I. Ristiinnaulitseminen Välimeren maailmassa
1. Miten tunnettu teloitustapa ristiinnaulitseminen oli Jeesuksen aikoihin
Ristiinnaulitseminen ja sille läheistä sukua olevat teloitustavat ovat olleet yleisiä eri puolilla Välimeren maailmaa. Näyttää käyneen niin, että eri kansojen julkisiin teloituksiin on vähitellen ilmaantunut ristiinnaulitsemisesta tuttuja piirteitä. Tehokkaaksi pelotteeksi koettu rangaistustapa levisi eri puolille Välimerta, osittain sekaantuen vanhoihin tapoihin, osittain syrjäyttäen niitä.
Näyttöä ristiinnaulitsemisesta ja sille sukua olevista teloitustavoista on persialaisilta jo Herodotoksen aikoihin, lisäksi intialaisilta, assyrialaisilta, skyyttalaisilta, tauroslaisilta, germaaneilta, briteiltä(?), numidialaisilta ja varsinkin karthagolaisilta. Kreikkalaisilla oli oma tapansa, apotympanismos, jossa ihminen naulittiin kiinni lavaan. Termiä käytettiin myöhemmin synonyymina ristiinnaulitsemiselle. Juutalaisille tapa tuli tutuksi viimeistään Antiokhos Epifaneen aikana ja hasmonealaisaikana hallitsijat käyttivät sitä julkisena pelotteena (Aleksandros Jannaios ristiinnaulitutti julkisesti 800 fariseusta).
Terminologisesti on nähtävä, että sanoja käytetään ristikkäin ja rinnakkain. Teloitusväline on kreikaksi skolops tai stauros, verbit anastauroun, anastaurizein, tai anaskolopizein. Apotympanizein tuli myöhemmin synonyymiksi näille sanoille. Puhuessaan eri kansojen teloitustavoista roomalaiset käyttivät sanoja crux ja crucifigere (cruci figere).
Lähteet kertovat sekä elävien että kuolleiden ristiinnaulitsemisesta. Ruumiin häpäiseminen kuului merkittävänä osana teloitustapaan. Häpäisemisen huippuna oli se, että uhri vielä eli.
Ristiinnaulitseminen tunnettiin kaikkialla tuskalliseksi ja häpeälliseksi kuolemaksi. Erityisesti siellä, missä oli roomalaisia, tiedettiin, mitä merkitsi ristinkuolema ja ristin kantaminen. Sana crux ja vastaavat esiintyvät Plautuksesta alkaen runsaasti nimenomaan orjien ja prostituoitujen keskuudessa. Kiduttamisen verbin cruciare (ja johdannaisten), jota käytettiin laajassa merkityksessä, takana on nimenomaan sana crux.
Viittauksia ristiinnaulitsemiseen on lähteissä Plautuksesta lähtien runsaasti. Plautuksen komedioissa asiasta puhutaan usein: maxuma mala crux, (Capt. 469), abscedat in malam magnam crucem (Men. 66, 849); i directe in maxumam malam crucem (Poen. 347); Terentiuksella harvemmin (Eun. 383). Tapaan viittaavat mm. Petronius, Cicero, Horatius, Juvenalis, Martialis ja Seneca.
2. Keitä ristiinnaulittiin Rooman vallan alla?
Suurimman ryhmän, johon ristiinnaulitsemista teloitustapana sovellettiin, muodostivat roomalaisvallan aikana orjat. Yhteiskunta perustui orjuudelle ja sille, että orjat eivät nousseet herrojaan vastaan. Orjat kuuluivat perinteisesti isäntänsä valtaan (iurisdictio patris familias) ja rangaistusasteikko oli isännän harkittavissa.
