Kristityt ja valtiovalta – luku 13
Esivallan merkitys 13:1-7
Edellisen luvun lopussa Paavali puhui siitä, miten kristittyjen tuli elää muiden ihmisten parissa. Hän korosti rakkauden merkitystä ja vaati pidättymään kostosta. Nyt Paavali käsittelee seuraavan luvun aluksi yhtä sovellutusta lähimmäisenrakkaudesta, nimittäin kristillistä esivaltaa.
Paavalin sanat luvun 13 alussa ovat ehdottomat ja selkeät. Ne ovat säädelleet kristittyjen suhtautumista esivaltaan kahden tuhannen vuoden ajan. Esivalta on Jumalan palvelija ja hänen asettamansa. Jokainen joka tahtoo pysyä väleissä esivallan kanssa, tehköön sitä mikä on oikein ja hyvää. Joka tekee pahaa, pelätköön, sillä Jumala on antanut tälle palvelijalleen oikeuden kantaa myös miekkaa eli rankaista lain rikkojaa. Näin pysyy voimassa hyvän Jumalan järjestys maailmassa. Kristittyjen on nähtävä esivalta Jumalan kädeksi. Sille ollaan alamaisia koska se on Jumalan tahto, eikä vain siksi että muuten voi saada rikosrekisterin.
Tämä raamatunkohta oli Lutherille hyvin tärkeä. Hän korostaa tunnetusti voimakkaasti sitä, miten maallinen esivalta on Jumalan säätämys. Paavalin tavoin Lutherkin näki selvästi, mikä olisi seurauksena esivallan puuttumisesta. Siitä seuraisi täydellinen epäjärjestys, jossa kukaan ei enää voisi olla varma omasta tai omaistensa turvallisuudesta. Me saamme tästä kaikesta hyvän käsityksen lukiessamme lehdestä, mitä kaikkea tapahtuu suurkaupungeissa sähkökatkoksen aikana. Valtavat ihmisjoukot murtautuvat jalokiviliikkeisiin, joiden hälyyttimet eivät toimi. Autoja varastetaan, ihmisiä ryöstetään ja pahoinpidellään, tulipaloja sytytetään viranomaisten toiminnan vaikeuttamiseksi. On kuin helvetti olisi yhtäkkiä irti maan päällä. Vastaavanlainen tilanne on arkipäivää Papualla, jossa esivalta ei kykene esimerkiksi pitämään öisiä tietä vapaana maantierosvoista. Pelkäämme sitä, että Venäjällä esivalta menettää kertakaikkiaan otteensa tapahtumiin ja kaaos pääsee irti. Joka pohtii tällaista, tajuaa, millainen Jumalan lahja on hyvä järjestys ja turvallinen valtiovalta. Ne kuuluvat Jumalan suurimpiin ajallisiin lahjoihin. Ne vain ovat helpompi havaita vasta silloin kun ne puuttuvat.
Entä huono esivalta?
Esivalta ei ole ollenkaan aina hyvä isäntä. Voiko Paavali olla tosiaan näin sokea? Eikö hän tiennyt, että valtiovallalla on usein tapana sulkea toisinajattelijat vankilaan, tuomita heidät väärin perustein ja kiduttaa vielä julmasti? Eikö hän tajunnut, että jumalaton esivalta ei tulisi sallimaan edes kristillisen uskon julistamista, vaan tulisi surmaamaan eri puolilla maailmaa ja eri aikoina suunnattoman joukon Kristuksen seuraajia?
Paavali ei selvittele kantaansa kovin tarkoin. Kuitenkin tiedämme hänen kirjoittaneen ruoskanjäljet selässään. Ei hänelle tarvinnut kenenkään kertoa, että esivallan edustajat eri kaupungeissa eivät välttämättä olleet Israelin tuomarien jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Sittenkin hän jättää pohtimiset sikseen ja toteaa esivallan olevan Jumalan palvelija. Emme tunne sellaista tapausa, että Paavali tai kukaan muukaan kristitty olisi kertaakaan Kirkon alkuaikoina ryhtynyt puolustautumaan väkivaltaista esivaltaa vastaan. Eivät apostolitkaan Jerusalemissa järjestäneet rangaistusretkiä pimeällä kujalla ylipappien pelottelemiseksi. Heidän esikuvanaan oli itse Jeesus, joka taipui oikeusmurhaan. Hän oli elänyt ainutlaatuisella tavalla vapaana tämän maailman herroista: Jeesus tiesi tämän maailman valtijaat koviksi ja jumalattomiksi, ja arvosteli heitä, mutta taipui sittenkin heidän näennäisen valtansa alle. Näin teki koko varhainen Kirkko. Vasta sitten kun esivalta alkoi kieltää uskon levittämistä, apostolit vastasivat: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa? Ratkaiskaa itse. Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.” (Apt 4:19-20). Muuten varhainen Kirkko ei ollut kapinallinen ja kaikkein vähiten apostoli Paavali.
Entä me suomalaiset?
