Paavalin lähetystyö Euroopassa ei alkanut vaikeuksitta. Apostolien tekojen 16. luku kertoo, miten Paavali ja Silas heitettiin vankilaan. Tessalonikasta ja Bereasta Paavalin oli paettava henki kurkussa (Apt 17). Ateenassa, sivistyksen kehdossa, evankeliumille vain naurettiin. Nämä kokemukset tuoreessa muistissa Paavali kulki Ateenasta edelleen Korinttiin, paheelliseen satamakaupunkiin. Ei ihme, että hän joutuu kirjoittamaan korinttilaisille näin: ”Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana” (1 Kor 2:3). Sydän vapisten Korinttiin saapunut Paavali saa toimia Herran välikappaleena kenenkään estämättä puolentoista vuoden ajan. Tästä ajasta kertoo Apostolien tekojen 18. luku. Jumala ilmoittaa Paavalille, että hänellä oli vastoin kaikkia inhimillisiä laskelmia paljon kansaa Korintissa. Herra teki mitä lupasi ja sai monen sydämen kääntymään pois pakanuudesta Kristuksen puoleen. Pian juutalaiset tosin sulkivat Paavalilta synagogan, mutta Paavali ei epäröinyt jatkaa saarnaamista naapuritalossa asuvan pakanan Titius Justuksen luona (Apt 18:6-7). Kuilu juutalaisten ja muiden kansojen, pakanoiden, välillä oli syvempi kuin osaamme nykyään ymmärtää. Evankeliumi silloitti tämän kuilun. Valtaosa Korintin seurakunnasta oli entisiä pakanoita, mutta mukana oli myös joitakin juutalaisia.
Muista kaupungeista tuttuja vaikeuksia koettiin lopulta myös Korintissa. Vuonna 50 Akaian roomalaisten ylimmäksi hallintomieheksi prokonsuliksi tullut Lucius Junius Gallio sai käsiteltäväkseen kaupungin juutalaisten syytöksen Paavalia vastaan. Prokonsuli ei kuitenkaan suostunut ottamaan käsittelyyn oikeusjuttua, joka koski uskonasioita. Huolimatta vapauttavasta päätöksestä Paavali päätti pian jatkaa työtään muualla. Hän jätti jälkeensä vireän seurakunnan. Paavalin kirjeet tälle seurakunnalle ovat koko UT:n tärkeimpiä kirjoja. Korintin seurakunta oli Paavalille monin tavoin vaikea. Juuri siksi Paavali joutuu kirjoittamaan kaikkensa peliin pannen. Tämä on jättänyt jälkensä korinttolaiskirjeisiin ja tehnyt niistä herkullista luettavaa.
Korintti – syntinen kaupunki
Korintilla oli vanha ja kunniakas historia. Välittömästi kreikkalaisten opittua merenkulun kaupungin asema kapealla kannaksella kahden meren rannalla teki siitä erinomaisen satamakaupungin. Kreikan suuruuden aikana (480 – 330 eKr) Korintti oli kukoistava merenkululla elävä kauppakaupunki. Sitten Kreikassa ottivat vallan Filippoksen ja Aleksanteri Suuren johtamat makedonialaiset ja runsaat sata vuotta heidän jälkeensä roomalaiset. Tämä merkitsi kreikkalaisten kaupunkivaltioiden merkityksen laskua. Korintin johdolla ne kapinoivat roomalaisia vastaan. Vuonna 146 eKr roomalaiset hävittivät Korintin varoitukseksi kaikille muille kreikkalaisille. Sata vuotta myöhemmin Gaius Julius Caesar perusti kaupungin vuonna 46 uudelleen roomalaiseksi koloniaksi. Edullinen asema nosti kaupungin pian uuteen kukoistukseen. Jo vuodesta 29 eKr siitä tuli Akaian provinssin pääkaupunki ja prokonsulin hallintokaupunki.
