Isännätön talo?
Jeesus kertoi ennen maailmasta lähtöään upean vertauksen siitä, miten hänen kirkossaan voi käydä.
Eräs mies lähti matkalle kauas. Hän jätti jälkeensä hyvässä järjestyksessä olevan talon, jossa jokainen tiesi oman tehtävänsä. Ensimmäisenä päivänä mentiin normaalisti töihin aamuvarhaisella ja tultiin illalla pois. Keittiöväki kantoi ruuan pöytään niin kuin ennenkin. Ovenvartija valvoi yöllä. Parin päivän päästä ote alkoi löystyä. Alkuun pari hunsvottia jäi nukkumaan pitempään kuin muut. Vastaavasti muutama hipsi pellolta pois omia aikojaan. Muutaman viikon kuluttua kaikki oli kaaoksessa: Jokainen teki mitä itse tahtoi. Joku koetti muistuttaa siitä, mitä isäntä oli käskenyt, mutta sai köniinsä ja vaikeni. Pellolle ei juuri menty, keittiöväki ajatteli vain itseään ja ovenvartija veteli sikeitä. Lopulta alakerrasta vieritettiin pari viinitynnyriä ja järjestettiin pirskeet kylänväen kanssa.
Kun pirskeet olivat parhaimmillaan, ovelle koputettiin. Isäntä oli tullut takaisin. Ja sitten alettiin selvitellä asioita.
Vuosisatojen ajan Kirkko on odottanut Herraansa. Koko sen historian ajan sillä on kiusaus alkaa sanoa: “Minun Herrani viipyy”. Silloin kirkko alkaa ottaa ohjeita aivan muilta kuin Herralta ja hänen sanastaan. Mikä on tilanne tällä hetkellä?
Nähdäkseni kirkolla on lopunaikojen kohdalla ainakin kaksi vaaraa. Toisaalta Herran tulo unohtuu, kuten tässä vertauksessa. Sillä tiellä me olemme täällä Suomessa pitkällä. Toisaalta kristittyjen piirissä Kristuksen paluusta puhutaan tavalla, joka on omiaan herättämään pelkoa.
Pelko on aseeni
Eri kristillisten piirien parissa tehdään paljon hengellistä ja henkistä väkivaltaa. Tuskin on olemassa parempaa välinettä siihen kuin lopunajat ja Kristuksen paluu. On olemassa lehtiä ja liikkeitä, jotka keskittyvät tähän kysymykseen. Keskittyminen on oikein ja hyvä asia, jos kyseessä on tosiaan meidän rakkaan Herramme odotus. Valitettavasti usein keskuksena ei ole taivaasta palaava Herra vaan seurakunnassa läsnä oleva johtaja.
Raamattu kertoo lopunaikojen olevan raskasta ja vaikeaa aikaa kaikille kristityille. Kuitenkin kaikki se, mitä kirjoitetaan, kirjoitetaan meille lohdutukseksi ja opetukseksi, ei säikäyttämään ja ahdistamaan. On syytä suoraan sanoa, että kristillinen julistus voi olla vallankäytön väline. Se on kaikkien tiedostettava, niin kuulijoiden kuin julistajienkin. On oltava tarkkana. Annan kaksi hyvää vihjettä julistuksen arvioimiseen tältä kohdin:
- Onko keskipisteessä evankeliumi syntien sovittajasta, elämän ja kuoleman Herrasta? Jumala on kutsunut meidät rauhaan ja lepoon. Jos julistuksessa ei meitä vastaan tule armollinen ja synnit anteeksi antava kaikkivaltias Jumala, jotakin on vialla ja pahasti.
- Tietääkö vain yksi tai muutama harva liikkeessä, mitä todella tulee tapahtumaan ja mikä on oikea raamatunselitys? Jos vain liikkeen johtaja tietää Saatanan metkut, on lähellä sekin ajatus, että hän on vastenmielisen lähellä niiden lähdettä. Terve on tilanne siellä, jossa Jumalan sana saa arvioida, valaista ja tarvittaessa tuomita kaikkia seurakuntalaisia, myös ja ennen kaikkea johtajaa ja sanan julistajaa. Näin Raamattu säilyy totuuden lähteenä ja ihminen sinä mitä me olemme – aina yhtä lankeavaisia ja epäluotettavia.
Mistä lähtökohta lopunaikojen ymmärtämiselle?
Kun etsitään selvyyttä sille, mitä Raamattu puhuu lopunajoista, on kysyttävä ensin, mistä me lähdemme liikkeelle. Vaihtoehtoja on useita.