Ristiinnaulitseminen on eri autoreille servile supplicium (Valerius Maximus, Tacitus, Historia Augusta, Livius, lähes samoin sanoin Cicero). Orjien keskisessä kinastelussa viittaus ristiinnaulitsemiseen on tavallinen Rooman kirjallisuudessa (ks. yllä). Humoristisesti asiaan viittaa Plautuksen komediassa Miles gloriosus orja Sceledrus: Scio crucem futuram mihi sepulcrum; ibi mei maiores sunt siti, pater, avos, proavos, abavos (372-373) (Tiedän, että risti on oleva hautani; siellä lepäävät kaikki esi-isäni, isä, isoisä, hänen isänsä ja hänen isänsä).
Roomassa oli Campus Esquilinuksella (Tac. ann. 2,32,2) locus servilibus poenis sepositus (Tac. ann. 15,60,1) Horatius kutsuu korppikotkaa Esquilinuksen linnuksi (Esquilinae alites, sat. 1,8,14). Juvenalis kuvaa korppikotkan ruokavaliota näin (sat. 14,77-78): vultur iumento et canibus crucibusque relictis (korppikotka elää juhdanhaaskalla, koiranraadolla ja niillä, jotka on jätetty ristin päälle).
Toisinaan rangaistuksen pelotemerkitys nostettiin erityisesti esiin. Tunnemme tapauksen, jossa orja kantoi Forumin ympäri kylttiä, jossa oli kirjoitettuna kuolemantuomion syy, sitten hänet ristiinnaulittiin julkisesti (Dio Cass. 54,3,7).
Huomattavasti rajummat mittasuhteet orjien ristiinnaulitsemiset saivat orjakapinoiden jälkiselvityksissä, jolloin tarkoituksena oli pelottaa seuraavat orjasukupolvet yrittämästä samaa. Appianuksen mukaan (civ. 1,119-120) Crassus naulitutti ristille 6000 orjaa Via Appialle Roomasta Capuaan.
Orja oli isäntänsä mielivaltaisestikin tuomittavissa – Horatiuksen tapainen mies saattoi toki varoittaa mielivallasta (sat. 1,3,80), mutta Juvenaliksen satiirissa (1,3,80-)nootti on väärä miehelleen puhuva vaimo tarjoaa hyvän esimerkin: Pone crucem servo. – Meruit qui crimine servus/ supplicium? Quis testis adest? Quis detulit? audi;/ nulla umquam de morte hominis cunctatio longa est./- O demens, ita servus homo est? Nil fecerit esto./ Hoc volo, sic iubeo, sit pro ratione voluntas! (”Pystytä orjalle risti. – Millä rikoksella orja on tämän rangaistuksen ansainnut? Kuka on rikoksen todistaja? Kuka on ilmiantanut hänet? Kuule: ei mikään vitkuttelu vie koskaan liikaa aikaa, kun kyseessä on ihmisen henki. – Senkin tollo, onko orja muka ihminen! Olkoon vain niin, ettei hän ole tehnyt yhtään mitään. Minä tahdon, minä käsken ja järkisyyt saa korvata se, että minä tahdon!)
Merkittävä ristinkuolemalla rangaistujen joukko olivat suurrikolliset – murhaajat, ryöstäjät ja huijarit. Tätä todellisuutta heijastelevat paitsi romaanit myös yksittäiset lausumat. Tarkoituksena oli pelottaa muut pois rikosten tieltä.
Suurrikollisten listan tarjoaa Ps.Manetho: (Apotelesmatica 4,198-) ja esimerkin romaanien sisällöstä Khariton (3,4,18). Quintilianuksen ohje puhuu omaa oikeuspoliittista kieltään (decl. 274): Quotiens noxios crucifigimus celeberrimae eliguntur viae, ubi plurimi intueri, plurimi commoveri hoc metu possint. Omnis poena non tam ad vindictam pertinet quam ad exemplum (Kun naulitsemme ristille rikollisia, valitsemme kaikkein vilkkaimmat tiet, missä mahdollisimman monet voivat katsella ja missä mahdollisimman monia voi ravistella pelko. Eihän mikään rangaistus tähtää niinkään kostoon kuin varoittavaan esimerkkiin). Sanoessaan, että esivalta ei turhaan miekkaa kanna, Paavali varmasti ajatteli myös teiden roistoja.
