Sana ’vanhurskaus’ ja siihen liittyvät ilmaisut vievät sekä Vanhan että Uuden testamentin ydinkysymyksiin. Tässä opetuksessa voidaan keskeistä aihetta vain raapaista pinnalta.
Termit ovat hepreaksi saddik, sedaka ja kreikaksi dikaios, dikaiosyne, latinaksi iustus / iustitia. Englanniksi ne ovat righteous / righteousness, saksaksi Gerecht / Gerechtigkeit ja ruotsiksi rättfärdig / rättfärdighet. 1970-luvun raamatunkäännöskeskustelussa etsittiin perinteiselle suomalaiselle termille useita vaihtoehtoja. Termi kuitenkin säilyi vuoden 1992 käännöksessä, mutta se on korvattu myös useilla muilla vastineilla, erityisesti VT:n puolella (”oikeamieliset”, Ps. 14:5; ”viaton” Ps. 31:19; ”hurskas” Ps. 55:23). Siksi tällä kerralla lainataan usein edellistä käännöstä.
Vanha testamentti
Vanhassa testamentissa sanaperhe on hyvin yleinen ja se esiintyy yli 500 kertaa, erityisen usein psalmeissa. Sen merkityskenttä on laaja ja liikkeelle on syytä lähteä yhteiskunnallisesta oikeudesta. Jumala on ’vanhurskas’, eli hän asettaa normin ja on tuomari. Kuninkaan tärkein tehtävä on hankkia ’vanhurskaus’ja varjella sitä koko kansalle: hänen tehtävänsä on valvoa, että kaikkia kohdellaan oikeudenmukaisesti:
”Joka hallitsee ihmisiä vanhurskaasti, joka hallitsee Jumalan pelossa, hän on niinkuin huomenhohde auringon noustessa pilvettömänä aamuna, kun maa kirkkaassa valossa vihannoi sateen jälkeen.” (2. Sam. 23:3-4; ks. myös Ps. 72).
Vastaavasti alamainen on ’vanhurskas’ jos hän on lojaali kuninkaalle eikä kapinoi (1. Sam. 24:18).
Termejä käytetään kuitenkin myös siviilielämässä: Jaakob vetoaa omaan ’vanhurskauteensa’ Labania vastaan (1. Moos. 30:33) ja odottaa sen palkitsevan hänet. ’Vanhurskas’ tarkoittaa myös tavallista kunniallista kansalaista, jonka murhaaminen on raskas rikos (2. Sam. 4:11; 1. Kun. 2:32).
Vanhaan heprealaiseen ajattelutapaan kuuluu pyrkimys säilyttää ’vanhurskaus’. Juridisen riidan syynä on ’vanhurskauden’ järkkyminen ja siinä toinen on pahantekijä, syyllinen ja toinen ’vanhurskas’. Tarkoituksena on palauttaa ’vanhurskaus’ ja rangaista syyllistä, sillä ’vanhurskaan’ sortaminen merkitsee onnettomuutta koko kansalle (2. Moos. 23:7-8). Vanhan heprealaisen ajattelun mukaan ’vanhurskaus’ ei siis tarkoita niinkään elämistä tietyn annetun säännöstön mukaan, vaan se on elämistä oikeassa (yhteiskunnallisessa) suhteessa: se on oikeaa suhdetta isännän ja palvelijan, kuninkaan ja alamaisen tai isännän ja vieraan välillä (1. Moos. 44:16). Kyse ei ole yksittäisistä teoista, vaan tilasta, jossa ihminen elää ja joka vaikuttaa hänen elämässään – sitä on verrattu jopa voimakenttään (von Rad).
