Jättäessään Kirkkonsa maailmaan odottamaan Herransa toista tuloa Jeesus tiesi, ettei hän ollut tuonut maan päälle rauhaa, vaan miekan. Nämä sanat alkoivat toteutua varsin pian: Uuden testamentin ensimmäiset lukijat tiesivät, että usko saattoi viedä joidenkin hengen.
Kreikkalainen ja roomalainen maailma olivat uskonnollisesti suhteellisen suvaitsevaisia. Eri kansat palvoivat eri jumalia ja suhteellisen yleisen käsityksen mukaan samoja jumalia eri nimillä. Tästä huolimatta muutamat etupäässä muualta länteen tulleet kultit loukkasivat yleistä oikeustajua syvästi ja niitä torjuttiin verisesti. Kaikki ei ollut sallittua uskonnon alueella, ja väkivalta saattoi olla brutaalia.
Jo hyvissä ajoin ennen kristinuskoa juutalaiset olivat joutuneet tottumaan verisiin vainoihin. Juutalaiset elivät eri puolilla Välimerta omissa yhteisöissään. He eivät osallistuneet muiden jumalanpalvelukseen ja eristäytyivät omiin kortteleihinsa. Epäsäännöllisin väliajoin heitä kohtaan tunnettu vierastaminen ja epäluulo johtivat korttelivainoihin. Juutalaisviha oli harvoin lähtöisin johtajista, joiden etuna oli kadulla vallitseva rauha. Pahinta oli rähinöivä tavallinen kansa, joka oli nopeasti valmis käyttämään tilaisuuden hyväkseen ja seuraamaan yllyttäjiä. Sama asetelma toistui kristittyjen kohdalla.
Ensimmäinen valtiovallan kristittyihin kohdistama vaino toteutui keisari Neron aikana. Nero syytti kristittyjä Rooman palon sytyttämisestä ja kidutti suurta joukkoa kristittyjä näyttävästi tyydyttääkseen väkijoukkoja. Roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa kristityistä inhoten (Ann 15,44) ja hyväksyy keisarin toimenpiteet. Itse Rooman palon kanssa kristityillä ei hänen mielestään ollut tosin mitään tekemistä. Silti kristittyjä sopi vainota, koska he vihasivat koko ihmiskuntaa. Neron vaino oli vain paikallinen ja lyhytaikainen. Se oli kuitenkin erinomainen esimerkki siitä, mikä oli kristittyjen asema ensimmäisellä vuosisadalla. He olivat lainsuojattomia, joita vihattiin yleisesti. Juuri tämä kansan viha kristittyjä kohtaan konkretisoitui sitten joissakin tilanteissa, joissa virkamiehet tekivät kansalle mieliksi. Systemaattista, koko imperiumia kattavaa vainoa, ei ensimmäisellä vuosisadalla järjestetty, vaikka esim. Domitianuksen aika olikin kristityille vaikeaa aikaa.
Antiikin kirjallisuudessa on suhteellisen vähän varhaisia mainintoja kristityistä. Merkittävimpiin lukeutuu Bithynian maaherra Pliniuksen kirjeenvaihto keisari Trajanukselle vuodelta 113 (ep. 96 ja 97). Plinius oli tavannut Bithyniassa (Vähä‑Aasiassa) virkamiehenä toimiessaan uuden uskonnon. Toimeliaasti virkaansa hoitanut maaherra sai kuulusteluin ja kidutuksin selville, että vain harvat olivat olleet kristittyjä yli 20 vuoden ajan. Kidutuksinkaan hän ei saanut koko ilmiöstä esiin muuta kuin “vinoutunutta ja käsittämätöntä taikauskoa”. Vastatessaan maaherralle, mitä kristityille piti tehdä, Trajanus viitoitti tietä valtiovallan suhtautumiselle kristittyihin pitkäksi aikaa. Nimettömiä ilmiantoja ei saanut ottaa huomioon. Kristittyjä ei pitänyt etsiä, mutta jos heitä ilmaantui, heitä oli rankaistava. Näin jatkettiin koko toinen vuosisata. Systemaattista vainoa ei järjestetty, mutta silti aina joku kristitty joutui areenalle. Hyvän kuvan tilanteesta saa lukemalla Smyrnan piispa Polykarpoksen marttyyrion, joka on vanhin UT:n ulkopuolella. Se sisältyy sekä kokoelmaan Apostoliset isät (2. painos, Suomen teologinen kirjallisuusseura 1989) että Veren ja tulen läpi: Vanhan Kirkon marttyyrien todistus (Perussanoma 2005), joka sisältää kaikki varhaisimmat marttyyriot. Molemmat teokset on suomentanut prof. Heikki Koskenniemi.
