Alunperin sain tätä esitystä varten otsikon “Lähetystyö Vanhassa testamentissa”, mutta sen sain sentään ammutuksi alas. Ei Vanha testamentti puhu lähetystyöstä. Sitten tuli miedonnettu otsikko “VT:n näkökulmia lähetystyöhön”. Ja se on hyvä, sillä näkökulmia löytyy – moniakin VT:n asioita, joita lähetystyötä pohdittaessa voi koettaa muistella. Kun kriitikot puhuvat seemiläisen paimentolaiskansan eksklusiivisesta uskonnosta, jossa vieraat kansat saavat kyytiä, muistaa Vanhaa testamenttiaan oikein tunteva, että perspektiivi on merkittävästi laajempi. Se on niin laaja, että me ja muut pakanatkin mahdumme siihen. Mutta mistä lähteä liikkeelle, kun on paljon eri lähteistä, eri aikakausilta peräisin olevia ja monitahoisia ja aivan vastakkaisen sävyisiäkin asioita?
Psalmin 117 ensimmäiset sanat, minulle otsikkolauseeksi järjestäjien taholta annetut, kuuluvat: “Kiittäkää Herraa kaikki kansat!” Se on hyvä aloitus. Kaikki kansat ovat alamaisia Herran majesteetille. Hän on hyvä kuningas yli kaikkien kansojen. Vanhassa käännöksessä viitattiin “pakanoihin”; mikä ei ollut aivan huono terävöitys sekään, sillä se, joka tuota minimittaista psalmia ajatuksella lukee, huomaa, että siinä paistaa kirkkaasti VT:lle keskeinen Israel vs. kansat -jännite. Kansojen tulee ylistää Herraa, sillä onhan Herra rakastanut Israelia. Se mikä nopeasti ajateltuna tuntuu partikularistiselta oman heimon korottamiselta, osoittautuukin laajempaan kontekstiin sijoitettuna erääksi keskeiseksi missiologiseksi ja universalistiseksi teemaksi VT:n koko matkan varrella. Herra puhuu Israeliin kohdistuvien tekojen kautta koko maailmalle. Kristityn ei pitäisi missään tapauksessa pitää tällaista periaatetta outona israelilaispartikularismina. Ainahan kaikkialla kristikunnassakin on todistettu siitä, mitä hyvää Herra on minulle/meille tai meidän isillemme tehnyt. Juuri siinä hän osoittanut olevansa kaikelle maailmalle julistamisen arvoinen.
Toinen “lähetyspsalmi”, Ps 96, kehottaa loppujakeissaan:
“Julistakaa kaikkien kansojen kuulla: Herra on kuningas! Hän loi maan, joka pysyy eikä horju. Oikeutensa mukaan hän tuomitsee kansoja.
Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee! Hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata, uskollisesti sen kansoja.” (Ps. 96:10-13).
Sanoma on pitkälti sama kuin edellisessä: Kansat ovat kuningas Herran alamaisia. Saman psalmin jakeen 2 mukaan tämän kertominen kansoille on “ilosanoman kuuluttamista” (basar) siis evankeliumia. Sen julistus on Israelin tehtävä ja se velvoite toistuu Psalmien kirjassa uudelleen ja uudelleen. Jerusalemissa jumalanpalvelusta viettävä Israel siis tunnustaa todistuksen Herrasta kuuluvan kaikille kansoille. Me voimme todeta, että tietenkin on näin, mutta miksi näin on? Tämä idea tai “lähetysideologia” ei tipahda tyhjästä eikä leiju irrallisena toteamuksena Jerusalemin temppelin psalmilauluissa, vaan pohjautuu jollekin aiemmalle perustalle. Lähdemme etsimään taustaa ja perspektiiviä, jossa nämä “kiittäkää, kaikki kansat” ja “julistakaa kansoille” -formelit on luettava. Kysymmekin siis: Mistä koko homma alkaa? Mistä alkaa Israel vs. kansat -teema VT:ssa?