Jotkut lähtevät liikkeelle Vanhan testamentin ennustuksista. Tämä on tavallista nimenomaan siellä, missä Israelin kansa saa hyvin suuren merkityksen selityksessä. Meidän on kuitenkin syytä muistaa, että valtaosa Israelin kansasta torjui Kristuksen. Tämä merkitsi uutta mutkaa, jota Vanha testamentti ei sellaisenaan yksilöi. Joka lukee Sakarjan kirjan 8. lukua ottamatta huomioon Jeesuksen viinitarhurivertausta (Mark. 12) ei selitä Raamattua asianmukaisesti.
Toiset ottavat lopunaikojen tulkinnan perustaksi Ilmestyskirjan. Juuri tätä Raamatun kirjaa on perinteisesti riepoteltu ilman sääliä. Mielivaltaisen tulkinnan tekee helpoksi se, että kirja on profeetallinen ja täynnä väkeviä kuvia. Sinne on sijoitettu Napoleon, Hitler ja Stalin, sieltä on löydetty EU ja viivakoodit, tietosirut ja ties mitkä. Ilmestyskirjan mielivaltaisella poliittisella ja nykyistävällä selittämisellä on pitkät perinteet. Ja kuitenkin Ilmestyskirja on ihana kirja, joka aukeaa nimenomaan Kristuksen evankeliumista käsin.
Meille turvallinen ja hyvä, joskin hyvin vaikea lähtökohta on se Jeesuksen opetus lopunajoista, jonka hän piti opetuslapsilleen juuri ennen kuolemaansa. Sitä sanotaan synoptiseksi apokalypsiksi ja sen löydämme Markuksen evankeliumin luvusta 13 (ja rinnakkaiskohdista).
Ylös vai alas?
Koko Kirkon historian aikana tulevaisuutta on katsottu kahdella tavalla. Toiset ovat katsoneet Kirkon ja ihmiskunnan tien vievän ylöspäin, toiset lopulta alaspäin.
Maailma on täynnä liikkeitä, joilla on hyvin optimistinen näky maailmanhistoriasta. Yksi niistä oli kommunismi. Sen tulevaisuudenuskoon kuului ajatus siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja tulee myös aikanaan saamaan aikaan hyvän maailman. Myös Kirkon piirissä monet ovat ajatelleet samansuuntaisesti, tukenaan usein oppi ns. tuhatvuotisesta valtakunnasta (ks. alla). Voimakas optimismi leimannee tällä hetkellä suuria kristillisiä maailmanjärjestöjä.
Markuksen evankeliumin 13. luku tukee selkeästi toisenlaista käsitystä lopunajoista. Sen mukaan ennen Kristuksen paluuta tulee lyhyt ja ankara ahdistuksen aika. Maailma ja ennen muuta Kristuksen omat kärsivät. Tämä on kuitenkin kuin synnytystuskia: Uutta ja ihanaa syntyy, vaikka ahdistuksen ja vaivan keskellä. Herra kehottaa omiaan olemaan valmiit kestämään synkkenevän yön, ei kulkemaan ilman vaikeuksia kohti suurempaa kirkkautta.
Muutamia erityiskysymyksiä
Eräs keskeinen lopunajan kysymys on oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta. Sen taustalla on Ilmestyskirjan luku 20, jota tulkitaan kahdella eri tavalla. Tärkein tulkinnan ongelma on se, mitä tarkoitetaan tuhatvuotisella valtakunnalla. Tarjolla on kaksi kokonaan erilaista vaihtoehtoa:
Ensi katsomalta näyttää ainoalta mahdollisuudelta se, että maan päälle tulee ennen lopullista tuomiota tuhatvuotinen onnen aika, jolloin Kristus hallitsee yhdessä omiensa kanssa. Näin tekstin ovat ymmärtäneet Kirkon historian aikana monet. Tämän opin edustajia kutsutaan kiliasteiksi ja oppia itseään kiliasmiksi (khiliasmos on kreikkaa ja tarkoittaa tuhannen vuoden aikaa). Dogmatiikassa erotetaan toisistaan “lievä” ja “ankara” kiliasmi. “Lievän” kiliasmin edustajat tyytyvät odottamaan tuhatvuotisen onnen ajan koittamista. “Ankarien” kiliastien, joita Kirkon historiassa on ollut usein, tuntomerkkinä on se, että he haluavat perustaa tuhatvuotisen valtakunnan ihmisvoimin. Näin mm. uskonpuhdistuksen ajan Münsterissä perustettiin “Jumalan valtakunta”, verinen hirmuhallitus, joka hukkui vielä verisempään terroriin. “Ankara” kiliasmi elää tällä hetkellä siivommassa muodossa: Ihmiset kuvittelevat voivansa muuttaa tämän maailman omin voimin vielä kerran rauhan ja rakkauden kodiksi.