Sanaperheen runsas esiintyminen psalmeissa tarjoaa hyvän lähtökohdan sille, miten ’vanhurskaus’ ymmärrettiin kultissa ja arkielämässä. Usein (mutta ei aina) voidaan erottaa toisistaan, yksittäinen ’vanhurskas teko’ / ’pelastusteko’, joka johtaa laajempaan asiaan, nimittäin että ’vanhurskaus’ / ’oikea asiantila’ vallitsee – tai että ’vanhurskaus’ johtaa yksittäiseen ’vanhurskaaseen tekoon’:
”Minä julistan sinun vanhurskauttasi temppeliin kokoontuneelle kansalle, en lakkaa siitä puhumasta. Herra, sinä tiedät sen! Minä en ole pitänyt vanhurskauttasi omana tietonani, olen puhunut sinun uskollisuudestasi ja pelastusteoistasi. En ole salannut juhlakansalta, kuinka hyvä ja uskollinen sinä olet ollut.” (Ps. 40:10-11).
Israelin jumalanpalvelusyhteisön ymmärryksessä taivaassa vallitseva ’vanhurskaus’ johtaa siihen, että Jumalan ’vanhurskaus’ laskeutuu hänen omiensa pariin (esim. Ps. 97). Näin Jumalan kansan ’vanhurskaiden’ ’vanhurskaus’ on tavallaan osallisuutta Jumalaa ympäröivästä ’vanhurskaudesta’. Tämä ’vanhurskaus’ johtaa aineelliseen hyvään (Ps. 65; Hoos. 10:12; Jes. 45:8), voittoon vihollisista (5. Moos. 33:20-21; Ps. 48:11-12) ja oikeaan elämäntapaan (Hoos. 2:21; Ps,. 99:4). ’Vanhurskas’ elää jatkuvasti tämän Jumalan ’vanhurskauden’ yhteydessä, mikä edellyttää jatkuvaa muistuttamista siitä, mikä on oikein ja ’vanhurskauden’ mukaista.
Yksilön rukoushuudoissa psalminlaulajat asettavat turvansa Jumalan ’vanhurskauteen’: Valtava taivaallinen ’vanhurskaus’ johdattaa ’vanhurskaan’ elämän uusille raiteille. (”Vastaa minulle, kun minä huudan, sinä minun vanhurskauteni Jumala, joka ahdingossa avarrat minun tilani”, Ps. 4:2; ks. myös Ps. 94:15). Jumalan tietä kulkeva saa aikanaan Jumalalta avun (”Ja hän antaa sinun vanhurskautesi nousta niinkuin valkeuden ja sinun oikeutesi niinkuin keskipäivän”, Ps. 37:5-7).
Sekä Jumalan että rukoilijan ’vanhurskaudella’ on erityinen roolinsa oikeuskäytännössä, josta meille hahmottuvat vain ääriviivat. Ilmeisesti paikallisoikeuksille ratkaisemattomat asiat siirrettiin temppelin piiriin, jossa ei arvioitu vain yksittäistä oikeustapausta vaan koko ihmisen toiminnan laatua: Jumalan tuomio ratkaisi, kuka on ’vanhurskas’ ja kuka pahantekijä (Ps. 7:4-6; 17:3-5). Vastaava koko elämän arviointi tapahtui myös jumalanpalveluksessa, jossa vain ’vanhurskaaksi’ julistetut saattoivat astua Herran temppeliin:
”Herra, kuka saa vierailla sinun majassasi, kuka asua sinun pyhällä vuorellasi? Se, joka vaeltaa nuhteettomasti, joka tekee vanhurskauden ja puhuu sydämessänsä totuutta;” (Ps. 15:2-3; ks. myös Ps. 24; Hes. 18:9).
Sananlaskuissa – ja laajemmin viisauskirjallisuudessa – ’vanhurskaus’ on pitkälti ihmisen ominaisuus. ’Vanhurskaus’ on viisautta ja viisaus on ’vanhurskautta’. (Snl. 9:9; 11:30). Tyypillistä on myös vahva luottamus siihen, että ’vanhurskaus’ johtaa ajalliseen menestykseen.
