”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla” (1. Kor. 2:14)
Paavalin sanat Ensimmäisessä Korinttilaiskirjeessä nostavat esille kysymyksen siitä, miten Jumalan ilmoitus ja ihmisen oma järki suhtautuvat toisiinsa. Onko järki ja harkinta kokonaan unohdettava siinä vaiheessa kun aletaan puhua uskonasioita? Onko ihmisjärki siis vain haitaksi oikealle uskolle? Vai onko niin, että sillä on kuitenkin jokin rooli – niin, ja mikä? Kun nämä kysymykset nostetaan esille, otetaan puheeksi asiat, jotka ovat vaivanneet kristittyjä ajattelijoita vuosituhansien ajan.
Salattu Jumala
On syytä lähteä liikkeelle siitä perustasta, jonka tuo esille Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku. Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle kyllin selvästi luomakunnassaan: Hänen kirkkautensa loistaa siinä niin ilmiselvänä, että jokaisen ihmisen tulisi se tunnistaa ja kumartaa yhtä ainutta Jumalaa, koko maailman Luojaa. Näin ei ihmiskunta ole kuitenkaan tehnyt. Se on kääntänyt selkänsä Jumalalle, tehnyt epäjumalankuvia ja alkanut palvella niitä. Siksi Jumala on kääntänyt selkänsä ihmiskunnalle ja hylännyt sen. Se on tuomittu elämään synnissä siihen asti, kunnes viimeinen tuomio pyyhkäisee sen yli.
Jumala on tässä maailmassa salattu Jumala. Jokin osa Jumalan tuntemusta on tallella myös syntiin langenneessa ihmiskunnassa, mutta se on valju ja hämärä, jotain aivan muuta kuin ennen syntiinlankeemusta. Ihmisen aistit eivät enää Jumalaa näe eivätkä kuule. Et voi piirtää Jumalaa etkä tavoittaa hänen tahtoaan. Ihmisen järki ei ymmärrä Jumalaa tässä lankeemuksen tilassa muuta kuin viitteellisesti ja hyvin puutteellisesti. Ihminen on erossa Jumalasta, koska Jumala tahtoo niin. Tilanteen purki vain ja ainoastaan se, että Jumala lähestyi uudelleen ihmiskuntaa ja lähetti Kristuksen luomaan uuden yhteyden häneen. Jumala on ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Hän on valmistanut tien hänelle Vanhan testamentin aikana ja ilmoittanut tahtonsa lopullisesti Uudessa testamentissa. Raamattu ja Kristus kuuluvat yhteen.
Jumalan viisaus ja ihmisen hulluus
Juuri Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä Paavali ottaa suuhunsa sanat, joita tuskin yksinkään kristitty ilman hänen arvovaltaansa uskaltaisi suustaan päästää: Jumalalla oli kyllä varattuna viisautensa, mutta kun se ei ihmisille kelvannut, hän tarjosi sen sijaan hulluuttaan. Jumalan viisauteen pohjautuvaa opetusta ei kenenkään tarvitse pitkään perustella: Joka tekee hyvää, saa palkan, joka tekee pahaa, saa rangaistuksen. Tämän ymmärtää sydämessään oikeaksi jokainen ihminen. Tie on hieno, suora ja leveä. On vain yksi ongelma: Siltä puuttuvat kulkijat. Vika ei ole Jumalassa eikä tiessä, vaan ihmisessä. Siksi Jumala avasi toisen tien, joka on ihmisten mielestä aivan hullu.
Jumalan avaama ”hullu tie” on se, että Jumalasta luopunut ja syntinen ihminen saa kaikki syntinsä anteeksi sitä varten, että Jumalan oma poika tyhjensi itsensä, syntyi ihmiseksi ja tuli ristiinnaulituksi kaikkien maailman ihmisten puolesta. Tätä opetusta ei kukaan maailman viisaista pidä muuna kuin silkkana hulluutena. Siitä huolimatta, sanoo Paavali, ”Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi” (1. Kor. 1:25). Tällä tiellä pelastuvat sentään jotkut. Sen sijaan yhdestäkään ihmisestä ei ole kulkemaan tuota toista tietä, oli se kuinka hieno hyvänsä.
Paavalin sanat ovat valtavia, suorastaan hurjia. Mutta miten ihmeessä ne on liitettävä suuriin kokonaisuuksiin? Vuosisatojen aikana vaihtoehtoja on ollut tarjolla useita.
Järjetön usko?
Ateistien perinteinen taisteluhuuto on, että usko on järjetöntä ja ristiriitaista. Kuullessaan tämän huudon luterilainen kristitty muistaa Roomalaiskirjeen opetuksen: Ihminen on ikään kuin suljettu suureen, pimeään kellariin, ja siellä ihminen hulluudessaan kuvittelee ymmärtävänsä valon ja omistavansa viisauden. Toisaalta muistamme myös Paavalin sanat Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä: Tämän maailman viisaus ei todellakaan sovi yhteen Jumalan viisauden kanssa. Ne ovat ja pysyvät toisilleen vastakkaisina. Mutta kuinka pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?