Se ei ole vielä alkukertomuksissa. Siellä ei ole mitään Israelia eikä erotusta valitun kansan ja kansojen välillä – on vain luomakunta ja ihminen, ihmissuku. Eikä se sijoitu Abraham-kertomukseenkaan. Se on niiden välissä. Jumalan suvereniteetti kansojen yli sekä Jumalan mielenkiinto kaikkia kansoja kohtaan lausutaan monisanaisesti julki helposti huomiotta jäävässä kahden luvun jaksossa Gen 9:8-11:30. Sieltä löytyy tuhotulvan jälkeinen kertomus Nooasta, eli liitto Nooan kanssa, sekä niinsanotut Genesis-genealogiat, eli Nooan pojat ja näiden jälkeläiset, sitten välissä lyhyt kertomus Babylonin tornista, jonka perään taas sukuluettelo Seemin jälkeläisistä. Kun tullaan luvun yksitoista viimeisiin jakeisiin, tiivistyy fokus viimein ja tarkentuu erääseen Terahin poikaan. Hän on Abram, sittemmin Abraham. Genesis 11:29 päättää “laajakulmaisen” alustuksen ja avataan ovi partikularistiselle tarinankuljetukselle. Alkaa kertomus Jumalan valinnasta. Partikularistinen näkökulma ottaa verrattomasti suuremman roolin VT:n pitkässä kertomuksessa. Yhtä kaikki, tämä jakso on alustus, Vanhan testamentin missioteologialle perspektiivin luova kertomus.
Tutustumme nyt tuohon “alkukertomukseen”. Nostan esille neljä teemaa ja näin tehdessäni lainaan erityisesti Walter Brueggemania.
Nooan ja Nooan poikien liitto
1. Jumala tekee ikuisen liiton Nooan ja Nooan jälkeläisten kanssa. Jo tällä kohden on syytä muistaa, että tämä tarkoittaa kaikkia kansoja. Mekin olemme Nooan jälkeläisiä. Vielä nykyäänkin juutalaisessa halakhisessa keskustelussa meitä kutsutaan nimellä bene noah (Nooan pojat; siis ihmissuku ml. Israel. Juutalaiseen rabbiiniseen traditioon kuuluu myös ajatus seitsemästä Nooan poikien laista, joiden noudattaminen juutalaisen teologian mukaan kuuluu kaikille, ei vain juutalaisille), englanninkielisissä keskusteluissa “noahides”, eli nooalaiset. Genesiksen luvusta 9 luemme: “Minä teen liiton teidän ja teidän jälkeläistenne kanssa, 10 kaikkien elävien olentojen kanssa, jotka ovat teidän kanssanne maan päällä” (j. 9) Sitten sateenkaari asetetaan liiton merkiksi ja lupaus toistetaan. “Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa. Ja Jumala sanoi vielä Nooalle: ‘Tämä on sen liiton merkki, jonka minä teen kaikkien maan päällä elävien kanssa.'” (jj. 16-17)
Siis: koko luomakunta on Jumalan liittokumppani. Jumalan suhde koko luomakuntaan ilmaistaan sanoin, joissa soi uskollisuus ja lupaus. Vanhan testamentin kertomuksen vanhin liitto ei siis ole Israelin ja Herran liitto, ei myöskään Abrahamin ja Herran.
2. Nooa ja hänen poikansa ovat VT:n kertomuksen mukaan koko ihmiskunnan kantaisiä (18 Nooan pojat, jotka lähtivät arkista, olivat Seem, Haam ja Jafet, ja Haamista tuli Kanaanin isä. 19 Nämä kolme olivat Nooan pojat, ja heidän jälkeläisiään ovat kaikki maailman ihmiset.) Hänen kauttaan koko ihmiskunta tulee kiedotuksi yhtäläiseen siunaukseen. Koko ihmissuku tuli siunatuksi, niinkuin hyvin muistamme Gen ensimmäisen luvun lopusta. Luomisviikon päätökseksi luomus “ihminen” siunataan ja hänelle/heille annetaan kuninkaallinen tehtävä. “Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: “Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.” (Gen 1:28) No nytpä sitten luvun 9 ensimmäinen lause, Nooalle suunnattu, toistaa luomiskertomuksen 1:28 sanat “Olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa.” Varmuuden vuoksi sama toistetaan vielä jakeessa 7. Jakeet 6 ja 7 kuuluvat: “Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala teki ihmisen. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää, lisääntykää ja levitkää yli maan.” Nooasta alkava suku saa uudelleen saman luomissiunauksen ja tehtävänannon. Jumalan suunnitelma on siis, että kaikki kansakunnat Nooan poikien kautta tulevat nauttimaan saman siunauksen hedelmistä, olemaan hedelmällisiä ja kantamaan siunausta edelleen. Tai jos tarkkoja ollaan, niin itse asiassa merkkejä pikku värivirheistä tässä kauniissa kuvassa havaitaan jo nyt: aivan kaikki kansat eivät saa samanlaista siunausta. Jakeessa 25 Nooa kiroaa Kanaanin tämän isän erheen takia: “Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja.” Huomatkaamme tosin nyt, että puhujana tässä on Nooa, humalan jälkeisenä aamuna, ei Jumala itse, niinkuin koko luvussa muutoin.