Rooman lain mukaan kapinalliset alamaiset eivät olleet vihollisia, vaan rikollisia (latrones, leestai). Niinpä heihin sovellettiin suurrikollisen kohtaloa.
Strabon kertoo (3,4,18), että Pohjois-Hispanian kapinallisia pantiin kuriin tätä keinoa käyttäen. Kuohuvassa Juudeassa kapinallisten massaristiinnaulitsemisista on paljon näyttöä, esim. Jos. bell. 2:75; 2,241.
Yleensä orjan kuolemaa ei pantu Rooman kansalaisten kärsittäväksi. Esimerkkejä päinvastaisesta on kuitenkin olemassa, ja ne palautuvat ilmeisesti ikivanhaan teloitustapaan (arbor infelix).
Toisessa puunilaissodassa Scipio ristiinnaulitutti roomalaiset sotilaskarkurit isänmaanpettureina, mutta vain mestautti liittolaisten sotilaskarkurit (Liv. 30.43,13; Valerius Maximus 2,7,12). Käskynhaltija Verres ristiinnaulitutti muka orjakapinaa tukeneen P. Gaviuksen (Verr. 2,5,165), Galba taas Hispaniassa roomalaisen sotilaan, joka vedottuaan kansalaisuuteensa sai erityiskohtelun ja tuli naulituksi valkoiselle ristille (Suet. Galba 9,2).
Erityisesti myöhemmin esiintyneiden kristittyjen vainojen kannalta on mielenkiintoista, että ristiinnaulitsemista käytettiin myös vaarallisiksi koettujen kulttien torjumiseen.
Egyptiläisen Isiksen kulttiin suhtauduttiin alkuun Roomassa torjuen. Kun Isiksen papit olivat auttaneet roomalaisen ritarin vapautettua orjatarta viettelemään roomalaisen naisen, vapautettu nainen ja Isiksen papit ristiinnaulittiin ja Isiksen patsas heitettiin Tiberiin (Jos. ant. 18,79-80). Tertullianus kertoo (apol. 9.2), miten Afrikan provinssin prokonsuli ristiinnaulitutti lapsiuhreja harrastaneet karthagolaisen ylijumalan papit heidän omiin pyhiin puihinsa. Superstitiones externas torjuttiin Roomassa perinteisesti hyvin ankarasti.
3. Miten ristiinnaulitseminen tapahtui?
Ristiinnaulitseminen on yksimielisen todistuksen perusteella pahin tapa kuolla mitä roomalaiset tiesivät. Juristi Julius Paulus luettelee pahimmat tavat (teos n. 200 j.Kr., yhteenveto säilynyt, n. 300): Crux, crematio (polttaminen), decollatio (kaulan katkaiseminen). Toiset listasivat kolmanneksi asettamisen petojen raadeltavaksi, mutta tämä rangaistus vaati käytännössä jonkin kansanjuhlan ja amfiteatterin.
Kuvaukset ristiinnaulitsemisesta vaihtelevat suuresti. Uhri saattoi olla kuollut tai elossa. Kaksi piirrettä näyttävät olevan yleisiä ainakin roomalaisessa yhteiskunnassa.
Roomalaisten mos maiorum edellytti, että kuolemalla rangaistavat ruoskitaan ennen tuomion täytäntöönpanoa (Suet. Nero 49,2). Ruoskiminen on siis ilmeisesti edeltänyt useimmiten myös ristiinnaulitsemista.
Usein lähteissä mainitaan ristin kantaminen. Tuomittuun naulittiin tai sidottiin patibulum, ristin poikkipuu, jonka hän kantoi tuomiopaikalle.