Aikaisemmin uskottiin, että valtiovallan suhtautuminen kristittyihin muuttui merkittävästi Antoninusten aikana toisen ja kolmannen vuosisadan vaihteessa. Historia Augusta väittää Septimius Severuksen (193‑211) kieltäneen kristityksi tai juutalaiseksi kääntymisen kuolemanrangaistuksen uhalla (Sept.Sev. 16,9). Myös Eusebios puhuu ankarista vainoissa Egyptissä. Nykyisin tutkimus on kuitenkin arvioinut lähteet uudelleen. Toisaalta nimittäin näihin aikoihin elänyt Tertullianus puhuu kristittyjen kokemasta pitkästä rauhan kaudesta ja pystyy nimeämään useita kristittyjä, jotka elivät keisarihovissa jopa keisarin ystävinä ilman hengenvaaraa. Toisaalta taas Historia Augusta tiedetään nyttemmin epäluotettavaksi lähteeksi. Eusebios taas on ilmeisesti erehtynyt pitämään Egyptissä tapahtunutta provinssin virkamiesten järjestämää vihanpurkausta keskushallinnon johtamana. Nykyisin tutkijat alkavat kallistua sille kannalle, että kristittyjen asema säilyi ennallaan vielä 200‑luvun alussakin. Suuria vaikeuksia olisi varmaan seurannut, jos Elagabal olisi saanut hallita pitempään. Tämän omalaatuisen keisarin virkaura päättyi kuitenkin Tiberin pohjaan jo neljän vuoden kuluttua hänen valtaannousustaan. 200‑luvulle oli tyypillistä, että keisarit hallitsivat armeijan tuella. Kun armeija oli saanut kaiken mitä se halusi, se vaihtoi keisaria. Harva aika on Rooman imperiumin historiassa rikkonaisempi kuin 200‑luku.
Ensimmäisen todella vakavan iskun Kirkkoa kohtaan suuntasi keisari Decius (249‑251). Valtakunnan ollessa syvässä kriisissä ulkoisen uhkan takia hän vaati ‑ ilmeisesti vanhan roomalaisen tavan mukaisesti ‑ kaikilta imperiumin asukkailta uhria valtion palvomille jumalille lojaalisuuden merkkinä. Muodollisesti ei siis ollut kyseessä kristittyjen vaino. Kun kristityille kuitenkin oli täysin mahdotonta uhrata epäjumalille, oli itsestään selvää että edessä oli vainon aika. 200‑luku oli uskonnollisesti hyvin vilkasta aikaa. Nouseva uskonnollisuus kääntyi nyt määrätietoisesti kristinuskoa vastaan. Laajan kansalaismielipiteen mukaan oli sietämätöntä, että joku joukko ei tahtonut uhrata valtion jumalille. Spontaanit kansan raivonpurkaukset yrittivät jo ennen Deciuksen vainoa pakottaa kristittyjä uhraamaan jumalille. Nyt kaikkia vaadittiin hankkimaan uhraamalla itselleen virkamiehiltä todistuksen. Egyptin hiekka on tallettanut useita papyruksille kirjoitettuja todistuksia (libelli). Eräs niistä kuuluu näin:
“(1. käsiala) Aurelia Kharis Theadelfian kylästä uhrien valvojiksi nimitetyille. Kuten olen aina ennenkin uhrannut jumalille ja kunnioittanut heitä olen toimittanut nytkin uhrin teidän läsnäollessanne. Olen säädöksen mukaisesti uhrannut juomauhrin ja eläinuhrin sekä maistanut uhriateriasta. Pyydän teitä antamaan minulle tästä todistuksen. Voikaa hyvin. (toinen käsiala): Me Aurelios Serenos ja Aurelios Hermas olemme nähneet sinun uhraavan. (3. käsiala) Minä Hermas todistan sen. (1. käsiala) Keisari Gaius Messius Kvintus Trajanus Dekius Pius Feliks Augustuksen ensimmäisenä hallitusvuotena, Pauni kuun 12. päivänä (=16.6. 249)”.
