärsittävänä. He elävät niukkuudessa ja ilman kotia, elättäen itsensä miten taitavat. Heitä pilkataan, vainotaan ja parjataan. Jumala on tehnyt apostoleistaan maailman tunkion, sylkykupin, johon kukaan ei ole liian halpa sylkäisemään. Onneksi sentään korinttilaisten asiat ovat kaikin tavoin hienosti ja heistä on tullut suuria herroja, joilta ei voimaa puutu. Paavalin ironia on viiltävän rajua ja kirjallisesti huippuluokkaa. Hän ei kuitenkaan tahdo vain olla pilkallinen. Korinttilaisten armolahjat ovat sinänsä hänen mielestään hieno asia. Ongelmana oli vain, että he eivät antaneet kunniaa Jumalalle.Apostoli käsittelee jo tässä aihetta, joka on varsinaisesti Toisen korinttilaiskirjeen kaikkein keskeisimpiä aiheita ja meille luterilaisille luovuttamattoman tärkeä. Jumalan voima ei tule maailmassa näkyviin inhimillisenä kyvykkyytenä ja loistona. Tässä ajassa Jumala kätkee voimansa heikkouteen. Näinhän hän teki ennen kaikkea Kristuksen elämässä: Ei hän syntynyt hoviin, loiston keskelle, vaan köyhäksi ja syrjään sysätyksi. Eikä Kristuksen lunastustyö ollut kunnian tietä, vaan hän alensi itsensä niin alas kuin ikinä oli mahdollista, aina ristin häpeään asti. Kun tuli Kirkon perustamisen aika, ei Jumala valinnut maailman huippufilosofeja, vaan oppimattomia kalastajia asiaansa ajamaan. Kun Paavali sai lähteä Jumalan asialle, jo työkutsussa Jumala lupasi paljon kärsimystä (Apt 9:16) ja piti lupauksensa viimeistä myöten. Ristin teologian ydin on, että Jumala kätkee tässä maailmassa kunniansa ja että hänen voimansa tulee näkyviin vastakohdassaan, heikkoudessa. Kunnian teologia rakastaa Jumalan näkyvää voimaa, voimakkaita ja vahvoja kristittyjä ja supersaarnaajia. Paavalille se oli kokonaan vieras oppi.

Kuvattuaan tapaa, jolla Jumala alentaa omat sanansaattajansa ahdistuksiin, Paavali kääntyy taas korinttilaisiin päin. Korinttilaiset olivat pitäneet oikeutenaan halveksia Herran apostoleita, tässä tapauksessa Paavalia. Monet olivat kiistäneet Paavalin arvovallan Korintissa, vaikuttivathan seurakunnassa toki monet muutkin opettajat ja jopa apostolit. Nyt Paavali ottaa esille lopullisen perustelunsa: vaikka korinttilaisilla olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin heillä on vain yksi isä Kristuksessa. Paavali oli seurakunnan perustaja. Hän oli tuonut evankeliumin Korinttiin ja sillä perusteella hän oli apostoli ainakin korinttilaisille. Eikä Paavalille riittänyt, että hänet tunnustettiin apostoliksi muiden apostolien joukkoon. Korinttilaisille hän oli apostoli numero yksi, jolla oli vastuu koko seurakunnasta. Tätä vastuuta hän ei suostu antamaan pois. Siksi hän pitää tiukasti kiinni omista velvollisuuksistaan ja omasta arvovallastaan. Tähän on seurakunnan taivuttava. Koska oli todennäköistä, että kaikki eivät taivu siihen hyvällä, jotkut tulevat taipumaan siihen pahalla. Tulessaan Korintin seurakuntaan Paavali aikoo tehdä kunnollisen pesänselvityksen. Riippuu seurakuntalaisista itsestään, tuliko tapaamisesta iloinen jälleennäkeminen vai ankaran kurituksen hetki.On herkullista nähdä, miten Paavali korinttilaisia kirjeessään käsittelee. Hänen pääongelmansa oli, että hänen arvovaltansa kiistettiin, jolloin seurakunnan hoitaminen kävi mahdottomaksi. Niin tyhmä Paavali ei ole, että sanoisi tämän ensimmäisessä luvussa. Ensin hän puhuu ummet ja lammet Kristuksen evankeliumista ja sananjulistajien tehtävästä ja vastuusta. Tämän jälkeen hän vetoaa korinttilaisiin, jotka näkevät apostolien vaikeudet. Näin hän ottaa mukaansa kaikki, jotka ovat hyvällä hänen puolelleen saatavissa. Ne jotka eivät taivu hyvällä, hän taivuttaa pahalla, ankarilla sanoilla. Paavali on siis erinomaisen taitava sielunhoitaja ja kirjoittaja. Hän hillitsee kiivautensa pitkään ja päästää sen sitten hallitusti valloilleen. Apostoli on kerta kaikkiaan päättänyt olla jättämättä seurakuntaa harhaopettajien raadeltavaksi. Siksi hän taistelee, ei oman kunniansa, vaan Jumalan hänelle antaman tehtävän tähden.