Plautus viittaa tapaan usein (Patibulum ferat per urbem, deinde offigitur cruci, Carbonaria fr. 2; Facietque me extemplo Crucisalum me ex Chrysalo, Bacch. 362; Carnuficium cribrum, Most. 55). Myös Plutarkhos tietää, että jokainen pahantekijä kantaa itse selässään oman ristinsä (mor. 554ab).
Uhri kiinnitettiin ristille joko köysin tai nauloin tai molempia käyttäen (naulat esiintyvät lähteissä useammin kuin köydet). Muuten ristiinnaulitseminen tapahtui hyvinkin eri tavoin. Teloitustapa päästi irralleen kiduttajien sadismin. Naulitseminen tai sitominen puuhun ei vahingoita ihmistä niin, että se aiheuttaisi nopean kuoleman. Siksi uhrin kuolinsyy riippui pitkälti tapauksesta: Pahimmassa tapauksessa uhri eli ristillä monta päivää. Ihmisen elämänkaaren jatkuminen tai katkeaminen ei kuitenkaan ole tarkoin ennustettavissa edes nykypäivän lääkäreille modernissa sairaalassa. Verenvuoto, tukehtuminen tai sydämen pettäminen saattoivat lopettaa uhrin kuolinkamppailun nopeastikin – ja ristille saatettiin naulita myös jo kuolleita ihmisiä.
Lucanus kertoo, että teloitusvälineinä käytettyjä nauloja ja köysiä käytettiin noituudessa (6,543-547). Seneca kirjoittaa erilaisista ristiinnaulitsemistavoista (Dial. 6 = De consolatione ad Marciam): Video istic cruces, non unius quidem generis, sed aliter ab aliis fabricatas: capite quidam conversos in terram suspendere, alii per obscena stipitem egerunt, alii bracchia patibulo explicerunt (Näen nuo ristit, jotka eivät ole keskenään samanlaisia, vaan eri tavoin valmisteltuja: Toiset riippuivat pää ylöspäin, toisilla oli paalu jalkojensa välissä, toiset olivat saaneet levittää kätensä ristin poikkipuulle).
Julkiseen teloitukseen saattoi joskus liittyä näytelmä. Väitetään, että keisari Nero osallistui ristiinnaulittujen kiduttamiseen (Dio Cass. 63.13.2.). Yhden tapahtuman kuvaa Domitianuksen aikainen Martialis (Mart. 1,7). Qualiter in Scythica religatus rupe Prometheus/ adsiduam nimio pectore pavit avem/ nuda Caledonio sic viscera praebuit urso/ non falsa pendens in cruce Laureolus/ vivebant laceri membris stillantibus artus/ inque omni nusquam corpore corpus erat (Niin kuin skyyttalaisten kallioon kahlehdittu Prometheus ruokki runsaasti kylkensä sisällöllä ahnasta lintua, niin tarjosi ristillä riippuva Laureolus sisälmyksensä skottilaiselle karhulle. Raadellut raajat elivät, jäsenet vuotivat verta eikä koko ruumiissa ollut enää mitään ruumista).
Vaihteleva oli myös tapa, jolla roomalaiset kiduttivat vangiksi jääneitä juutalaisia sotavankejaan (Ios. bell. 5,449-51): Juutalaiset pakenivat Jerusalemista, heidät pakotettiin taistelemaan (ei tilaa vankileirillä viidellesadalle uudelle vangille päivässä!), sitten heidät ensin ruoskittiin, sitten kidutettiin kaikin mahdollisin tavoin kuoliaiksi, sitten naulittiin ristille eri asentoihin.
Ruumiilliseen kidutukseen liitettiin mahdollisesti myös henkinen. Niinpä ateenalainen Ksanthippos naulautti persialaisen satraapin Artaykteen elävänä sille paikalle, johon Kserkses rakensi sillan yli Hellespontoksen. Hänen poikansa kivitettiin hänen silmiensä edessä (Herod. 9,120, vrt. 7,33).