Monet taipuivat vaatimuksiin ja uhrasivat pakon edessä. Piispa ja kirkkoisä Cyprianus valittaa, että ensimmäinen uhkaava sana sai monet heittäytymään nöyrinä maahan. Toiset taas olivat ovelia ja ostivat itselleen virkamiehiltä todistuksen (libellus) itse kuitenkaan uhraamatta: Heitä kutsuttiin nimellä libellatici ja monet pitivät heitä uskon kieltäjinä. Ne jotka eivät taipuneet, joutuivat ensin uhkailujen ja sitten kidutuksen kohteeksi. Monet kuolivat uskonsa tähden. Jotkut kuitenkin vapautettiin kidutuksen ja vankeuden jälkeen. Mitään yksiselitteistä ohjetta ei siis kristittyjen kohteluun ilmeisesti ole annettu. Deciuksen lyhyt virkakausi päättyi pian ja monet uskonsa kieltäneet tahtoivat palata kirkkoon.
Toinen huolellisesti suunniteltu isku Kirkkoa vastaan toteutettiin vain muutaman vuoden kuluttua. Keisari Valerianus (253‑259) suhtautui hallituskautensa ensimmäisinä vuosina kristittyihin suopeammin kuin kukaan edeltäjistään. Neljäs hallitusvuosi (257) muutti kaiken. Tarkoituksena oli antaa isku kristittyjen johtoa vastaan. Kun piispat ja papisto ja maallikoiden ylimystö olisi pakotettu luopumukseen tai tapettu, kristityistä ei olisi vaaraa. Valerianus piti ilmeisesti ankaran ulkoisen uhan aikana kristinuskoa valtion sisäisenä vaaratekijänä. Toiseksi hän ilmeisesti tarvitsi kipeästi rahaa valtion tyhjänä kumisevaan aarrekammioon. Valerianus toteutti vainonsa ripeästi. Aluksi vainottiin vain papistoa, sittemmin myös johtavia maallikoita. Pohjois‑Afrikan kirkonjohtajat Aleksandreian Dionysios ja Karthagon Cyprianus vangittiin. Edellinen selvisi karkotusmääräyksellä, mutta Cyprianus tuomittiin kuolemaan.
Jälleen siis virtasi kristittyjen veri. Eri puolilla imperiumia teloitettiin lukuisia kristittyjä. Nyt kuitenkin Kirkon rivit kestivät merkittävästi paremmin kuin Deciuksen vainon aikana. Tämä vaino ei tullut enää yllättäen. Kristuksen omat olivat valmiit verellään vahvistamaan todistuksensa. Ankara vaino jäi lyhyeksi keisarin jouduttua sotaretkellä persialaisten vihollistensa vangiksi. Hänen poikansa Gallienus sopi kiireesti riidan kristittyjen keskuudessa. Alkoi rauhan kausi. Se päättyi vasta Diokletianuksen verisiin vainoihin, joissa oli jo nähtävissä se etteivät helvetin portit koskaan voi voittaa Kristus‑tunnustuksessa pysyvää Kirkkoa. Konstantinuksen kaudella kristinukosta tuli sallittu uskonto v. 313.
Cyprianus
Thascius Cyprianus syntyi n. v. 200 varakkaaseen perheeseen. Emme tiedä hänen vaiheistaan ennen piispaksi vihkimystä juuri mitään. Hän on ilmeisesti päätynyt piispaksi hyvin pian kääntymyksensä ja kasteensa jälkeen. Ennen kuin hän ehti saada piispan arvovaltaa, tuli Deciuksen vaino kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kristityt olivat kauhuissaan. Monet kielsivät, toiset itkivät omaisiaan. Papisto yritti parhaansa mukaan ohjata vaikeaan tilanteeseen joutunutta laumaansa. Ylimpänä kuului kansan huuto: “Cyprianus leijonien eteen”. Piispa oli kuitenkin kuullut vainosta etukäteen ja pakeni maaseudulle, josta hän johti hiippakuntaansa kirjeitse. Tämä menettely johti katkeraan piispan arvosteluun. Kuitenkin Cyprianuksen menettely lienee ollut ainoa mahdollinen, ja hän onnistui hankkimaan itselleen jo vainon aikana laajan luottamuksen. Hän selvitti taitavasti ja vastuullisen sielunhoitajan tavoin myös vaikean kysymyksen uskonsa kieltäneiden ottamisesta uudelleen Kirkon jäseniksi.
