Markuksen evankeliumin 7. luku: Ihmisten säännöt vai Jumalan sana

Kuudennen luvun lopussa näimme, miten Jeesuksen ympärillä tapahtunut liikehdintä tuli jatkuvasti merkittävämmäksi. Usein unohdamme sen, että toistaiseksi Jeesus oli toiminut nimenomaan Galileassa. Matkaa Juudeaan ja Jerusalemiin oli melko lailla. Liikkeen kasvaessa oli odotettavissa, että Jerusalemin oppineet ottaisivat kantaa siihen. Näin ei ole yllättävää, että lainopettajat ja fariseukset tulivat Jeesuksen luo. Tuskinpa ketään yllättää sekään, että he heti huomasivat Jeesuksen seuraajien tavoissa huomauttamista. Olihan lainopettajien elämäntapa tarkoin paitsi Mooseksen lain myös siihen liittyvän perinteisen opetuksen säätelemä. Kohta, josta erimielisyys nousi pintaan, oli fariseusten tapa pestä kätensä ennen ruokailua ja vihmoa torilta ostamansa ruoka ennen sen syömistä. Kyseessä ei ollut suinkaan pesu nykyaikaisessa merkityksessä, vaan kultillinen puhdistaminen ja puhdistuminen. Käytännölle, jota Mooseksen laki ei määrää, fariseukset löysivät perustelun kohdasta 3Moos 20:7. Tätä tapaa Jeesuksen opetuslapset eivät noudattaneet, mihin fariseukset ja lainopettajat kysyivät perustelua Jeesukselta. Jeesus ei perustele omiensa tapoja eikä ryhdy väittelemään yhdestä yksityiskohdasta. Hän romuttaa yhdellä rysäyksellä koko farisealaisen hurskausihanteen. Se oli kaikki pelkkää muotojumalisuutta, joka ei vienyt ihmistä lähemmäksi Jumalaa. Tarkalla käskyjen vartioimisella opettajat eivät suinkaan olleet varjelleet Jumalan sanaa, vaan vieneet sen loitommas ihmisistä ja itsestään. Jeesus osoittaa myös esimerkein, miten perinnäissääntö voi tehdä tyhjäksi Jumalan sanan. Tiedämme muistakin lähteistä, että vanhempien omaisuuden käyttöönsä saanut poika saattoi tosiaan antaa omaisuutensa temppelille. Silloin hän ja vain hän sai elantonsa omaisuudestaan oman elinaikansa. Vanhemmistaan, joiden kanssa hän ehkä oli riitautunut, hänen ei tarvinnut enää välittää. Lain tulkinnan taustalla lienee ajatus, että uhrilahjan antaminen perustuu ensimmäiseen käskyyn, joka sitten kulkisi neljännen käskyn yli. Tätä päättelyä ei Jeesus hyväksy. Konkreettinen Jumalan sana on pyhä asia eikä inhimillinen tulkinta saa johtaa sen sivuuttamiseen. Jeesuksen sanoja lukiessamme meidän on hyvä tietää, ettei hän ollut ainoa fariseusten ja lainopettajien opetuksia arvosteleva sanan opettaja. Kuolleen meren rannalla asuvat essealaiset arvostelivat heidän opetustaan vielä ankarammin. Temppelipapistossa vankkaa kannatusta nauttivat saddukeukset olivat hekin monessa asiassa täysin vastakkaisella kannalla kuin fariseukset. Juutalaisuus ei siis ollut kuin yhdestä kivestä veistetty patsas. Se oli monimuotoinen, osin kiivaasti keskenään riitelevä uskonsuuntien summa, jota yhdisti tiettyjen peruskysymysten lisäksi myös kansallinen side.

