JUMALAA EI VOI PETTÄÄ
APT 5:1-11
Kuin vastakohdaksi ja vastapainoksi neljännen luvun lopun (jakeet 32-37) kuvaukselle seurakunnan keskinäisestä rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta Luukas kertoo heti perään Ananiaksen ja Safiran huijausyrityksestä.
Ananias (heprealainen muoto Hananja) ja Safira yrittivät näytellä pyhempää ja hurskaampaa kuin olivat. Barnabaan tavoin (4:36-37) hekin myivät maatilansa. Yhdessä he päättivät pitää osan kauppahinnasta itsellään, mutta selittää seurakunnalle antavansa kaiken. He halusivat saada suurten uhraajien ja Jumalaan luottajien maineen, mutta samalla turvata kätkettyyn omaisuuteensa.
Ananias ja Safira eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon sitä, että Jumala näki kaiken, myös rahojen kätkemisen. Pietari paljasti ensin Ananiaan (jae 4) ja sitten Safiran (jae 9) epärehellisyyden. Ihmisiä he ehkä olisivat pystyneet pettämään, mutta eivät Jumalaa. On syytä huomata, etteivät Ananias ja Safira saaneet tuomiotaan Pietarilta, vaan Jumalalta.
Jae 4 paljastaa, että omaisuuden lahjoittaminen oli täysin vapaaehtoista. Ananiaan ja Safiran rikos ei ollut se, että he eivät antaneet kaikkea, vaan se, että he väittivät antaneensa kaiken. Rikos ei ollut kitsaus, vaan epärehellisyys.
Kertomus muistuttaa meitä siitä, ettemme pysty pettämään Jumalaa. On sanottu: “Joitakin ihmisiä voi huiputtaa kaiken aikaa ja kaikkia ihmisiä jonkin aikaa, muttei kaikkia kaiken aikaa.” Tähän voisi lisätä, ettei Jumalaa voi huiputtaa hetkeäkään.
VÄLITILINPÄÄTÖS
APT 5:12-16
Jälleen Luukas suorittaa yhteenvedon seurakunnan tilanteesta. Jakeessa 11 hän käytti ensimmäisen kerran Apostolien teoissa ekkleesia-sanaa (joka yleensä käännetään “seurakunta”) kuvaamaan kristittyjen yhteisöä. Heti perään hän kertoo tarkemmin seurakunnan oloista.
Jakeeseen 13 liittyy tulkinnallinen ongelma. Kuinka on mahdollista, että “kukaan muu ei rohjennut liittyä heidän seuraansa” ja silti heti perään kerrotaan (jae 14), että seurakunta kasvoi?
Ratkaisuja on esitetty kaksi.
Ensiksikin on ajateltu, että pelko liittyä tarkoittaisi sitä, etteivät kristillisestä uskosta vain ulkonaisesti kiinnostuneet uskaltaneet olla tekemisissä kristittyjen kanssa. Heihin liittyivät vain ne, jotka halusivat olla kokosydämisesti kristittyjä.
VUoden 1992 raamatunkäännös on tulkinnut tekstin näin kääntäessään jakeessa 12: “Uskovat pitivät yhtä ja kokoontuivat Salomon pylväikössä.”
Toinen selitys lähtee siitä, että jakeen 12 “he” (-38 käännös) tarkoittaa apostoleita. Apostolien joukko oli kiinteä, eikä siihen ollut ulkopuolisilla asiaa. Tätä tukee se, että edellinen ryhmä, johon jakeen loppu voisi viitata, on jakeen alun apostolit, seurakunta on mainittu vasta jakeessa 11.
Ensimmäinen selitys antaa meille malliesimerkin siitä, että käännös on usein myös tulkintaa. Kreikankielisessä alkutekstissä ei puhuta mitään “uskovista”, kuten -92 käännöksessä. Raamatunkäännöskomitea on halunnut selventää epäselvää tekstiä, mutta samalla se on joutunut valitsemaan toisen kilpailevista tulkinnoista. -38 käännös on “kirjaimellinen” ja kääntää lähes sanatarkasti, mikä merkitsee sitä, että lukijan on päätettävä, keitä jakeen 12 “he” tarkoittaa.
Kumpi on parempi: tekstin selvyys vai se, että ei pyritä tulkitsemaan? Sitä, että käännöksiin otetaan mukaan myös tulkintaa, on joskus perusteltu sillä, että kääntäjät ovat asiantuntijoita ja siksi parempia “arvaajia” kuin tavalliset raamatunlukijat; näin ollen kääntäjien “arvaus” on todennäköisemmin oikea kuin tavallisen lukijan.
Myös jakeen 15 loppu on epäselvä. Luukas ei suoranaisesti sano, että kuvatunlaisessa tilanteessa Pietarin varjo olisi parantanut sairaita. Jälleen teksti voidaan tulkita kahdella tavalla: Ensimmäisen tulkintavaihtoehdon mukaan Luukas on maininnut asiasta vain osoittaakseen, kuinka lujasti apostoleista vaikuttavaan voimaan uskottiin. Mutta on myös mahdollista ajatella, että Luukas halusi korostaa, kuinka voimallisia ihmeitä Pietari teki (vertaa erityisesti jakeen 16 loppu): sairaat siis todella paranivat.
APOSTOLIT YRITETÄÄN VAIENTAA
APT 5:17-33
Juutalaisuuden johtajien mitta täyttyi: ylipappi määräsi (kaikki) apostolit vangittaviksi.