Paavalin aikana kaupunki oli sitä mitä suuret satamakaupungit tänä päivänäkin ovat. Siellä eli kaikenlainen moraalinen hillittömyys ja siveettömyys. Kaupungissa oli runsaasti sekä rahamiehiä että köyhää kansaa. Lisäksi satamakaupunkeihin virtasivat kaikki uudet uskonnolliset aatteet. Tämä kaikki on lyönyt leimansa Korintin seurakuntaan ja näin myös Korinttilaiskirjeisiin.
Paavalin ja korinttolaisten kirjeenvaihto
Meille on säilynyt vain osa Paavalin ja Korintin seurakunnan kirjeenvaihdosta. Emme edes tiedä, minkä verran näitä kirjeitä on alkuaan lähetetty 1Kor 1:11 ja 7:1 puhutaan kirjeistä, joita Paavali sai Korintista. 1Kor 5:9 Paavali taas puhuu korinttolaisille heille lähettämästään kirjeestä. Ennen Ensimmäisen korinttolaiskirjeen kirjoittamista Paavali oli saanut tietoja, ettei Korintissa ollut kaikki hyvin. Hän oli lähettänyt seurakuntaan Timoteuksen (1Kor 4:17), mutta hänkään ei ollut saanut asioita järjestykseen. Siksi Paavali kirjoitti Ensimmäisen korinttolaiskirjeen. Ei kuitenkaan edes Paavalin kirje laukaissut tilannetta. Apostolin ainoa mahdollisuus oli lähteä itse paikalle. Tästä käynnistä hän puhuu 2Kor 13:2. Paavalin toinen vierailu näyttää Korintissa olleen apostolille täydellinen epäonnistuminen. Sen jälkeen hänellä ei nimittäin ollut muuta mahdollisuutta kuin panna kaikki yhden kortin varaan ja lähettää hyvin ankara ja tulinen kirje (2Kor 2:4; 7:8). Tämä kirje särki korinttolaisten sydämet ja sai aikaan Jumalan mielen mukaisen murheen ja parannuksen. Toisessa korinttolaiskirjeessä Paavali voi kirjoittaa seurakunnalle rakastavasti ja sovittelevasti (2Kor 7:6-13). Koska 2Kor sisältää myös ankaria sanoja, monet tutkijat olettavat, että se on koottu useammasta Paavalin kirjeestä.
Emme ole täysin selvillä kirjeenvaihdon vaiheista emmekä kiistojen syistä. Joka tapauksessa Paavali on joutunut ahtaalle seurakunnassa vaikuttaneiden harhaoppisten kanssa ja hänen on täytynyt puolustaa apostolinvirkaansa. Ensimmäinen korinttolaiskirje on kirjoitettu Efesoksessa (1Kor 16:8) helluntain aikoihin eli keväällä. Muiden Paavalin elämän vaiheiden perusteella voimme olettaa vuoden olevan joko 54 tai 55. Korinttilaiskirjeiden lukija näkee, että Paavali on suurissa vaikeuksissa seurakunnan kanssa. Turhaan hän ei kuitenkaan vaivaa nähnyt.
Mestarillista seurakunnan hoitoa
Korintin seurakunta oli kummallinen yhdistelmä hengellisyyttä ja hillittömyyttä. Erilaisten armolahjojen rikkaus sai aikaan sen, että jokainen luuli olevansa parempi asiantuntija kuin Paavali. Toisaalta taas satamakaupungin tavat tahtoivat tunkeutua seurakuntaan niin, että harjoitettiin törkeitä julkisyntejä. On herkullista lukea, miten Paavali kirjoittaa tälle rakkaalle ongelmaseurakunnalleen. Paavali ei kirjoita maltillisen kohteliaasti kuten Roomalaiskirjeessä, jossa hän ottaa yhteyttä itselleen outoon seurakuntaan. Hän ei anna myöskään tilaa suuttumukselle kuten Galatalaiskirjeessä, jossa hän puolustaa evankeliumin ydintä. Ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä Paavali antaa hienotunteisesti tunnustusta korinttolaisille silloin kun voi. Hän uskoo seurakunnan taipuvan ohjeisiinsa ja suostuu käyttämään korinttolaisten rakastamaa kielenkäyttöä. Vain silloin tällöin välähtää Galatalaiskirjeestä tutun Paavalin sanan säilä, eikä näissä kohdissa seurakunnalle jää hiukkaakaan liikkumavaraa toimia oman mielensä mukaan (1Kor 5; 1Kor 14).
