Kun käymme lävitse niitä sanoja, joita Raamattu käyttää puhuessaan Jumalan ja ihmisen suhteesta, “sovinto” on Suomessa ehkä kaikkein pahiten sivuutettu. Kuitenkin juuri tämä termi voi olla meille helppo ymmärtää.
1. Sanat
Suomalaisessa raamatunkäännöksessä sana ’sovinto’ on toisaalta tuore, toisaalta hyvinkin vanha – mutta aivan toisessa merkityksessä. Suomalaiset tottuivat käyttämään sanaa ’sovinto’ tarkoittamaan samaa kuin ’sovitus’. Näin ilmeisesti asian ymmärsivät ne, jotka lauloivat ”sovinnon suuresta salaisuudesta”. Mielenkiintoista on, että monissa muissakaan kielissä näiden kahden välillä ei ole perinteisesti tehty eroa. Kuitenkin kreikan kielessä on selvästi kaksi eri sanaa, joilla on selvästi eri sisältö. Näin on myös suomenkielisessä raamatussa vuodesta 1992. Kieliä harrastavalle sanottakoon, että kreikan sana (katallasso ja vastaavat ilmaisut) on englanniksi useimmiten reconcile / reconciliation. Saksalaiset ja ruotsalaiset eivät eroa ’sovitukseen’ ole tehneet.
2. Miten kreikkalaiset sanaa käyttivät?
Kreikkalaisen sanan (katallasso) perusmerkitys ilman etuliitettä on ’muuttaa’ tai ’vaihtaa’. Tällä etuliitteellä se voi tarkoittaa erilaista vaihtamista, vaikkapa rahan vaihtamista. Meidän tapauksessamme se tarkoittaa useimmiten sitä, että kaksi riitelevää ihmistä saadaan keskenään sovintoon, siis lopettamaan riitansa. Nyt siis alamme päästä jyvälle: Jos ’sovituksen’ tuloksensa on, että ylempiarvoinen, loukattu saa hyvityksen ja lepytetään, ’sovinnon’ tuloksena on, että riita päättyy ja halataan.
3. Entä Vanha testamentti?
Vanhassa testamentissa käytetään usein puhuttelevaa kuvaa Jumalasta, joka rakastaa kansaansa niin kuin mies rakastaa vaimoansa. Puhe ’sovinnosta’ liittyy juuri tähän kuvaan. Sen perustana on siis Jumalan palava rakkaus hänen omaa kansaansa kohtaan – vaimoansa tai morsiantaan kohtaan. Tässä kuvassa Jumala siis ei ole todellakaan nippu yleviä periaatteita, vaan palavasti rakastava olento. Onkin sattuvasti sanottu, ettei Vanha testamentti puhuu vähän tai ei ollenkaan pilven päällä istuvasta vanhasta miehestä: Vanhan testamentin Jumala on – jos tätä kuvaa tahdotaan käyttää – ennemminkin palavasti rakastunut poikamies tai nuori aviomies. Kuva elää ennen muuta Hoosean kirjassa (Hoos. 1-3) sekä Jeremialla (3. luku) sekä Hesekielillä (luvut 16 ja 23). Juuri tämä kuva on Uuden testamentin kauniin morsiusmystiikan taustalla: Kuninkaanpojan häät, Karitsan häät ja varoitus siitä, että Kristuksen morsian ei saa katsella sivuilleen (2. Kor. 11:3) käyttävät kaikki tätä Vanhan testamentin taustaa. Jeesuksen ajan juutalaiset eivät näytä käyttäneen kuvaa sovinnosta Jumalan ja ihmisen välillä kovin usein. Täysin vieras se ei heillekään kuitenkaan ollut – he saattoivat kirjoittaa toivonsa, että Jumala leppyisi ihmisille ja suostuisi sovintoon heidän kanssaan. Ajatus ’sovinnosta’ Jumalan ja ihmisten välillä ei ole vieras myöskään rabbeille.
4. Uusi testamentti
Uudessa testamentissa ’sovintoa’ tarkoittava sanaperhe esiintyy melko usein. Evankeliumeissa ainoa kohta liittyy selkeästi ihmisten väliseen suhteeseen: ” Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23-24)
Paavalin kirjeissä yksi kohta tekee selväksi sanaperheen perusmerkityksen: ”Jos hän kuitenkin eroaa, olkoon menemättä enää naimisiin tai sopikoon miehensä kanssa. Samoin ei mies saa erota vaimostaan” (1.Kor. 7:11) Nyt kyse on siis kahden ihmisen ja tarkemmin sanottuna avioparin suhteesta. Rikki mennyt suhde saadaan kuntoon, kun ihmiset sopivat keskenään. Samaa kuvaa käytetään myös ihmisen ja Jumalan suhteesta. Jumalan ja ihmisen suhdetta koskevat esiintymät liittyvät Paavalin uskon ytimeen: ”Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen (oik. ’sovinnon’)” (Room. 5:10-11) Tässä kohdassa siis ihmiset olivat Jumalaa kohtaan vihasuhteessa ja Jumala on tehnyt sovinnon – on toki muistettava, että Paavali on puhunut Jumalan vihasta luvussa 1 (1:18), joten vihollisuussuhde on ollut kaksipuolinen. Kristuksen ristillä Jumala teki sovinnon ihmisten kanssa – sinun, minun ja koko maailman kanssa ”Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran (oik. sovinnon viran). Jumala itse teki Kristuk-sessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan (oik. sovinnon sanan). Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa” (2. Kor. 5:18-20). Tämä kohta on kaikkein valtavimpia ja upeimpia koko Uudessa testamentissa. Se puhuu koko ihmiskunnasta: Synnin vuoksi ihmiset ovat joutuneet riitaan Jumalan kanssa. Nyt Jumala on solminut so-vinnon Kristuksen ristillä ja kääntynyt syntistä ihmiskuntaa kohti. Paavali ja muut sananviejät ovat liikkeellä kaiuttamassa Jumalan sovintokutsua, että Kristuksen risti ei vain jäisi kenenkään kohdalla turhaksi. Niin voi käydä, jos ihminen ei kuule Jumalan kutsua tai torjuu tai hylkää sen.
Myöhemmissä paavalilaisissa kirjeissä sanaperhe esiintyy kahdesti ja nämä kohdat vahvistavat sen, mitä edellä on sanottu. ”Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta.” (Ef 2:16).
”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa. Tekin olitte ennen Jumalasta vieraantuneita ja häntä kohtaan vihamielisiä, kun elitte pahojen tekojenne vallassa. Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen.” (Kol 1:19-22).