3. Kaikki kansakunnat ovat juuriltaan samaa perhettä, veriveljiä. Luvun 9 jakeissa 8 ja 9 liitto tehdään Nooan ja hänen poikiensa kanssa – ei ole muita, vain yksi perhe. Seuraavissa jakeissa keskitytään Nooan poikien perheisiin, jotka sitten luvun 10 alusta alkaen muuttuvat kansoiksi.
“Tämä on luettelo Nooan poikien, Seemin, Haamin ja Jafetin, jälkeläisistä. Vedenpaisumuksen jälkeen heille syntyi poikia. Jafetin pojat olivat Gomer, Magog, Madai, Javan, Tubal, Mesek ja Tiras.* Gomerin pojat olivat Askenas, Rifat ja Togarma. Javanin pojat olivat Elisa ja Tarsis; myös kittiläiset ja rodanilaiset ovat hänen jälkeläisiään. Näistä erkanivat omiin maihinsa rannikoiden ja saarten kansat, kukin kansa kielensä ja heimonsa mukaan.” (1. Moos. 10:1-5).
Väliotsikointi Raamatussamme kuuluu “Nooan pojista polveutuvat kansat” ja luku 10 loppuu sanoihin: “Nämä olivat Nooan poikien jälkeläiset lueteltuina heimoittain ja kansoittain, ja heistä haarautuivat kansat maailmaan vedenpaisumuksen jälkeen.” Siis yhtä perhettä. Luvussa 10 eniten palstatilaa saa kolmantena esiteltävän Seemin jälkeläisistä muotoutuvan kansojen perhe. Tällä tavoin alkaa muotoutua kuvio, jossa muut kansat jäävät kuvan taka-alalle ja katsovat kohti Israelia fokuksen keskiössä. Mutta Israelista ei siis vielä puhuta: on vain veljesten ketju, joka alkaa ulottua yli maan piirin – saman luomissiunauksen kantajia, toisiinsa sukulaisuuden sitein sidottuja.
4. Luvussa 11 koittaa yllättävä välisoitto (Babylonin kaupunki ja sen torni – ihmisen autonomiapyrkimyksen ja valanhimon symboli), jonka merkitys muulle kertomukselle paljastuu sen sijoittelusta kertomukseen. Edelläkudottu kaunis veljeyden ja yhtäläisestä siunauksesta nauttimisen kuva rikkoutuu. Kansat alkavat liikehtiä levottomina. Heille ei kelpaa olla Jumalan alamaisia ja siunauksen vastaanottajia (Gen 11:1-9). He vaativat autonomiaa (j. 4). Tämä johtaa kuitenkin rangaistukseen. Liitosta ja lupauksesta nauttivien veljesten harmonia vaihtuu hajaannukseen (putz -verbijuuri; hajaannuttaa). Ihmissuvun yhtenäisyys rikkoutuu. Hajaannus ei kuulosta kovin kauhealta meidän korvissamme, kun elämme keskellä individualistista maailmaa, jossa tärkeintä on ettei naapurin laituri ole liian lähellä meidän laituriamme. Kun taas luemme saman sanan VT:n kontekstissa, se paljastuu joksikin muuksi. Koko tornihankkeen yhdeksi motiiviksi mainitaan hajaannuksen uhka: “ettemme hajaantuisi” (11:4). Ja mikä on pahin rangaistus joka ylipäätään VT:ssa Israelia kohtaa: sekin on hajaannus – hajaannus, josta Israel sitten tosin Jumalan liittouskollisuuden voimasta aina kootaan (ns. exodus-motiivi). Nooan pojista alkunsa saanut ihmiskunta saa nyt tässä alkukertomuksessa osakseen juuri tämän saman rangaistuksen. Yhteinen ponnistelu loppuu – “he lakkasivat rakentamasta kaupunkia” (11:8) – ja tilalle tulee vieraantuminen, vihollisuudet, ainainen vaara ja epäonnistuminen. Ja taas huomatkaamme: Kaikki ovat samasta kapinasta osallisia. Nooan poikien asema siunauksen poikina ja sen kautta siunauksen alaisina kansoina on rikkoontunut.