Joku on kärjistänyt asian muotoilemalla jopa näin: Minua ei haittaisi ollenkaan, vaikka löytäisimme Kristuksen luurangon. Tämä ajattelija voisi siis huoletta pitää käsissään varmaa todistetta siitä, että Kristus ei noussut kuolleista – ja samalla uskoa Kristuksen ylösnousemukseen ja hänen voittoonsa kuolemasta. Usko on silloin hänen mielestään avoimesti järjetöntä, irrationaalista. Se törmää jatkuvasti oman ymmärryksemme ja tietomme kanssa, mutta väliäkö tuolla! Vain harva kristitty voi ja tahtoo kulkea johdonmukaisesti tuohon suuntaan – jos nyt johdonmukaisuus on jonkinasteinen hyve tuolla tiellä.
Järjellinen usko?
Paljon useammin kohtaamme nykyään opetusta, jonka mukaan usko on hyvinkin järjenmukaista. Erityisesti Yhdysvalloista meille virtaa reformoitua opetusta, jonka mukaan usko sopii erinomaisesti yhteen tuoreimman tieteen kanssa – jos tiede vain on kunnollista. Ristiriitaa uskon ja tieteen välillä on ja se tunnetaan syvästi, mutta näkökulma on erilainen kuin ateistilla: Heikko lenkki ei nyt olekaan usko, vaan tiede. Juuri tämän vuoksi vyörytetään esille yhä uusia teoksia, joiden tehtävänä on osoittaa puutteet modernissa tieteessä. Näin saatetaan tehdä paljon hyvääkin työtä, koska tieteen jumaloimista sietääkin kritisoida. Samalla kuitenkin tehdään myös suuri virhe.
Toinen vaihtoehto samalla tiellä on tehdä usko yhteensopivaksi järjen kanssa niin, että periksi antaa usko eikä järki. Silloin Raamatun opetuksesta karsitaan usein surutta se, mikä ei sovi yhteen tämänhetkisen yleisen käsityksen kanssa siitä, mikä on järkevää. Tällä tiellä ei kohdata elävää Jumalaa, vaan omatekoinen epäjumala.
Roomalaiskirje tekee selväksi, että ihmisjärki on pimeydessä etsiessään Jumalaa ja hänen tahtoaan. Sille toki riittää muita alueita, joilla se on varsin hyödyllinen. On paitsi järkevää myös terveellistä, että sekä rekat että henkilöautot ajavat samaa tien reunaa eivätkä törmää toisiinsa. Monella muullakin kuin yhteiskunnan alueella järjen käyttö on hyödyllistä ja välttämätöntä. Silti muistamme myös Ensimmäisen korinttilaiskirjeen asettamat rajat. Ihmisjärki ei milloinkaan käsitä Jumalan evankeliumia. On turha syöttää kenellekään ajatusta, että usko on järkevää ja järki uskovaa. Nimenomaan uskomme ytimen kohdalla usko ja järki törmäävät toisiinsa täydellä voimalla. Vähän katekismuksen kolmannen uskonkohdan selityksen mukaisesti opettelemme sanomaan: ”Minä uskon, että en voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa …” Vain Pyhä Henki voi synnyttää uskon, ja sen hän tekee Jumalan sanan ja pyhien sakramenttien eikä ihmisviisauden avulla.
Ylijärjellinen usko – emme ymmärrä Jumalan teitä
Luterilaisen kristityn näkökulmasta usko ei ole järjenvastaista eikä järkevää. Se on ylijärjellistä: Jumalan ajatukset eivät mahdu meidän mieleemme eivätkä sydämeemme. Jesajan kirjan sanoo sen näin: ” – Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella.” (Jes. 55:8-9). Ihminen miettii, ajattelee ja pohtii. Jumalan viisautta hän ei tavoita kuin aavistuksenomaisesti, ja ydinkohdissaan ihmisen oma ajattelu vie sen kanssa vastakkaiseen suuntaan. Jobin kirjan läksy on valtava, loukkaava ja upea. Tarvitaan kumartamista Pyhän edessä ja sen tunnustamista, että Jumalan on meitä suurempi ja viisaampi.
Läksy on vaikea, mutta sitä opetellaan tämän elämän aikana. Kerta toisensa jälkeen inhimillinen viisaus sortuu kuin korttitalo. Erityisesti tämä tapahtuu surun, kärsimyksen ja ahdistuksen aikana. Elämän myrskyissä moni asia sortuu, mutta Jumalan sana jää.
Mikäli usko nähdään ylijärjelliseksi asiaksi, myös inhimillinen järki löytää paikkansa. Se on hyödyllinen hyvä asia, kunhan sitä käytetään oikein. Järjen rajallisuuden ja rajat ymmärtävä kristitty asettaa järjen uskon palvelijaksi, ei isännäksi. Syvällinen saksalainen kirkonmies muistutti länsimaisia tiedemiehiä Itämaan tietäjien viisaudesta: Se ei vähentynyt hiukkaakaan siitä, että he polvistuivat Kristuksen edessä. Länsimaiden viisaalle tämä polvistuminen on aivan liian usein kauhistus ja tuhoaa kaiken viisauden.
Usko ja järki – mitä Kirkko tekee?
Tämänhetkinen kirkkomme kohtaa suuria vaikeuksia. Kiusauksena on rukata uskoa enemmän järjen mukaiseksi. Olen yllä koettanut kuvailla, miten myrskyisälle merelle ja miten heppoisella purrella silloin ollaan lähdössä. Tuota yrittäville en toivota siunausta, mutta paljon onnea.