Eri tavoin toteutetun ristiinnaulitsemisen pelotevoima oli valtava. Juutalaissodassa roomalaisten uhkaus ristiinnaulita yksi juutalainen sotavanki sai kokonaisen joukko-osaston antautumaan (Jos. bell. 7,202-205).
Eri lähteet puhuvat siis varsin eri tavoin toteutetusta kidutuskuolemasta. Arkeologisissa kaivauksissa on löytynyt yhden ristiinnaulitun luuranko, jonka perusteella juuri hänen kuolintapansa voidaan päätellä melko varmasti.
Artikkelissaan vuodelta 1985 (ks. alla) Joseph Zias ja Eliezer Sekeles kuvaavat 1968 Giv´at ha-Mivtarista löytyneen luurangon tutkimusta ja oikaisevat tapausta koskevaa vanhempaa artikkelia (N. Haas 1970). Teloitetun oikeassa kantapäässä oli edelleen kiinni sen läpi lyöty 11,5 cm pitkä rautanaula, jonka molemmissa päissä oli jäänteitä puusta (naulan kärki oli ollut oliivipuussa, jalan irtoamisen estävän puutallan lajia ei voinut määrittää). Uhrin molemmat jalat on naulittu erikseen ristin sivuille. Koska käsistä ei löytynyt naulanjälkiä, ne oli ilmeisesti sidottu kiinni ristiin. Luuranko löydettiin ossuaariosta, jossa oli myös kahden muun ihmisen luurangot. Omaiset ovat siis saaneet haudata teloitetun.
II. Jeesuksen ristiinnaulitseminen
Jeesuksen ristiinnaulitsemista tarkastellessamme UT:n ulkopuolisia lähteitä on vähän. Bithyniassa kristittyjä kiduttamalla kuulustellut Plinius nuorempi sai selville, että uuden uskonnon perustaja oli Tiberiuksen aikana joutunut Pontius Pilatuksen teloittamaksi (Auctor nominis eius Christus Tiberio imperitante per procuratorem Pontium Pilatium supplicio adfectus erat, Plin. ep. 10,96,4-8). Muuten lähteenä ovat UT:n sisältämät kuvaukset. Eri evankelistoilla on omat lähteensä, joiden tarkkaa rekonstruoimista en pidä enää mahdollisena muualla kuin siellä, missä voidaan verrata kahta toisiinsa riippuvuussuhteessa olevaa tekstiä. Matteuksen ja Luukkaan pohjana on Markuksen teksti. Ilmeisesti myös Johanneksen kärsimyshistorian perusrunko palautuu Markuksen evankeliumiin. Moni yksityiskohta jää epäselväksi, mutta kertomuksen päälinjat hahmottuvat vaikeuksitta.
Evankeliumien kertomuksen mukaan (ks. myös 1. Kor. 11:23-26) Jeesus söi viimeisenä iltanaan aterian opetuslasten kanssa – ateria oli todennäköisesti kaikkien evankelistojen mukaan pääsiäisateria. Tämän jälkeen hän meni opetuslastensa kanssa lähellä olevaan puutarhaan. Siellä hänen juutalaiset vastustajansa pidättivät hänet, käyttivät roomalaisten asettamissa puitteissa oman oikeudenkäyttövaltansa ja luovuttivat hänet sen jälkeen roomalaisille, koska heillä ei ollut valtaa tuomita ketään kuolemaan. Ius gladii, oikeus tuomita kuolemaan, oli jätetty Pontius Pilatukselle, joka oli praefectus Iudeae.