Profeetoista Aamoksella ’vanhurskaus’ on julistuksen keskuudessa, nimenomaan vastakohtana ulkokohtaiselle kultille:
”– Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä minä en voi sietää juhlakokouksianne. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro (Aam. 5:21-24; vrt. Jes. 5:7).
Hoosean kirjassa ’vanhurskaus’ saa maan menestymään (2:20-25). Jesajalla se ympäröi tulevaa kuningasta (Jes. 9:6; 11:4-9; 32:1). Babylonin uhan alla maasta kadonnut ’vanhurskaus’ on suuri uhka (Jer. 3:11; Hes.16:51-52). Kuten Jesajalla myös Jeremialla ’vanhurskaus’ liittyy tulevaan pelastuksen aikaan (Jer. 23:5).
Vanhan testamentin puolella sykkii siis rikas ja runsas maailma, jota ei ole puristettavissa kapeaan ja tarkoin määriteltävissä olemaan käsitteeseen. ’Vanhurskaus’ on oikeaa suhdetta Jumalaan, se on osallisuutta hänen ’vanhurskaudestaan’, se on oikeaa sosiaalista elämää, se on oikeaa oikeudenkäyttöä, hyvää hallintaa tai lojaalia alamaisuutta, se on viisautta.
Kun Vanhaa testamenttia käännettiin kreikaksi, termiksi valittiin useimmiten dikaios, joka tarkoittaa ’oikeamielistä’. Sen kreikkalainen ymmärsi vaikeuksitta, mutta jotakin Vanhan testamentin sanan rikkaudesta epäilemättä hävisi matkalla.
Uusi testamentti
Uudessa testamentissa sanaperhe esiintyy 302 kertaa. Usein sana ’vanhurskas’ tarkoittaa juuri sitä, mitä kreikkalaisetkin sillä tarkoittivat, eli rehtiä ja hyvää ihmistä. Näin on erityisesti silloin, kun äänessä ovat pakanat:
”Sillä Herodes pelkäsi Johannesta, koska tiesi hänet vanhurskaaksi ja pyhäksi mieheksi, ja suojeli häntä.” (Mark. 6:20).
”Mutta kun hän istui tuomarinistuimella, lähetti hänen vaimonsa hänelle sanan: ’Älä puutu siihen vanhurskaaseen mieheen, sillä minä olen tänä yönä unessa paljon kärsinyt hänen tähtensä.’” (Matt. 27:19).
Varsinaisesti ymmärrämme kuitenkin ’vanhurskaudella’ jotakin muuta, nimittäin sitä, mikä esiintyy Paavalin kirjeissä. Siellä sanaperhe esiintyy 138 kertaa, ja peräti 72 kertaa yksin Roomalaiskirjeessä. Monessa kohdassa Paavali näyttää lainaavan vanhempia muotoiluja – kyse ei siis tosiaankaan ollut hänen yksityisajattelustaan. Ilmeisesti vanhimmasta päästä on tämä Filippiläiskirjeen jakso:
”Olisi minulla aihetta kyllä siihenkin, minä jos kukaan voisin luottaa siihen mitä minulla on ollut. Minut on kahdeksantena päivänä ympärileikattu, olen syntyperäinen israelilainen, Benjaminin heimoa, heprealainen heprealaisista vanhemmista. Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton. Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voittoa, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo. Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista.” (Fil. 3:3-11).
Paavali asettaa siis jo tässä rinnakkain kaksi eri vanhurskautta. Saman hän tekee hyvin havainnollisesti Roomalaiskirjeen luvussa 10:
”1. Veljet, minä toivon sydämestäni ja rukoilen Jumalaa heidän edestänsä, että he pelastuisivat. 2. Sillä minä todistan heistä, että heillä on kiivaus Jumalan puolesta, mutta ei taidon mukaan; 3. sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta, vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan, eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle. 4. Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo.”