Jälleen Luukas paljastaa meille mielenkiintoisen yksityiskohdan: kristittyjen pahin vastustaja juutalaisten parissa ei ollutkaan fariseusten ryhmä, vaan saddukeukset. Evankeliumit kertovat meille monista kiistoista, joita Jeesuksella ja fariseuksilla oli, mutta nuo kiistat olivat samalla merkki keskusteluyhteydestä. Sen sijaan saddukeuksien kanssa Jeesus ei päässyt edes keskusteluyhteyteen (Matt 16:1:n ja 22:23-33:n poikkeuksia lukuunottamatta).
Yöllä enkeli vapautti apostolit ja käski heidät takaisin vangitsemispaikalle: saarnaamaan temppeliin. Apostolit ymmärsivät, että heidän puolellaan oli voimallisempi kuin juutalaisten ylin päättävä elin; niinpä he eivät paenneet, vaan tottelivat enkelin määräystä ja altistuivat uudelle vangitsemiselle.
Aamulla juutalaisten johtajat yllättyivät: vangit olivat kadonneet. Yllätystä varmasti lisäsi pian tullut tieto siitä, että apostolit olivat palanneet temppeliin. Kansa oli apostolien puolella, joten heidän uudelleen vangitsemisessaan ei uskallettu käyttää väkivaltaa (jae 26); pikemmin voisi sanoa, että apostolit lähtivät vapaaehtoisesti Suuren neuvoston kuulusteltavaksi.
Ylimmäinen pappi esitti apostolien rikoksen (jae 28): he eivät olleet noudattaneet saamaansa vaikenemiskieltoa (Apt 4:18). Mielenkiintoinen on syytökseen lisätty maininta Jeesuksen veren vetämisestä juutalaisten päälle (vertaa Matt 27:25). Ilmeisesti apostolit olivat korostaneet sitä, että Jeesus kuoli nimenomaan ristillä. Juutalaisten johtajat olivat nimenomaan halunneet Jeesuksen kuolevan ristillä, koska se olisi merkki siitä, että Jeesus oli Jumalan kiroama (vertaa Gal 3:13-14). Risti oli siis alusta lähtien keskeinen osa kristillistä saarnaa. Rististä tuli myös vedenjakaja: juutalaisille se oli merkki Jumalan kirouksesta, kristityille se oli merkki Jumalan pelastustyöstä (vertaa 1 Kor 1:18).
Pietari toisti jo kerran esittämänsä vastauksen: “Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt 4:19). Tässä jakeessa -92 käännös on -38 käännöstä selkeämpi: ei ole kysymys siitä, kumpaa totellaan enemmän (51 % Jumalaa, 49 % ihmisiä), vaan siitä kumpaa totellaan. Lisäksi Pietari todisti, että ristin kärsimys ei voi jäädä syrjään kristillisessä julistuksessa, koska se on sen keskeisin asia (jakeet 30-32). Tämä sai Suuren neuvoston raivostumaan ja apostolit olisi laittomasti tapettu, jos arvostettu opettaja Gamaliel ei olisi puuttunut tilanteeseen.
GAMALIELIN NEUVO
APT 5:34-42
Gamaliel kuului fariseusten “herätysliikkeeseen”. Hän oli kuuluisan lempeän rabbi Hillelin pojanpoika ja oppilas. Tuohon aikaan hän johti Hillelin rabbikoulua ja yksi hänen oppilaistaan oli Saulus Tarsolainen (Apt 22:3, ehkä juuri Paavali antoi nämä tiedot neuvoston tapahtumista Luukkaalle).
Saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen (Matt 22:23), sen sijaan fariseukset uskoivat (Apt 23:6-9). Siksi fariseukset eivät vihastuneet puheesta Jeesuksen ylösnousemuksesta samalla tavalla kuin saddukeukset.
Gamalielin neuvo lähti juutalaisten lähihistoriasta: erilaisia messias-liikkeitä oli kyllä ollut aiemminkin, mutta ne olivat kukistuneet. Gamalielin mainitseman Juudas Galilealaisen toiminta oli tosin synnyttänyt seloottien kapinaliikkeen, mutta sekin oli tuohon aikaan vähämerkityksinen. (Juuri selootit aloittivat juutalaisten kapinan vuonna 66 j.Kr., mutta roomalaiset kukistivat sen ja samalla selootitkin katosivat lopullisesti.) Jos apostolien toiminta olisi ihmisten keksintöä, se kyllä tulisi häviämään ilman väkivaltaakin.
Jos taas kysymys oli Jumalan tahtomasta liikkeestä, sen vastustaminen merkitsisi taistelua itse Jumalaa vastaan.
Gamalielin neuvo oli varovainen, mutta samalla hyvin viisas: ei kannattaisi ottaa riskiä taistella Jumalaa vastaan. Se sopii hyvin meillekin ohjeeksi. Joskus on mahdoton saada täyttä varmuutta Jumalan tahdosta, mutta silloin voi rukouksessa sanoa Jumalalle: “Aion nyt tehdä näin, mutta pysäytä Sinä se, jos se ei ole Sinun tahtosi mukaista!”
Suuri neuvosto hyväksyi Gamalielin neuvon, mutta ruoskitutti apostolit, jottei se olisi joutunut toista kertaa julistamaan heitä syyttömiksi (vertaa Apt 4:21-22). Rangaistus oli sikäli “laillinen”, että jokaisella synagogalla oli oikeus langettaa ruoskimisrangaistus jäsenilleen.
Tämä on ensimmäinen Apostolien tekojen mainitsema rangaistus Kristukseen uskomisen tähden.
Lopuksi kielto julistaa Jeesusta uusittiin ja apostolit vapautettiin. Mutta ruoskiminenkaan ei muuttanut apostolien uskoa: he jatkoivat julistustaan kodeissa ja temppelissä. Ehkä apostoleja rohkaisi myös se, että Jeesus oli ennustanut näin käyvän: Luuk 12:51-53 (vertaa myös Luuk 6:22).
