Kreikan kirjallisuuden opintojeni alkuvaiheessa minua johdatettiin sisälle papyrusten kiehtovaan maailmaan. Suurten kirjailijoiden teokset heijastavat yhden, useimmiten varsin yläluokkaisen ihmisen tapaa katsella maailmaa. Nyt minut vietiin aivan toisenlaisten dokumenttien äärelle. Öljynviljelijöiden valituskirjelmä, verotettavien nimilista, jonkin papyrusarkin kääntöpuolelle kirjoitettu rypistynyt velkakirja – yksittäisinä lappusina ne eivät olleet kenellekään enää minkään arvoisia ja ne joutivat vaikkapa kuivikkeeksi muumioitavan ihmisen pääkallon sisälle. Juuri näin se säilyivät vuosituhansien ajan. Tutkijalle tuhansien lappusten virta merkitsee aivan uudenlaista näkökulmaa koko antiikin maailmaan. Ihmisten arkipäivä ja sen ilot ja surut alkavat hahmottua. Yksi papyruksenkappale painui syvälle mieleeni. Retkellään viipymään joutunut palkkasoturi kirjoittaa kotiin vaimolleen lämpimän kirjeen. Hän kuittaa siinä mielessään olleen ongelman vain yhdellä lauseella:
Kun taas synnytät – (epäselvä ilmaisu) – niin jos se on poika, anna sen elää, mutta jos tyttö, vie se ulos.
Luennolla opin, että antiikin aikana oli tosiaan mahdollista heittää vastasyntynyt lapsi ulos, tunkiolle tai torin laidalle tai vaikkapa surmata heti syntymän jälkeen. Paljon myöhemmin aloin koota materiaalia tutkimusta varten. Välillä jätin aiheen kokonaan sivuun, koska roomalainen tapa osoittautui varsin tarkkaan tutkituksi. Juutalaisten lähteiden lukeminen palautti kuitenkin aiheen ajankohtaisuuden: Juutalaisethan torjuivat tavan juuri niin kuin kristitytkin, eikä tätä yhteyttä ollut kukaan selvittänyt. Löytyi aihepiiri, joka on saattanut pohtimaan laajemminkin elämän ja kuoleman asioita ja uutisvirta tuo uusia kysymyksiä esiin jatkuvasti. Olen muualla käsitellyt lasten hylkäämistä laajemmin. Tässä kuvaan suppeasti ilmiön ja juutalaisten ja kristittyjen suhtautumisen siihen ja jatkan sen jälkeen muutaman muun asian pohdintaan.
Antiikin aika kesti vähintään tuhat vuotta ja Välimeren maailma oli rannaton kansojen meri. Yleistykset ovat vaarallisia, koska emme tunne eri kansojen lainsäädäntöä. Ilmeisesti kuitenkin lasten syntymä ja perheen koko on nähty useimmiten yksilöiden eikä yhteiskunnan asioiksi. Lasten heitteillejättö tai surmaaminen on siis ollut laillista, vaikka vastuulliset päättäjät ovat valittaneet kaupunkien autioitumista ja pyrkineet erilaisilla sosiaalisilla ohjelmilla kasvattamaan lapsilukua. Lapsia kuitenkin hylättiin tai surmattiin, ja kreikkalais-roomalaisessa maailmassa mainitaan siihen useita syitä. Vammainen lapsi sai harvoin mahdollisuuden elää. Poikalapsi säästettiin paljon useammin kuin tyttölapset. Perheet olivat pieniä: Terveenä syntynyt esikoispoika varmaan useimmiten pidettiin, toinenkin lapsi ehkä, mutta kolmea lasta enempää eri perheissä juuri ollut. Syyt saattoivat olla taloudellisia, joko niin, ettei köyhä pystynyt elättämään uutta tulokasta, tai niin, ettei rikas halunnut jakaa omaisuuttaan perinnöksi liian monelle. Ennen avioliittoa tai sen ulkopuolella syntyneen lapsen henki oli halpa, ja varsinkin jos lapsi sattui olemaan väärästä isästä. Syyksi hylkäämiseen riitti myös, että syntymän aikaan sattui pahoja enteitä. Kaikkein yksinkertaisin perustelu lapsen heitteillejättöön oli, ettei häntä yksinkertaisesti tarvittu eikä haluttu.