Luterilainen tulkinta tuhatvuotisesta valtakunnasta on kuitenkin aivan toinen. Sen mukaan mitään erityistä onnen aikaa ei tule, vaan tuhatvuotinen valtakunta on menossa nyt: Kristus hallitsee omiensa kanssa taivaasta käsin ja Saatana on sidottu eikä kykene murskaamaan Kirkkoa. Vasta lopun aikana hänet päästetään irti – mutta silloin loppu onkin jo käsillä.
Tuhatvuotinen valtakunta ansaitsisi kokonaan oman raamattutuntinsa. Siitä huolimatta olen halunnut nostaa sen lyhyestikin esille. Kysymys on yleisestikin Ilmestyskirjan voimakkaiden ja väkevien kuvien ymmärtämisestä. Uskon luterilaisen tulkintalinjan olevan oikea, kun se liittää Ilmestyskirjan läheisesti Raamatun kokonaisuuteen.
Toinen samanlainen erilliskysymys on kysymys ns. ylöstempaamisesta. Sen taustalla on 1. Tess. 4:13-17.
Tessalonikan seurakunnassa odotettiin Kristuksen pikaista paluuta tuomiolle. Paavalin lähdön jälkeen tuli kuitenkin ongelmia. Jotkut seurakuntalaisista olivat nukkuneet pois. Nuori seurakunta suri vainajia, koska he eivät olleet enää ottamassa vastaan Kristusta. Murehdittiin ja luultiin, ettei heillä enää olekaan mitään saamista palaavalta Herralta. Ainakin heidän osaansa pidettiin selvästi huonompana kuin elossa olevien. Paavali lohduttaa seurakuntaa: mitään pahaa ei ole tapahtunut. Kun Kristus tulee takaisin, kuullaan ylienkelin ääni ja Jumalan suuri pasuuna kaikuu. Silloin kuolleet heräävät ja sekä elävät että kuolleet Kristuksen omat temmataan taivaaseen Herraansa vastaan.
Me emme enää osaa jakaa tessalonikalaisten huolta. Päin vastoin ajattelemme varmaan useimmat näkevämme Herran juuri kuolemamme jälkeen. Näemme tästä, miten nuoressa seurakunnassa jouduttiin käsittelemään monia asioita ja torjumaan yllättäviä väärinkäsityksiä. Nykyisin erityisesti amerikkalaisperäisessä kirjallisuudessa ns. ylöstempaamisopilla on usein hyvin suuri merkitys. Eräässä paljon levitetyssä traktaatissa kuvataan maailmanloppua. Tämän traktaatin mukaan Jumalan omat häviävät salaperäisesti maailmasta, joka muuten jatkaa normaalia kulkuaan. Tämän jälkeen tulevat suuret ahdistukset ja maailmanlopun tuskat, joita kuvataan innostuneen yksityiskohtaisesti.
Raamatunselitys on tällaisessa opetuksessa kuitenkin mielivaltaista. Nyt käsiteltävässä jaksossa Paavali kyllä puhuu siitä, miten elävät ja kuolleet kristityt temmataan Herraa vastaan. Tämä kaikki tapahtuu kuitenkin maailmanlopun hetkellä, hetkellä jolloin suuri pasuuna kaikuu. Ajatus, että muu maailma vielä jatkaa menoaan ja kokee kauheita ahdistuksia, on peräisin jonkun lopunaikojen erikoisasiantuntijan mielikuvituksesta. Herran Jeesuksen useat sanat nimenomaan osoittavat, että hänen omansa ovat osallisia suuresta ahdistuksesta ennen maailmanloppua (esim. Mark. 13:9-13). Kokonaan toinen asia on, että Jeesus ei näillä sanoilla pelotellut omiaan. Päin vastoin hän opetti hyvin rakkaasti ja lämpimästi näkemään kaikissa ahdistuksissa ja helvetin riehunnassa uuden maailman synnytystuskat: “Ottakaa oppia vertauskuvasta, jonka viikunapuu tarjoaa: kun sen oksa virkoaa ja alkaa tulla lehteen, te tiedätte, että kesä on lähellä” (Matt. 24:32).
Meillä on taipumus unohtaa, että maailmanloppu ja Kristuksen paluu on meille suuri Jumalan lahja. Ahdistukset ovat suuret ennen Herran saapumista. Pelkäämme Jumalan pasuunan kaikumista ja ylienkelin ääntä. Mutta kun olemme Kristuksen lunastusveren turvissa, mitään pahaa ei voi tapahtua. Jumalan istuimen edessä on syntinen pyhä, kun hänet on Karitsan verellä pesty ja pyhäksi tehty. Siksi opettelemme kaikkien Jumalan omien kanssa rukoilemaan: “Tule Herra Jeesus.”