Näkökulma tarkentuu
Kun Baabelin torni -katkelma päättyy, fokus tarkentuu jakeesta 10 alkaen Seemin poikiin, yllättäen, ilman johdantoa. Huomaamme, että seemiläisten tarina ei ala johdantolauseella: “Kuitenkin yksi heimoista oli parempi kuin muut ja heidän puoleensa Jumala kääntyi.” Ei suinkaan, mitään sellaista ei tässä ole. Kaikki ovat saman rikkomuksen alaisia. Kun Jumala jaksomme alussa oli siunannut Nooan ja Nooan pojat luomiskertomuksen siunauksella “olkaa hedelmälliset”, niin nyt jakson lopussa, luvun 11 lopussa, vieraantumisen, vaaran, siunauksen menettämisen seuraukset kulminoituvat. Se tapahtuu luvun 11 jakeessa 30, kun ensin pitkä kertomus ihmiskunnan kaikista sukukunnista on askel askeleelta kaventunut niin, että katse lopulta kohdistuu yhteen naiseen, seemiläisen sukuhaaran tyttäreen, Saraihin (Saaraan). Ensimmäinen asia, joka hänestä sanotaan on: “Ja Sarai oli hedelmätön, hän ei saanut lasta.” Siis jakso, joka alkaa käskyllä olla hedelmällinen, päättyy sanoihin “hän oli hedelmätön”. Tämä on huomionarvoista. Sukuhaara, jonka kohtaloiden ympärille koko VT:n ideologia hetken päästä tulee kietoutumaan, vieläpä erityiesti painottaen, kuvataan uudesta syntiinlankeemuksesta yhtäläisesti osalliseksi. Abrahamin ja Saaran perhe, pyhä perhe, on epäonnistumisen ensimmäinen ruumiillistuma. Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyy tämä VT:n missiologisen perspektiivin ensimmäinen alustus Genesiksessä. Kun nyt sitten myöhemmin Jerusalemissa veisataan Psalmien sanoin Herran kunniaa kaikille kansoille ja ylistetään Herraa kansojen kuninkaana, soivat taustalla liiton sanat Nooan poikien kanssa.
Tiivistetysti tämä edellä ollut Nooa-paketti menee jotakuinkin näin: Herra on kuningas ja kaikki kansat ovat hänen hallitsijankätensä alla luomissiunauksen ja geneettisen perhesiteen kautta – kaikki yhtäläisesti. Kansat Herran intohimon kohteena ovat olemassa ennenkuin on Israelia. Kansat ovat siunauksen alaisia, jos elävät liitossa hänen kanssaan. Kapinoivat kansat on heitetty hajaannukseen. Myös kapinoivat kansat viittaa yhtäläisesti kaikkiin. Abrahamin perhekin kuuluu yhteen niistä. Mutta kertomus jatkuu – mitä sanoo Herra?
Alkaa kertomus valinnasta, alkaa partikularismin ja universalismin jännitteinen kertomus. Alkaa kertomus, jossa yksi mies, yksi heimo, yksi kansa on “a case study”, “tapaustutkimus”, jonka kautta ja keskuudessa Jumala toimii. Pian kaikki tulkitaan Israel-fokuksesta käsin. Kansat sanoivat “ei”, mutta heidän keskuuteensa jää todistus Jumalan toiminnasta ja siunauksesta. He joutuvat ottamaan kantaa sanomaan, joka on tästä eteenpäin Israel-keskeinen ja Nooan pojan Seemin perhe, Abramin ja Sarain kautta, on se viitekehys, jossa tämä sanoma levitetään lukijan eteen Vanhan testamentin seuraavissa kappaleissa ja kirjoissa. Jumalan toiminta Israelin kansan suhteen on todistus ja tästä seuraa lisäksi, että maailman kansojen suhtautuminen tähän todistukseen määrää heidän kohtalonsa. Voimme palata alussa lainattuihin psalmeihin muistuttaaksemme itseämme tästä. Psalmilaulaja julistaa Herran uskollisuutta juuri tätä erityistä sukukuntaa kohtaan. Tätä uskollisuutta kuulutetaan nyt muillekin Nooan pojille.
Ps 117:1-2: “Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat! Rajaton on hänen rakkautensa, iäti hän on meille uskollinen. Halleluja!”
Ps 96:2-3: “Laulakaa Herralle, ylistäkää hänen nimeään! Kertokaa päivästä päivään ilosanomaa hänen avustaan. Julistakaa hänen kunniaansa, ilmoittakaa hänen ihmetekojaan kaikille kansoille.”