Heitteille jätettyjen tai surmattujen lasten määrää on mahdoton arvioida ja syitä on useita. Antiikin ajan lapsikuolleisuuden oletetaan olleen hyvin korkea. Lisäksi tutkijat ovat lakanneet nauramasta muinaisille ehkäisykeinoille sen jälkeen kun eräs tutkija osoitti eläinkokeissa tiettyjen muinaisten lääkereseptien tuottavan marsuille sataprosenttisen ehkäisyn ja lisäksi 80 prosenttisesti varhaisen abortin. Mutta suurin tilastollinen ongelma on siinä, että osa hylätyistä lapsista otettiin talteen, joko omaksi lapseksi, orjaksi tai bordelliin, eikä kukaan tiedä kuinka moni pelastui kuolemalta. On otaksuttu, että tiettyinä aikoina suuri osa orjista on ollut alkuaan naapurikaupunkien hylättyjä lapsia. Aivan ilmeisesti hylkääminen ja surmaaminen on ollut siinä määrin yleistä, että se on vaikuttanut väestöpohjan kehitykseen.
Jeesuksen ajan juutalaiset elivät toisaalta enemmistönä monissa Palestiinan osissa, toisaalta vähemmistönä eri puolilla Välimerta. Molemmissa tapauksissa he joutuivat kohtaamaan omat ongelmansa. Palestiinan juutalaisyhteisötkin elivät välittömässä kosketuksessa kreikkalaisiin ja roomalaisiin ja lasten hylkääminen tunnettiin hyvin, itse asiassa jo Vanhan testamentin aikana (Hes. 16). Emme tunne Jeesuksen ajan lainkäytön yksityiskohtia, mutta Josefoksen mukaan lastenhylkääjää pidettiin lain mukaan tappajana. Ongelma siis tunnettiin ja sitä jouduttiin torjumaan. Vielä paljon voimakkaammin pakanallinen elämäntapa vei mukaansa siellä, missä elettiin suurkaupungissa yhdessä kreikkalaisten kanssa, ehkä osittain samoissa kouluissa kuten Aleksandreiassa. Filipin tapaisessa kaupungissa eläneet juutalaiset olivat mitätön vähemmistö, jolla ei ollut edes synagogaa. Ainoa tapa torjua sulautuminen oli selkeäsanainen ja riittävä opetus. Jeesuksen ajan juutalaiset tekstit sekä Palestiinassa että sen ulkopuolella torjuvat lasten hylkäämisen toistuvasti ja ehdottomasti. Meillä on jäänteitä katekismuksen tapaisista moraalin oppikirjoista, joita on käytetty laajasti ja uudelleen muokaten. Kun maailmaan ilmaantuivat ensimmäiset kristityt, ei kestänyt monta vuosikymmentä ennen kuin nämä katekismukset otettiin pienen muokkauksen jälkeen uusiokäyttöön – varhaiset Didakhe ja Barnabaan kirje osoittavat, että molemmat ovat rakentaneet juutalaisen teoksen rakentamalle perustalle ja varoittavat sekä abortista että surmaamasta tai hylkäämästä syntyneitä lapsia. Tämän jälkeen kristittyjen kirjailijoiden teoksissa abortti ja lasten hylkääminen tuomitaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kristityt lainasivat juutalaisilta lähes kaikki käyttämänsä perusteet. Osa niistä oli ymmärrettäviä jokaiselle: Pienen lapsen laittaminen pihan perälle ilman hoitoa on luonnon vastaista, armotonta ja julmaa. Lapsi elää kyllä suotuisissa oloissa muutaman päivänkin ilman hoitoa, mutta tunkiolla käyvät eläimet päättävät hänen elämänsä varmaan ensimmäisenä yönä. Sen parempi ei ollut useimpien talteen korjattujen lasten kohtalo. Perheorjan osa vielä menetteli, mutta kadunvarresta lapsen napannut uusi isäntä sai tehdä hänellä aivan mitä vain. Joku murjottiin säälittäväksi ja pantiin kadunvarteen kerjäämään tuloja armottomalle isännälleen. Toinen vietiin bordelliin, eikä ikärajoja säädellyt yhteiskunnallinen laki vaan vapaa markkinatalous. Opettajat muistuttivat usein tästä tylystä kohtalosta ja käyttivät voimakasta kieltä. Osa perusteista nousi selkeästi juutalais-kristillisestä perinteestä: Ihminen on olemassa jo ennen syntymäänsä, kuten mm. upea psalmi 139 sanoo. Painavin peruste sekä juutalaisille että kristityille oli Jumalan käsky, joka ulotettiin koskemaan paitsi pientä ja avutonta lasta myös syntymätöntä elämää. ”Älä tapa” merkitsi sitä, että avuton elämä on suuren Jumalan suojeluksessa. Pienen lapsen elämästä ei päätä hänen isänsä, vaan hänen Isänsä.
