Syntisi annetaan sinulle anteeksi – 2:1-3:6
Valtuutus puntarissa 2:1-12
Jo ensimmäisessä luvussa kohtasimme kysymyksen Jeesuksen valtuutuksesta. Miten ihmeessä hän saattoi parantaa sairaita? Kuinka hän kykeni astumaan Saatanan varpaille ja ajamaan saastaiset henget ulos? Toisen luvun alku tekee kysymyksen Jeesuksen valtuutuksesta vielä polttavammaksi.
Jeesus opettaa taas Kapernaumissa ja on kodissaan väkijoukon ympäröimänä. Sisälle ei mahdu enää ketään, ovensuuhunkaan ei ole enää tulemista. Silloin jotkut ottavat hädän ajamina käyttöön äärimmäiset keinot. Katot ovat varsinkin kesähuoneissa hyvin hataria. Niinpä käy, että yhtäkkiä Jeesuksen yläpuolella alkaa tapahtua. Katto revitään pois ja sen aukosta lasketaan alas halvaantunut mies. Jeesus julistaa heti synnit anteeksi miehelle. Lainopettajille tämä on liikaa: Vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Ihmisen suussa sanat ovat Jumalan pilkkaa. Jeesus vastaa syytökseen kysymyksellä, johon hän ei odota vastausta: Totta kai maailmaan puhetta mahtuu, mutta harvoin suuret teot seuraavat suuria puheita. Sitä suurempi on hämmästys, kun Jeesus saa halvatun nousemaan ja kävelemään terveenä kotiinsa.
Näin siis Jeesuksen valtuutus on ollut puntarissa. Vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Vain Jumala voi parantaa halvatun. Jos Jeesus pilkkasi Jumalaa antaessaan synnit anteeksi, miten ihmeessä sairas sitten saattoi parantua? Eihän kai Jumala voinut sallia pilkkaajansa tekevän suuria ihmetekoja? Mutta jos hän antoi syntejä anteeksi Jumalan valtuutuksella, kuka tämä mies oikein oli?
Kohtaamme evankeliumissa ensimmäisen kerran sanat ”Ihmisen Poika”. Näitä sanoja käytetään Uudessa testamentissa vain Jeesuksesta ja lähes aina puhujana on Jeesus itse (poikkeuksena vain Stefanos, Ap.t. 7:56 sekä ihmeissään kyselevät juutalaiset Joh. 12:34). Taustalla on Danielin kirjan puhe taivaasta tulleesta suuresta hallitsijasta, joka Jumalan asettamana hallitsee lakkaamatta kaikkia kansakuntia (Dan. 7:13-14).
Tullimies jättää rahansa 2:13-17
Spitaalisten ohella toisen yhteiskunnan ulkopuolelle sysityn joukon muodostivat ne, jotka tekivät liian läheistä yhteistyötä Rooman miehittäjävallan kanssa. Erityisen inhottuja olivat publikaanit, veronkerääjät. Roomalaisilla oli yksinkertainen ja kova järjestelmä. Roomassa käytiin huutokauppaa siitä, kuka suostui kokoamaan verot tietystä provinssista. Voittaja maksoi valtiolle sovitun summan ja kokosi omansa provinssista pois. Itse hän ei tietenkään lähtenyt kiertämään kyliä ja kujia, vaan käytti suurta määrää välikäsiä. Näille välikäsille hän vuokrasi edelleen veronkanto-oikeuden. Ketjun jokainen lenkki piti huolen siitä, että sai omansa korkoineen takaisin. Järjestelmän viimeisinä lenkkeinä olivat muutamat juutalaiset, jotka tekivät likaisen työn kaupungeissa ja kujilla. Väärinkäytöksiin puututtiin vain hyvin harvoin. Siksi on ymmärrettävää, että publikaaneja vihattiin.
Kokonaan toisenlaisen ryhmän muodostivat fariseukset. Tämän ryhmän synty on tutkijoille osittain avoin kysymys. Joka tapauksessa erinomaisesti organisoidun ja kurinalaisessa järjestyksessä elävän ryhmän elämän keskus oli Jumalan Moosekselle antaman lain tarkka noudattaminen. Farisealaisuus sai alkunsa papiston ja sivistyneistön parissa, mutta sai aikaa myöten vahvan tuen kaikissa kansankerroksissa. Tavoitteena oli, että koko kansa noudattaisi Mooseksen lakia. Tätä lakia selitettiin yksityiskohtaisesti niin, että haluttiin ”suojella Jumalan käskyjä aidalla” eli varoa menemästä edes lähelle pyhien käskyjen rikkomista. Yksityiskohtaiset säännökset sekä niiden tunteminen ja opettaminen tuottivat toisaalta uskonnollista ylpeyttä, toisaalta aitoa synnintuntoa Jumalan edessä.