Kirjeen jäsennys
1:1-9 Tervehdys
1:10-4:21 Korintin seurakunnan riidat
5:1-6:20 Seurakunnan eettiset erehdykset
7:1-40 Avioliitto
8:1-11:1 Epäjumalille uhrattu liha
11:2-14:40 Jumalanpalvelus
15:1-58 Ylösnousemus
16:1-24 Kirjeen päätös
Tervehdys 1:1-9
Kuten nykypäivänä myös antiikin aikana kirjeet alkoivat ja päättyivät tietyn kaavan mukaisesti. Pelkistettynä kaava kuuluu ”x tervehtii y:tä” tai vain ”x y:lle”. Kirjeen lopussa oli tavallisesti lyhyt toivotus ”voi hyvin / voikaa hyvin”. Antiikin aikana kirje alkoi esimerkiksi näin: ”Apostolien ja vanhimpien veljellinen tervehdys pakanuudesta kääntyneille… veljille” (Apt 15:23-29).
Kirjeissään Paavali osittain noudatti tätä kaavaa, osittain lisäsi siihen uutta. Nytkin tervehdys on tavallista laajempi. Paavali nimittää rohkeasti itseänsä Kristuksen apostoliksi Jumalan tahdosta. Kirjeen toisena lähettäjänä on Soostenes. Hän saattaa olla entinen Korintin synagogan esimies, jonka juutalaiset pahoinpitelivät prokonsuli Gallion katsellessa tyynesti sivussa. Siinä tapauksessa Paavalin entinen vastustaja on kääntynyt kristityksi ja tekee nyt työtä yhdessä Paavalin kanssa.
Muutama pieni alkutervehdyksen sana jää monelta raamatunlukijalta helposti huomaamatta. Paavali kirjoittaa kirjeensä ”Jumalan seurakunnalle”, ihmisille, jotka ovat ”pyhiä” ja jotka ovat ”Kristuksen Jeesuksen pyhittämiä”. Me emme kovin helposti uskalla kutsua itseämme pyhiksi. Se on meidän mielestämme liikaa sanottu. Emme me itseämme ihan jumalattomiksikaan tunne, mutta emme juuri pyhiksikään. Paavalin kielenkäyttö opettaa meille, mitä on pyhyys. Kyllä hän tiesi hyvin, millaista joukkoa oli Korintin seurakunta. He riitelivät keskenään, elivät ties missä synneissä ja leuhkivat armolahjoillaan. Siitä huolimatta hän sanoo seurakuntaa pyhäksi ja pyhitetyksi. Syy on tämä: Pyhyydessä ei ole asteita. Ihminen joko on tai ei ole pyhä. Jos hän ei ole pyhä, hän on Jumalan kirouksen alainen. Jos hän on pyhä, hän ei ole Jumalan kirouksen alainen. Seurakunnan pyhyys ei ole sen jäsenten omaa pyhyyttä vaan Kristuksen lahjaksi antamaa pyhyyttä.
Normaalien alkutervehdysten jälkeen Paavalin kirjeisiin kuuluu tärkeänä osana Jumalan kiittäminen (vrt. Room 1:8-10; 2Kor 1:3-4; Fil 1:3-6). Nytkään Paavali ei poikkea tavoistaan, vaan kiittää Jumalaa korinttolaisten tähden. Tässä vaiheessa Paavali ei puhu vielä mitään seurakunnan ongelmista, vaan silittää kaikesta tietämästään huolimatta sitä myötäkarvaan. Hän ei selvästikään tahdo huutaa Korintin kristittyjen korvia lukkoon heti kirjeen alussa, vaan tahtoo pyrkiä saamaan sanottavansa perille asti. Sitä varten hän kirjoittaa kohteliaasti ja tyylikkäästi ja antaa kiitosta seurakunnalle. Erityisesti hän korostaa Korintin seurakunnan rikkautta. Sen keskellä oli enemmän erityisiä armolahjoja kuin muissa seurakunnissa.