Kirkon opettajat hyökkäsivät ahkerasti kreikkalais-roomalaista tapaa vastaan. Juuri tämä jatkuva hyökkääminen osoittaa, että sitä esiintyi myös kristittyjen parissa paljon enemmän kuin opettajat halusivat. Juuri selväsanainen opettaminen oli keino, jolla elämää koetettiin saada kristilliseen malliin. Kun Konstantinus pyrki vähentämään lasten hylkäämistä, taustalla saattoi olla kristillistä opetusta, mutta myös huoli lasten niukkuudesta. Valtion laki kielsi lasten heitteillejätön v. 374, mutta tämä ei toki lopettanut tapaa. Viimeistään kaksi suurta opettajaa sementoi Kirkon kannan vuosisadoiksi: Augustinus tuomitsi pikkulasten hylkäämisen lännessä ja Basileios Suuri idässä.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana lasten hylkääminen on noussut esiin häkellyttävässä yhteydessä. Tilastot puhuvat tylyä kieltä. Armeniasta itään aina Kiinaan asti ulottuu vyöhyke, jolla poikalapsia arvostetaan enemmän kuin tyttölapsia. Vanhastaankin tyttölapsia on surmattu heti syntymän jälkeen, mutta nyt uusi teknologia antaa aivan uudet mahdollisuudet. Kymmenisen dollaria maksava skanneri paljastaa sikiön olevan väärää sukupuolta – mahdolliset skannerivirheet eivät ilmeisesti juuri huoleta – ja näin vanhemmat ratkaisevat ongelman abortilla. Aasian perheet ovat pieniä muuallakin kuin tiukkaa yhden lapsen politiikkaa harjoittavassa Kiinassa. Jos lapsia on perheessä yksi, sen pitää olla poika. Seuraukset ovat hälyttäviä. Sekä Intiassa että Kiinassa rekisteröidään pahimmillaan 138 poikalasta sataa tyttöä kohti. Jo nyt on nähtävissä kehitys, että nuoret miehet eivät enää löydä itselleen morsiamia ja tilanne pahenee. Tilastojen mukaan yksin Kiinasta puuttuu pian 40 miljoonaa naimaikäistä tyttöä ja kun mukaan otetaan koko Aasia, luku on noin sata miljoonaa. Luvut ovat niin suuria, että niitä on vaikea hahmottaa, mutta ehkä vertailu auttaa: Kaikki Yhdysvaltain alueella asuvat naimaikäiset naiset eivät riittäisi paikkaamaan vajetta, ja jos otetaan mukaan laajempi kaistale Aasiaa, eurooppalaisetkaan eivät riittäisi yhdessä amerikkalaisten kanssa.