Me 2000-luvun alun suomalaiset voimme noudattaa Paavalin välittämiä Jumalan ohjeita ilman suurempia vaikeuksia. Voimme olla tyytymättömiä kulloinkin istuvaan hallitukseen. Tästä huolimatta emme ryhdy kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Demokraattisessa maassamme yhteiskunta toivoo meiltä aktiivisuutta vaaleissa ja muutenkin osallistumista yhteiskunnan rakentamiseen. Tämä merkitsee myös valmiutta kritiikkiin hallitusta vastaan. Kritiikillä on kuitenkin rajansa; kristityn asia on maksaa ärsyttävätkin verot ja noudattaa epäoikeudenmukaisiltakin tuntuvia lakeja. Näin tehdessämme me osoitamme, että pidämme esivaltaa Jumalan palvelijana. Sen ei tarvitse ansaita meiltä kuuliaisuutta. Me olemme kuuliaisia, koska Jumala niin sanassaan käskee. Vain siellä, missä esivalta poikkeaa Jumalan sanasta, me toimimme vastoin viranomaisten määräyksiä. Jokainen tutkikoon omassatunnossaan, tietääkö hän tällaisia asioita.
Omassa maassamme emme joudu ylitsepääsemättömien ongelmien eteen ollessamme kuuliaisia valtiovallalle. Tiedämme kuitenkin, että tällaisiakin maita on olemassa. Jossakin kuten Albaniassa oli vielä vastikään kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä kastaa lapsia tai antaa heille kristillistä kasvatusta. Toisaalla esivalta harjoittaa veristä tyranniaa ja vainoja. Kiinassa vaaditaan sikiödiagnostiikan avulla estämään vammaisten lasten syntymä. Emme tiedä, mitä näiden ongelmien kanssa tulisi tehdä. Joka tapauksessa me rukoilemme rauhaa ja turvallisia oloja koko maailmaan. Tiedämme myös, että jumalaton esivalta vetää päälleen Jumalan vihan. Ei hän salli palvelijoidensa tehdä vääryyttä iankaikkisesti. Uskovan on kuitenkin syytä miettiä moneen kertaan ennen kuin tarttuu aseeseen. Jumalan sanan varoitus on selvä.
Entä sitten armeija?
Yhden ongelman eteen joudumme koti-Suomessakin: saako kristitty ihminen mennä armeijaan tai osallistua sotaan? Monet loukkaantuvat siihen, että ”kirkko siunaa aseet” ja katsovat sen loukkaavan Jumalan tahtoa. Moni nuori kristitty hakeutuu siviilipalvelukseen kunnioittaakseen kaikissa tilanteissa viidettä käskyä.
Käsittelyn alla oleva raamatunkohta on luterilaiselle kirkolle ollut tämän kysymyksen kohdalla merkittävä. Me pidämme Jumalan säätämyksenä, että esivallalla on oikeus ”kantaa miekkaa”. Kristitty ei siis tee tämän raamatunkohdan mukaan väärin ryhtyessään joko poliisiksi tai sotilaaksi. Hän toimii esivallan ja Jumalan palvelijana. Me emme saa yksityisinä kristittyinä pidättää tai pamputtaa ketään tai uhata ketään aseella. Sen sijaan esivallan edustajina meillä on tähän valtuudet. Näin Jumala on tahtonut, jotta kaaos ei pääsisi irralleen maan päällä. Siksi poikamme tekevät aivan oikein suorittaessaan asepalveluksen. Jokainen seuratkoon omaatuntoaan, mutta pyrkiköön myös sitomaan tuntonsa Jumalan sanaan. Se on varmaa, ettei kristitty saa koskaan toivoa sotaa, vaan hänen tulee aina rukoilla rauhaa.
Muita ohjeita kristilliseen vaellukseen 13:8-14
Käsiteltyään kysymystä esivallasta Paavali palaa puhumaan rakkaudesta. Nyt hän antaa kaikille lukijoilleen pääkäskyn – ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Paavali perustelee kantansa melkein samoin sanoin kuin Jeesus (Matt. 22:40). Rakkaus on lain täyttymys ja kaikki lain käskyt sisältyvät käskyyn rakastaa lähimmäistä. Tämä ei suinkaan merkitse, että kaikki käskyt tulisivat yhdellä iskulla mitättömiksi, vaan sitä, että saamme voiman noudattaa Jumalan tahtoa ja hänen säädöksiään, kun näemme syntimme Golgatalla anteeksiannetuiksi.
Paavali päättää luvun juhlallisesti kaikuvaan ja ylevään kehoitukseen. Kristityt kuuluvat Jumalalle ja Kristuksen toisen tulemisen kirkkauteen. Yö on kulunut pitkälle ja päivä on pian koittamassa – apostolin mielessä saattaa hyvinkin olla Egyptin orjuuden päättänyt pääsiäisyö. Kristittyjen ei tule elää öisissä kemuissa niin kuin aamu ei olisikaan lähellä. Nyt on oltava valmiina. Meille se merkitsee sitä, että me tarkkailemme kristillistä vaellustamme, mutta ennen kaikkea sitä, että turvaudumme syntiemme sovittajaan, Jeesukseen Kristukseen.