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen neljäs luku ei ole vain mielenkiintoinen dokumentti siitä, miten Paavali panee korinttilaisia järjestykseen. Meille merkitsee paljon enemmän se, että Herran apostoli saa panna järjestykseen meitäkin, jukuripäisiä suomalaisia. Rettelöiminen Herran apostoleja vastaan ei totisesti ole vain korinttilaisten helmasynti. Kyllä muuallakin on kaikkina aikoina ollut ihmisiä, jotka eivät ole ottaneet Paavalin ja muiden apostolien sanoja vakavasti. Meilläkin on paljon niitä, joiden mielestä Paavali oli vain erehtyväinen ihminen ja joiden mielestä hänen mielipiteellään on vain yhden ihmisen käsityksen arvo. Toki Paavali olikin syntinen ja vajavainen. Silti hän ja muut Herran apostolit eivät puhuneet omissa nimissään. Paavali itse kirjoittaa tessalonikalaisille näin: “Lakkaamatta me kiitämme Jumalaa siitäkin, että kun julistimme teille Jumalan sanaa, te ette ottaneet sitä vastaan ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa.” (1 Tess 2:13). Jumala on puhunut meille ihmisten välityksellä ja juuri näin hän on antanut meille oman sanansa. Vajavaisten ihmisten sana on heidän lähettäjänsä sana, Jumalan oma sana. Siksi on väärin esim. asettaa vastakkain Jeesuksen sanat ja Paavalin sanat molemmat ovat meille Jumalan sanaa. Herra itse takaa sen ja kuten äsken lainatusta kohdasta käy ilmi antaa sen myös vaikuttaa meissä. Tässä emme seuraa ihmisten mielipiteitä, vaan Raamatun sanaa, johon kirkkomme Tunnustuskirjat liittyvät esim. näin sanoen: “Me uskomme, opetamme ja tunnustamme ainoaksi säännöksi ja ohjeeksi, jonka mukaan niin kaikki opit kuin opettajatkin on tutkittava ja arvosteltava, yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat, niinkuin on kirjoitettu: ‘Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani`. (Ps 119:105) ja niinkuin Paavali sanoo: ‘Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu’ (Gal 1).

Monien mielestä tällainen tunnustautuminen Raamattuun merkitsee kahletta ja orjuutta. Asia on kuitenkin nähtävä aivan toisin. Me olemme syntisiä ja matkalla kohti kadotusta niin kauan kuin vain liikumme omassa varassamme. Nyt Jumalan sana lupaa meille Kristuksen veren tähden syntien anteeksiantamuksen ja taivaan. Kuka uskaltaisi ollenkaan tällaista uskoa, ellei Jumalan pettämätön sana sitä meille vakuuttaisi? Minkä Jumala on luvannut, sitä hän ei peruuta. Siksi heikko ja huono uskovainen saa panna turvansa Jumalan tekoon ja hänen sanaansa.