Tämän perään voidaan vielä lisätä vaikka katkelma Psalmista 98:
“Herra näytti, että hän on meidän pelastajamme, hän osoitti vanhurskautensa kansojen nähden. Hän muisti Israelin kansaa, osoitti jälleen laupeutensa ja uskollisuutensa. Maan ääretkin saivat tietää, että Jumalamme pelasti meidät. Maa, kohota Herralle riemuhuuto!” (Ps. 98:2-4).
Jumalan suvereeni valinta
Israel-keskeisen tarinan alkusoitto siis alkaa, kun käännetään lehteä siitä mihin aiemmin jäätiin. Pääsimme Genesiksen luvun 11 loppuun. Saara on hedelmätön. Alkaa kertomus Jumalan suvereenista valinnasta. Kun edeltävä kertomus surullisine loppuineen jätti monia kysymyksiä maailman kansojen tulevaisuudesta ja toivosta, aletaan nyt – tästä eteenpäin läpi koko VT:n – monien tapauskertomusten kautta keriä auki vastauksia ja vastauksista ensimmäinen on Jumalan suvereeni valinta.
Vaikka kaikki muu meni edeltävässä Nooa-kertomuksessa pieleen, niin yksi kohta ei: Jumalan lupaus, liittouskollisuus. Edelleen on sateenkaari pilvissä ja edelleen Jumala muistaa lupauksensa siunauksen sateen vuodattamisesta kaikkien hänen kuninkuuteensa suostuvien kansojen päälle. Niin Jumalan valinta avaa kertomuksen ja tien, joka aikanaan päättyy profeettojen näkyyn siitä, kuinka kaikki kansat seisovat kasvot käännettyinä kohti Israelin pyhää.
Gen 12:s alussa, kuten hyvin tiedettyä, Jumala valitsee erään irakilaismiehen nykyisen Basran lähistöltä, Urista, ja tekee sen meille tuntemattomasta syystä. Juutalainen ja islamilainen traditio täydentävät kertomusta monenlaisella lisätiedolla; mm. sillä, että Abraham oli polyteismin pimeyden keskellä ainoa ja ensimmäinen monoteisti ja siksi tuli valituksi. Tosiasiassahan Nooan hurskaudesta me tiedämme jotain. Hänet valitaan siksi että hän on primus inter pares, ykkönen vertaistensa joukossa. Abrahamin suhteen Jumalan valinta on suvereeni ja ihmiselle arvoitus. Hän vain kuuluu siihen sukukuntaan, jota edeltävässä kontekstissa on johdateltu tuntemaan, Seemin poikiin.
Ei ole edellisten lukujen synkistä “kansojen kapina” -tunnelmista luettu eteenpäin kuin jokunen jae, kolmanteen jakeeseen lukua 12, kun jo Jumalan miltei fiksoitumiseksi kutsuttava kiinnostus kansojen kohtaloon tulee ilmi. Jo kolmas Abramille lausuttu lause ilmoittaa, että tämä valinta tulee olemaan kansojen hyväksi, siunaukseksi niille. “Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” (Gen 12:3) Tiedämme kaikki, että nämä sanat eivät ole aivan vähämerkityksisiä myöhemmässä teologiassa. Abraham-siunauksen sijoittuminen Nooan poikien surullisesti päättyneen tarinan perään on teologisesti kirkkaan viestin antava ratkaisu: Abrahamin kautta annettava siunaus on vastamyrkky edelläkuvattuun kansojen surkeaan, itseaiheutettuun tilaan. Sarai on hedelmätön, mutta Jumalan lupauksen kautta hänessä – aivan kohta, parin luvun päästä – versoaa siunauksen hedelmä. Abrahamin huoneesta tulee Herran instrumentti maailman korjaamisessa. Walter Brueggeman toteaa tähän kohtaan: “tämän lähemmäs missioteologiaa ei Israel muualla VT:ssa tule”.
Mutta mitä Jumala valitsi ensin?