Riidat seurakunnassa 1:10-17
Jumalan ylistämisen jälkeen Paavali käy suoraan asiaan. Korintti oli riitainen seurakunta. Paavali ei sano saaneensa tietojaan Korintista tulleilta seurakuntalaisilta (1Kor 16:15-18) – se olisi ilmeisesti vain lisännyt riitoja eikä vähentänyt niitä. Tietolähteenä on ”Khloen väki”. Kloe on yleinen orjan nimi ja on syytä uskoa, että tämä kristitty nainen oli suhteellisen varakas vapautettu orja. Vaikkei asiasta ole varmuutta, voimme arvata, ettei hän asunut Korintissa. Paavali näkee ilmeisesti vaivaa löytääkseen itselleen seurakunnan ulkopuolisen tietolähteen. Kloen perheväen eli orjien Korintin vierailu riittää selittämään, mistä Paavali on saanut tiedon riitaisuuksista eikä korinttolaisten tarvitse epäillä toisiaan kantelemisesta. Samalla voimme arvata riitojen olleen sillä tasolla, että seurakunnassa vieraillutkin ne havaitsi.
Joku ilmoitti Korintissa olevansa Paavalin puolta, yksi Apolloksen, yksi Keefaan (= Pietarin), yksi Kristuksen. Tutkijat ovat kaikella perusteellisuudella pyrkineet selvittelemään näitä Korintin seurakunnan puolueita ja niiden opetuksia. Vuosikymmenien työ ei ole juurikaan auttanut eteenpäin. Erityisesti Kristus-puolueen olemassaolo on hyvin kyseenalainen. Yhtä hyvin Paavali saattaa vain ärtyneenä heittää kolmen puolueen jatkeeksi neljännen omasta päästään osoittaakseen riitojen mielettömyyden. Pietarin ja Apolloksen (Apt 18) kannattajia seurakunnassa joka tapauksessa oli, aivan kuten Paavalilla oli omat kannattajansa. Nyt Paavali osoittaa, että seurakunnan riidat olivat täysin turhia ja synnin seurausta. Kristittyjen yhteyden perusteena on, että kaikki on kastettu Kristuksen yhteyteen. Ketään ei ole kastettu Paavalin eikä Pietarin nimiin. Siksi ei kukaan saa jakaa Kirkkoa eri puolueisiin ihmisten mukaan. Paavali kiittää Jumalaa siitä, että hän oli kastanut vain muutaman korinttolaisen ja jättänyt muut avustajiensa kastettaviksi. Muuten vielä kastettakin, yhteyden perustetta, olisi käytetty Korintin seurakuntaa hajoittamaan. Jakeessa 17 Paavali siirtyy käsittelemään asiaa, joka saattaa Korintin riitelijät häpeään, nimittäin evankeliumia Kristuksesta.