Jeesus ei tyytynyt arvostelemaan fariseusten ja lainopettajien opetusta vain yksityisesti. Hän kutsui kansan koolle ja julisti suoraan väkijoukoille sen, mitä hän oli sanonut häneltä vastausta tiukanneille. Ihmiselle ei ole vaarallista se, mikä tulee häneen ulkopuolelta, vaan vaarallista on se, mikä tulee sisältä päin. Sanat jäivät väkijoukolle arvoituksellisiksi ja samoin myös opetuslapsille. Jeesus selittää sanansa yksinkertaisesti: Se mitä ihminen syö, menee vatsaan ja sitä kautta käymälään. Ruoka ei siis ole hänelle vaaraksi. Sitä vastoin tuhoisaa on se, että paha sydän tuottaa pahoja tekoja. Näistä Jeesus antaa pitkän esimerkkilistan. Näin siis Jeesus julisti kaikki ruuat puhtaiksi.

Ennen kuin tarkastelemme kertomusta foinikialaisnaisesta ja hänen uskostaan, on tähdennettävä yhtä usein unohtuvaa asiaa. Jumala oli antanut lakinsa vain juutalaisille ja vain he muodostivat Jumalan kansan. Juutalaiset eivät seurustelleet pakanoiden kanssa, eivät syöneet eivätkä avioituneet heidän kanssaan, eivät palvoneet samoja jumalia eivätkä kaiken kaikkiaan tahtoneet pitää pakanoiden kanssa yhteyttä. Erityisesti uskonnollisissa asioissa pakanat olivat täysin osattomia kaikesta, mitä Jumala oli antanut omilleen. Jeesuskaan ei maallisen vaelluksensa aikana tavannut pakanoita juuri muulloin kuin silloin, kun hänet tuomittiin. Näin siis kertomuksen nainen on asemassa, jonka Jeesuksen ajan ihmiset tiesivät sanomattakin, mutta joka meidän täytyy vaivalla opetella muistamaan. Apua huutava naisparka puhuttelee Jeesusta, joka ei ole siitä tietääkseenkään. Juuri tämä oli tavallinen juutalainen tapa. Tyypillistä juutalaista on myös, että Jeesus vastaa naisen avunhuutoihin vertauksella: Juutalaiset ovat Jumalan lapsia, muut koiria. Lasten leipää ei koirille anneta. Lapsen takia sydämessä huutava hätä ei salli naisen loukkaantua eikä mennä ylpeänä pois. Hän suostuu mielellään olemaan koiranpenikka, joka odottaa lapsilta putoilevia muruja. Näin hänen uskonsa murtaa Jeesuksen vastustuksen ja Herra lähettää hänet pois avun saaneena. Nykyaikaista lukijaa ihmetyttää Jeesuksen käytös. Sen taustalla on Jeesuksen tehtävä: Hän tuli oman kansansa keskuuteen toteuttamaan Jumalan tahdon. Jo Markus kirjoittaa Jeesuksen sanoneen näin: ”Anna lasten ensin syödä kyllikseen.” Vielä ei ollut pakanoiden aika, vaan heidän vuoronsa oli Jumalan suunnitelmassa vasta myöhemmin. Nainen ei tyydy tähän, vaan tarrautuu hellittämättä Jeesukseen. Näin hänestä tulee hellittämättömän uskon esikuva kaikille kristityille kaikkina aikoina. Samalla hän osoitti Markuksen evankeliumin lukijoille, joista useimmat kuuluivat pakanakansoihin, että Jumala kutsui Kristuksessa kaikkia kansoja.

Jeesus jätti Tyyroksen seudun ja tuli melkoisen lenkin kuljettuaan Dekapoliin alueen kautta takaisin Gennesaretin järvelle. Siellä hän kohtasi kuuron, joka ei kyennyt puhumaan. Markus kertoo yksityiskohtaisesti siitä, miten Jeesus paransi miehen. Taas kerran hän antaa kiellon puhua asiasta kenellekään, mutta nytkin sana leviää sitä enemmän, mitä enemmän Jeesus kieltää. Miten olisi voinut käydä toisin, kun Jumalan suuret lupaukset (lue Jes 35!) olivat toteutuneet?