Tähän kohtaan kuitenkin vielä pieni sivulauseenomainen lisähuomio. Mikä oikeastaan onkaan Jumalan ensimmäinen suvereeni valinta Raamatussa? Onko se tämä Abraham? Vai onko se Israel? Sanotaanhan joskus, varsinkin juutalaisessa traditiossa, että jo alusta Jumala näki Israelin… Mutta ei. Vai löytyisikö luomiskertomuksista ehkä jotain? Ei, ei sielläkään ole mitään valintaa. Ei oikeastaan Kain ja Aabel-kertomuksessakaan, sillä siinä toinen tekee jotain, mikä ei ole Jumalalle mieleen. Valitaanko Nooa? Ei, Nooa osoittautuu arvolliseksi. No niin, Abrahamhan sen täytyy olla, ajattelee ehkä joku. Mutta ei. Ei ole Abrahamkaan Jumalan ensimmäinen valinta, jos oikein tarkasti asiaa ajatellaan. Kun Jumala käy kutsumaan Abrahamia, hän on jo valinnut itselleen jotain! Hän on valinnut paikan, josta tulee kaiken pelastushistorian fokus. “Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” (Gen 12:1). Jumalan ensimäinen valinta on Siion, pyhä maa, pyhä vuori, johon hän johdattaa sen kenet hyväksi näkee. Jos joku ajattelee, että tuo on tuollainen aika marginaalinen juttu, niin hän on väärässä. Se on toki pieni sivulauseen puolikas Abrahamin kutsumistekstissä Gen 12:ssa, mutta mitä sen jälkeen seuraa, ei ole marginaalista. Siihen katse kiinnittyy ehkä jopa enemmän kuin yhtenkään sukuun tai henkilöön, Israel-keskeisestä tarinasta tulee ennenpitkää Siion ja Jerusalem -keskeinen. Abraham patriarkkapoikineen on tärkeä, Mooses on tärkeä, myöhemmin Daavid ja hänen dynastiansa daavidilaisen kuningasideologian kautta ovat tärkeitä. Näitä kaikkia kuitenkin yhdistää suuntautuminen Jerusalemiin, valittuun asuinsijaan. Itseasiassa silloinkin, kun valitun liittopartnerin Israelin ja Herran suhde säröilee, rangaistukset paukkuvat ja Israelia kuskataan hajaannukseen, Siion pysyy ja toivo elää sinne paluusta. Onko sillä sitten mitään tekemistä tämän universalismi-perspektiivin kanssa? On toki: Abrahamia, Moosesta ja Daavidia kuljetetaan kohti Jerusalemia ja Jumalan nimi asettuu asumaan sinne. Sen puolesta soditaan Herran Pyhää sotaa. Se on paikka, jossa Herra haluaa olla valitsemansa kansan keskellä. Jerusalem on kaiken keskiössä.
Mutta tämähän on hyvin voimakasta partikularismia! Mitä se tekee lähetysaiheisessa raamattuesitelmässä? Juuri tässä kohden piileekin eräs VT:n partikularismi vs. universalismi -teeman eriskummallisuus. Partikularismin eräs kirkkaimmista johtotähdistä, Jumalan nimen asuinsija, Jerusalem, Israelin keskuksena, avautuukin silmiemme eteen pian toisenlaisena ja laajemmassa perspektiivissä.
Jerusalemista virtaa elämä
Jerusalem on paikka, josta sanoma Herrasta, kaikkien kansojen kuninkaasta, leviää kaikkeen maailmaan. Tästä puhui esitelmän alun Jerusalemin liturgia ja tätä kuuluttavat profeetat. Jos siis vanhatestamentillisen historiankirjoituksen alkupuoliskolla on Jumalan valittujen tie kohti Jerusalemia, niin kerran tältä kautta jaetaan Abrahamin saama siunaus kaikille kansoille. Toimikoon hyvin tunnettu katkelma, Jesaja 2:2-3, esimerkkinä tästä:
“Tulee vielä aika, jolloin Herran pyhäkön vuori seisoo lujana. Ylimpänä vuorista se kohoaa, korkeimpana kukkuloista, ja kansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: – Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana (toora!) ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe.”
Jumala on valinnut Jerusalemin asuinsijakseen, hän on asettanut sinne voideltunsa ja on itse sen suurkuningas. Siellä asuu myös, ei yksin Herra, vaan myös hänen sanansa, Toora – opetus, joka voi kerran opastaa kaikkia kansoja. “Siionista tulee Herran Toora ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe”, kuuluivat kansojen suuhun laitetut sanat edellä lainatussa profeettatekstissä. Myös profeetta Sakarja (luku 14) näkee valitun paikan, Siionin vuoren, siunauksen ja virvoituksen lähteenä kaikille kansoille. Sieltä virtaa elämää antava vesi sekä itään että länteen.
“Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen kesät ja talvet, ehtymättä. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.” (Sak. 14:8-9).
