1. Kor 11
Luvun alkupuolella Paavali puhuu naisten esiintymisestä seurakunnan jumalanpalveluksessa. Luvun loppupuolella hän siirtyy käsittelemään ehtoollista ja korinttilaisten rakkaudettomia tapoja.
- Mihin perustuu tapa, jonka mukaan miehet eivät tule kirkkoon lakki päässä? Onko tämä tapa raamatullinen? Vieläkö siitä on syytä pitää kiinni?
- Aikaisemmin meidän seurakunnissamme vietettiin ehtoollista vain harvoin, vain muutaman kerran vuodessa. Nyt on monissa seurakunnissa ehtoollinen joka sunnuntai. Miten tätä kehityssuuntaa on arvioitava? Mitä etua siitä on? Onko olemassa mahdollisia varjopuolia?
- Mitä merkitsee jae 29? Mitä on itsensä koetteleminen?
- Paavali korostaa ehtoollisen pyhyyttä. Miten me voimme osoittaa tarvitsevamme ja kunnioittavamme alttarin sakramenttia?
- Toimittaessaan ensimmäistä messuaan Martti Luther järkyttyi ymmärtäessään ehtoollisen asetussanojen suuren merkityksen: Hänen lähellään oli pyhä, kaikkivaltias Jumala. Ellei noviisien ohjaaja olisi pidätellyt kauhistunutta nuorukaista, Luther olisi rynnännyt pois alttarilta. Mitä tällä kertomuksella on meille opetettavaa?
- Mitä tarkoittaa jae 30? Ovatko sairaus ja kuolema sittenkin Jumalan rangaistus? Voiko Jumalan rangaistuksesta olla jotain hyötyä?
Päätöshartaus:
”Yksi sotamiehistä puhkaisi keihäällä hänen kylkensä, ja heti vuoti siitä verta ja vettä.” Joh. 19:34.
Se veri, joka vuotaa Herran Jeesuksen kyljestä, on meidän lunastuksemme hinta, maksu ja täysi hyvitys meidän synneistämme. Viattomalla kärsimisellä ja kuolemalla sekä pyhällä, kalliilla verellä, joka vuoti ristillä, on rakas Herramme Jeesus Kristus maksanut kaikki velkamme ja lunastanut meidät iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta, jossa me olemme syntiemme tähden. Tämä Kristuksen veri puhuu Jumalan tykönä meidän puolestamme huutaen lakkaamatta: Armoa, armoa! Anteeksi, anteeksi! Isä, Isä! Näin se hankki meille Jumalan armon, synnit anteeksi, vanhurskauden ja autuuden. Isä Jumala kuulee nyt tätä rakkaan Poikansa, meidän välimiehemme, huutoa ja esirukousta meidän edestämme, ja on meille vaivaisille syntisille armollinen. Hän ei näet saata nähdä meissä yhtään syntiä, vaikka me olemme sitä täynnä, vieläpä olemme pelkkää syntiä; hän näkee ainoastaan rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kalliin, verrattoman veren, jolla me olemme vihmotut. Tämä veri on se kultainen armovaate, jolla me olemme verhotut ja jossa me astumme Jumalan eteen, niin että hän ei voi eikä tahdo katsoa meitä muilla silmin kuin jos olisimme itse hänen rakas Poikansa, täynnä vanhurskautta, pyhyyttä ja viattomuutta. Myös on Kristuksen verellä se voima, että se julistaa vapaaksi, pesee ja puhdistaa kaikesta synnistä ja pahasta teosta, niin että se, joka tällä verellä on vihmottu ja verhottu, rohkenee turvallisesti ja iloisesti astua Jumalan eteen, häntä avuksi rukoilla, toivoen varmasti ja epäilemättä tulevansa kuulluksi, niinkuin Paavali sanoo: ”Uskon kautta Jeesukseen meillä on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö” (Ef. 3:12). Niinpä kristitty ei ainoastaan rohkene astua Jumalan eteen ja odottaa itselleen häneltä kaikkea hyvää, vaan hän rohkenee myös kerskata olevansa Jumalan lapsi, jota eivät mitkään hänen vihollisensa, niin, eipä mikään luotu voi vahingoittaa, vaan kaiken pitää olla hänen valtaansa alistettu.
Martti Luther, Hengellinen virvoittama