Valerianuksen vainoa ei Cyprianus tahtonut enää karttaa. 30.8. 257 hänet pidätettiin ja tuomittiin aluksi vain maanpakoon. Täältäkin hän sai palata kotiarestiin omalle tilalleen Karthagoon. Pian seurasi Valerianuksen toinen edikti, joka määräsi piispat, papit ja diakonit teloitettaviksi. Prokonsuli tahtoi lähettää Cyprianuksen Uticaan teloitettavaksi, mutta piispa jätti kotiarestinsa voidakseen antaa todistuksensa omassa piispankaupungissaan. Samalla hän kehotti koko papistoa pitämään huolen siitä, että kristityt eivät tartu aseisiin. Kaksi korkeaa virkamiestä pidätti Cyprianuksen. Kun oikeudenkäynti alkoi, talon oli ympäröinyt suuri joukko kristittyjä, jotka tahtoivat kuolla piispansa kanssa. Kuulustelu oli lyhyt ja muodollinen. Piispa tuomittiin teloitettavaksi oman tunnustuksensa nojalla. Kristityt saivat seurata piispaa tämän viimeisellä matkalla ja toimittaa hänelle palvelusta. Kiistellyn piispan kuolema teki lopun kaikista häneen kohdistuneista epäilyistä. Esimerkkinä kaikille uskon tunnustajille hän vahvisti tunnustuksensa omalla verellään.
Oheinen kirje sisältyy Cyprianuksen kirjeenvaihtoon (Ep. 80). Se on kirjoitettu juuri ennen kuin vaino alkoi. Piispa oli saanut omia kanaviaan pitkin keisarin päätöksestä ennen kuin valtion virkamiehet ehtivät panna sen toimeen. Sellaisena se on pysähdyttävä dokumentti hetkestä, jolloin Kristuksen Kirkko valmistautui ottamaan vastaan verisen vainon.
Cyprianus tervehtii veljeään Successusta.
I. Rakas Veli, se että en voi kirjoittaa teille pitkään, johtuu siitä, että koko papisto on joutunut aseiden kantomatkan alle eikä kerta kaikkiaan voi vetäytyä hiukkaakaan taistelusta. Kaikki ovat sydämestään valmiita ottamaan vastaan pyhän ja taivaallisen voitonseppeleen. Teidän on syytä tietää, että ne ovat tulleet takaisin, jotka lähetin Roomaan tehtävänään ottaa selvää mitä meistä on säädetty ja tuoda meille siitä varma tieto sen selville saatuaan. Ihmiset kertovat nimittäin huhupuheena paljon ristiriitaisia ja epävarmoja uskomuksiaan. 2. Asian todellinen laita on seuraavanlainen. Valerianus on antanut senaatille säädöksen, jonka mukaan kaikki piispat, papit ja diakonit teloitetaan. Senaattoreilta, korkea-arvoisilta ritareilta (egregius vir) ja ritarit menettävät arvonsa ja varallisuutensa. Jos he rahansa menetettyään yhä pysyvät sinnikkäästi kristittyinä, heidät tuomitaan kuolemanrangaistukseen. Jalosukuiset naiset menettävät omaisuutensa ja heidät ajetaan maanpakoon. Kaikki keisarin perhekunnasta, jotka joko aikaisemmin ovat tunnustaneet tai nyt tunnustavat uskonsa, julistetaan lainsuojattomiksi ja heidät luetteloidaan ja lähetetään kahlehdittuina keisarin maatiloille orjatyöhön. 3. Valerianus on lisäksi puheessaan esitellyt meitä koskevan kirjeensä, jonka hän on laatinut provinssien esimiehille. Odotamme tämän kirjeen saapuvan päivänä minä hyvänsä, pysyen lujassa uskossa, ollen valmiina kärsimään ja odottaen Jumalan lahjana ja hänen armostaan voitonseppeleeksemme iankaikkista elämää. 4. Teidän on myös syytä tietää, että Xistus (Rooman piispa) teloitettiin katakombissa elokuun 6. päivänä yhdessä neljän diakonin kanssa. Rooman prefektit ovat tässäkin vainossa joka päivä innokkaasti mukana pitäen huolta siitä, että kaikki ilmiannetut teloitetaan ja heidän omaisuutensa siirretään keisarilliseen kassaan.
II. Pyydän että teidän kauttanne nämä tiedot kulkevat myös muille kollegoillemme, niin että heidän kehotuksensa vahvistaa veljiä kaikkialla ja että kaikki ovat valmiita hengelliseen taisteluun. Pyrimme siihen ettei kukaan meistä ajattele enemmän kuolemaa kuin kuolemattomuutta ja että kaikki Herraan sitoutuneina ennemmin iloitsevat kuin pelkäisivät uskoa tunnustaessaan. Tiedämme ettei Jumalan ja Kristuksen sotilaita heidän niin tehdessään tuhota vaan heidät kruunataan. Toivon Sinun, rakas veli, voivan aina hyvin.