Järjetön ristin saarna? 1:18-25
Paavali ei ryhdy ainakaan heti selvittelemään, kuka Korintin riitapukareista oli oikeassa ja kuka väärässä. Hän siirtyy puhumaan Jumalan evankeliumista. Tämä evankeliumi on niin korkealla ihmisten ajatusten yläpuolella, että sitä ihailevan on mahdotonta ryhtyä ihmisten tavoin siitä riitelemään. Evankeliumi Kristuksesta ei ole ollenkaan inhimillinen eikä ihmisten keksimä oppi. Antaessaan saarnata evankeliumia Jumala nimenomaan toteuttaa ennustuksensa, jonka mukaan hän tekee ihmisten viisauden mitättömäksi (Jes 29:14). Ennen Kristuksen syntymää, kuolemaa ja ylösnousemusta Jumala antoi saarnata omaa valtavaa viisauttaan ja vanhurskauttaan. Sille ihmiset käänsivät vain selkänsä ja elivät jumalattomasti. Jumalan vastaus oli, että kun ei hänen viisautensa kerran kelvannut, hän antoi ihmisille aivan hullun opin, evankeliumin Kristuksesta. Se ei millään mahdu inhimillisen järjen rajoihin. Juutalaiset vaativat suuria ihmeitä, kreikkalaiset rautaista logiikkaa ja syvällistä viisautta. Inhimillinen viisaus sivuuttaa aina Jumalan. Silti Jumala antaa saarnata evankeliumia kaikille ja ne uskovat sen, jotka Jumala kutsuu sen uskomaan. Ja juuri tämä on osoitus siitä, että vielä Jumalan hulluuskin ja hänen heikkoutensa ovat jotain aivan muuta kuin ihmisten paras viisaus.
Paavali uskaltaa tässä puhua tavalla, joka tarkkaavaista lukijaa hirvittää. Ellei Herran apostoli puhuisi näin, tuskin kukaan uskaltaisi ottaa suuhunsa sanoja ”Jumalan hulluus”. Ja kuitenkin Paavali on juuri näin puhuessaan tavoittanut evankeliumin ytimen uskomattoman syvällisesti.
Sekalaisen seurakunnan aarre 1:26-30
Korintin seurakuntaan katsominen osoittaa todeksi Paavalin puheet siitä, että inhimillinen järki ei ota vastaan Jumalan viisautta. Mahtimiehet, filosofit ja isokenkäiset eivät olleet kokoontuneet suurin joukoin Kristuksen luo. Seurakuntalaiset olivat etupäässä köyhää ja oppimatonta kansaa. Juuri näin Jumala oli häpäissyt kaiken sen, mitä maailma piti arvossa. Se joukko, jota maailma halveksi, oli löytänyt Kristuksessa itselleen aarteen ja viisauden. Näin oli toteutunut myös Jumalan sana, jonka hän oli antanut Jeremian puhua: ”Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon” (Jer 9:23).
On huomattava Paavalin sanat: ”Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi.” Niukat sanat kätkevät sisäänsä puhtaan ja ihanan evankeliumin. Kristus on niiden viisaus, jotka eivät torju Jumalan antamaa lahjaa. Hän on tullut ihmisille myös vanhurskaudeksi. Luther puhuu juuri tässä yhteydessä ”vieraasta vanhurskaudesta”, tai paremmin käännettynä ”toisen vanhurskaudesta”. Se merkitsee sitä, että syntisen ihmisen turva Jumalan edessä ei ole oma vaan Kristuksen pyhyys ja nuhteettomuus. Kun Paavali sanoo, että Kristus on tullut meille pyhitykseksi, sanat ovat melkoinen korvapuusti kaikenlaisille pyhityskristillisille liikkeille, jotka korostavat ihmisen omaa pyhittymistä eli paremmaksi tulemista. Meidän ainoa turvamme on siinä, että Kristus on myös meidän pyhityksemme. Puhuessaan lunastuksesta Paavalin mielessä on todennäköisesti orjan ostaminen vapaaksi. Aivan kuin joku saattoi ostaa orjan vapaaksi, Kristus osti meidät itselleen omalla verellään. Todennäköisesti tämä kuva viittaa myös tulevaisuuteen: Lopullinen lunastus tapahtuu viimeisellä tuomiolla, jossa me syntiset ihmiset pelastumme Kristuksen tähden Jumalan vihalta.
Näin Paavali siis alkaa kirjeensä rakkaalle ongelmaseurakunnalleen. Hän ei kiellä ongelmia, vaan ottaa ne esille heti kirjeen alussa. Paavali ei tässä kirjeessä todellakaan silittele korinttolaisten päitä. Mutta silti hän uskaltaa sanoa seurakuntalaisia pyhiksi ja Jumalalle rakkaiksi. Tässä meillä on varmasti paljon miettimistä.