Kristittyjen suhde fariseuksiin on perinteisesti ollut siinä määrin kielteinen, että emme ole suostuneet näkemään Raamatun heistä antamaa kokonaiskuvaa. Toisin kuin eräät muut ryhmät fariseukset eivät vetäytyneet halveksien pois Jeesuksen läheltä. Jeesus saatettiin kutsua fariseuksen kotiin aterialle (Luuk. 7:36-50), hänen kanssaan keskusteltiin, vaikka ehkä Nikodemuksen tavoin salaa (Joh. 3), ja väiteltiin kiivaasti. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen ilmeisesti tuhannet fariseukset vakuuttuivat siitä, että Jeesus oli Kristus (Ap.t. 15:5; 21:20). Vaikka Jeesus arvosteli heidän tekopyhyyttään ankarasti ja sanoi, ettei heidän hurskautensa riitä Jumalan edessä (Matt. 5:20), meidän antautumisemme Jumalan totuutta kuulemaan on tuskin yhtään sen parempi kuin fariseusten.
Jeesus kutsui Leevin niin kuin hän oli kutsunut muitakin. Rahapöytä sai jäädä siihen paikkaan ja Leevi seurasi Jeesusta. Järjestettiin suuret juhlat, joihin uusi opetuslapsi kutsui ystäviään. Publikaanien seuraan uskaltautui muitakin, jotka yleensä eivät Jumalasta välittäneet. Näin nähtiin outo yhdistelmä: Jeesus vietti iltaa paikkakunnan kuuluisimpien synnintekijöiden kanssa. Fariseusten harmiin Jeesus vastaa lyhyesti: eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Synnittömiä ei Jeesus kutsu, vaan syntisiä.
Uusi usko, uudet tavat 2:18-22
Juutalaiseen hartauselämään kuului hyvin keskeisenä osana paastoaminen. Paastoon liittyi synnin tunnustaminen, rukous ja köyhien auttaminen. Ilmeisesti paaston käytäntö ja tavat vaihtelivat huomattavasti eri juutalaisten ryhmien kesken. Joidenkin huomiota herätti se, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa eivät paastonneet.Jeesuksen vastaus on tiivistettävä lyhyesti näin: Uusi usko vaatii kokonaan uudet tavat. Ei voi ottaa yhtä kappaletta vanhaa ja yhtä uutta ja liittää niitä yhteen. Vanhaa vaatetta ei voi korjata uudella kankaalla eikä uutta viiniä lasketa vanhoihin leileihin. Paastokysymyksessä ratkaisevaa on Jeesuksen läsnäolo. Kun hän on omiensa parissa, heillä on juhla eikä juhlan aikana paastota. Kun Jeesus on poissa, tilanne on toinen.
Kaksi sapattirikosta? 2:23-3:6
Tunnetuimmat juutalaisen uskonnollisuuden piirteet olivat Jeesuksen aikana ympärileikkaus ja sapatti. Sapatti, lauantai, oli Mooseksen lain mukaan lepopäivä. Sitä ei saanut rikkoa eikä häpäistä työnteolla. Tästä säädöksestä seurasi useita tulkintoja siitä, mitä sai tehdä ja mitä ei. Kuten edellä on sanottu, tulkintojen takana oli äärimmäinen varovaisuus, ettei vain rikottaisi Jumalan käskyä. Nyt käsiteltävässä jaksossa Jeesus toimii vastoin kahta käypää tulkintaa ja aiheuttaa näin lainopettajien suuttumuksen.
Ensimmäisessä kertomuksessa Jeesuksen opetuslapset napsivat kulkiessaan viljapellosta tähkiä, hieroivat niitä käsissään ja söivät jyvät nälkäänsä. Vaikka se ei missään tapauksessa ollut varkautta (5. Moos. 23:25), se oli tulkittavissa työnteoksi. Opettaja kantoi vastuun oppilaidensa käytöksestä ja siksi fariseukset kävivät Jeesuksen kimppuun. Jeesus vetoaa vanhatestamentilliseen esimerkkiin (1. Sam. 21) ja antaa yleisemmän opetuksen: Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten. Lepopäivä on yleensäkin Jumalan lahja ihmisille, ei sitova kahle. Lisäksi Ihmisen Poika on sapatin herra. Jeesusta syyttäessään lainopettajat olivat ryhtyneet tehtävään, johon heidän valtuutensa eivät ollenkaan riittäneet.
Toisessa kertomuksessa on kyse sairaan parantamisesta. Olihan parantaminenkin katsottavissa työksi. Siksi Jeesusta pidettiin tarkoin silmillä. Perijuutalaiseen tapaan Jeesus esittää fariseuksille ja Herodeksen kannattajille auoimen opetuksen sijasta kysymyksen. Se on liian vaikea vastattavaksi ja siksi he eivät vastaa yhtään mitään. Jeesus parantaa sairaan eikä välitä seurauksista. Sairaan parantaminen saa aikaan sen, että fariseusten viha alkaa vähitellen syttyä. Tämä viha sai lopulta Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Evankelistan mielessä Jeesuksen kuolema on siis jo nyt. Ei turhaan Markusta ole sanottu pitkällä johdannolla varustetuksi kärsimyshistoriaksi.