Pilatus tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ja luovutti ristiinnaulittavaksi (kaikki evankelistat käyttävät termiä paredoken). Tähän liittyi kolmen evankelistan mukaan ruoskinta (Mark. 15:15; Matt. 27:26; Joh. 19:1). Markus (15:16-20a), samoin häntä seuraten Matteus (Matt. 27:27-31a) ja Johannes (Joh. 19:2-3) kertovat, miten roomalaiset sotilaat (valtaosaltaan lähiseudulta värvättyjä taattuja antisemitistejä) tekivät pilkkaa juutalaisten kuninkaasta. Vastaavasta henkisestä sadismista olen maininnut esimerkkejä yllä. Tämän jälkeen Jeesuksen hartioille pantiin tai sidottiin risti, ilmeisesti vain poikkipuu, patibulum, ja matka suuntautui kaupungin ulkopuolelle Golgatalle, paikalle, jolla tuomitun näki mahdollisimman moni (Joh. 19:20). Synoptikkojen mukaan Jeesuksen ristiä kantamaan pakotettiin Simon Kyreneläinen, ilmeisesti alkuseurakunnassa tuttu mies. Ristin siirtäminen tuomitulta toiselle edellyttää, että Jeesus oli liian heikko itse sitä kantamaan. Syynä on epäilemättä ollut rajun ruoskinnan aiheuttama nopea yleistilan heikkeneminen.
Golgatalla Jeesukselle tarjottiin viiniä, jonka Markus sanoo olleen esmyrnismenon, Matteus (27:34) – ilmeisesti psalmia 22 muistellen – sapella maustetun. Yksityiskohdan merkitys jää epäselväksi. Kahden muun teloitettavan väliin naulitun ristin päälle oli kiinnitetty causa poenae (vrt. yllä!). Jakaessaan alastoman tuomitun vaatteet hänen silmiensä edessä – henkistä kidutusta sekin – teloituksen toimeenpanijat saivat ilmeisesti saaliikseen ihokkaan, päällysvaipan, vyön ja ehkä pääliinan.
Kaikkien tietojen mukaan Jeesus kuoli nopeasti. Kaikki synoptikot kertovat hänen kovasta kuolinhuudostaan, Mark. ja Matt. antavat huudolle sisällön ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”.
Johannes kertoo juutalaisten pyytäneen Pilatukselta ristiinnaulittujen ottamista alas ristiltä ennen juhlaa. Taustalle on ajateltava 5. Moos. 21:22-23. Mikäli Pilatus olisi kieltänyt tuomittujen hautaamisen, tapahtumien kärki olisi kääntynyt koko juutalaiskansaa vastaan. Juutalaiset eivät halunneet pyhää maata saastutetuksi suuren juhlan ajaksi. Kaikkien lähteiden mukaan Pilatus suostui pyyntöön. Siksi Johannes kertoo, että Jeesuksen kanssa ristiinnaulittujen kuolemaa jouduttamaan toteutettiin crurifragium. Jeesuksen kohdalla moukaria ei enää tarvittu, vaan keihään pisto riitti varmistamaan tilanteen. Tämän jälkeen tie oli auki Joosef Arimatialaiselle (Johanneksen mukaan hänen kanssaan oli Nikodemos), joka otti Jeesuksen ristiltä alas ja pani hänet kalliohautaan. Kaikki tämä tapahtui – ja sen täytyi tapahtua – vielä perjantaina ennen auringonlaskua.
III. Summa
Jeesuksen viimeiset päivät voi ymmärtää vain hänen koko elämästään ja tehtävästään käsin. Minä en näe syytä ymmärtää asiaa toisin kuin Fil. 2:5-11.
Kirjallisuutta
Martin Hengel, Crucificion in the ancient world and the folly of the message of the cross. Philadelphia 1977 (4. painos 1988).
Gerard O’Collins, ”Crucifixion”, ABD 1 (1992), 1207-1210.
Joseph Zias – Eliezer Sekeles, ”The crucified man from Giv`at ha-Mivtar: a reappraisal”, IEJ 35 (1985), 22-27.
Erkki Koskenniemi, ”Mors turpissima crucis. Tutkija Jeesuksen ristin juurella”, Teologinen Aikakauskirja 100 (1995), 217-226.