Karmeaa tilastoa on nostettu esille useissa laatulehdissä ja se tulee varmasti olemaan keskustelunaiheena lähivuosina ja lähivuosikymmeninä. Euroopassa aasialaiset arvostukset näkyvät jo nyt siinä, että eri maissa pyritään saamaan sukupuolen mukaan valittuja abortteja, mitä viranomaiset pyrkivät estämään. Kukaan ei osaa sanoa, mihin Aasian kehitys johtaa ja mitä morsiamien puute aiheuttaa. Jo nyt on satoja tuhansia tyttöjä käytännössä ostettu morsiamiksi Taiwanille ja Kiinaan. Mutta mitä tekevät ne kymmenet miljoonat nuoret pojat, joilla tätä mahdollisuutta ei ole, ja millaisen yhteiskunnan tämä tuottaa? Ja kuitenkin on muistettava, että tilastot ovat tilastoja ja että suurten lukujen takana on kymmeniä miljoonia surmattuja tai abortoituja tyttölapsia, joista jokainen on Jumalan luoma yksilö.
Aivan hiljattain Suomessakin uutisoitiin englantilaisen lääketieteen etiikan lehdessä (Journal of Medical Ethics) ollut artikkeli. Kirjoittajat Alberto Giubilini ja Francesca Minerva pohtivat teoreettisella tasolla abortin ja välittömästi syntymän jälkeen tapahtuneen lapsen surmaamisen eroa. Heidän johtopäätöksensä on, että todellista eroa ei ole olemassa. Siksi vanhemmilla pitäisi heidän mukaansa olla oikeus paitsi surmata vammaisena syntynyt lapsi myös tehdä sama kaikissa niissä tilanteissa, joissa abortti on sallittu. Lapsi ei ole vielä ihminen, vaan potentiaalinen ihminen. Kun suurin osa aborteista tehdään väljästi tulkituista sosiaalisista syistä, vastasyntyneen lapsen surmaaminen olisi käytännössä siis sallittua aina.
Kirjoittajien artikkeli herätti vastalauseiden vyöryn. Kirkkohistoriaa tunteva kristitty kiinnittää huomiota asiaan, joka muilta saattaa jäädä huomaamatta. Ensinnäkin kirjoittajat sanovat juuri saman, minkä juutalaiset ja kristityt opettajat sanoivat vuosisatoja sitten: Abortilla ja pikkulapsen surmaamisella ei ole käytännössä eroa. Juuri tätä eroa ovat meillä monet varjelleet kuin silmäteräänsä ja suuttuneet siitä, että aborttia sanotaan lapsen surmaamiseksi. Toiseksi kirjoittajat palaavat täysin kreikkalais-roomalaiseen aatemaailmaan: Vanhemmilla on oikeus omaan lapseensa eikä yhteiskunnan pidä asiaan sekaantua. Juutalaisten ja kristittyjen mukaan taas asiaa ei päätä yksilö eikä yhteiskunta, vaan Jumala, jonka luomistyötä ei ihminen saa turmella. Tämän mukaisesti yhteiskunta muutti asennettaan ja varjeli lailla syntymätöntä ja juuri syntynyttä elämää. Nyt eurooppalainen maailma ei ole enää leimallisesti kristillinen, vaan se on kadottanut Jumalansa. Kun Jumala on kadonnut eikä enää tue yhteiskunnan pystyttämää seinää, se kaatuu ja tilanne on juuri sama kuin antiikin aikana – kristityt ovat vähemmistössä ja omillaan.
Euroopassa ollaan siis elämän alun osalta palattu ja palaamassa varsin tuttuihin kysymyksenasetteluihin. Sama koskee yhä enemmän myös ihmisen viimeisiä vaiheita. Tunnemme kuuluisia roomalaisia, jotka eivät vanhuuden vaivoissa enää katsoneet elämäänsä elämisen arvoiseksi vaan päättivät itse päivänsä. Sitä pidettiin harkitsevan ja vakaan filosofin ratkaisuna ja osoituksena siitä, että ihminen ei pelkää kuolemaa eikä tarraudu kouristuksenomaisesti elämän jäänteisiin. Meidän maassamme itsemurha ei ole rikos, mutta sen auttaminen ja kuoleman jouduttaminen on kielletty.
Jätän minua kokeneempien ja viisaiden kristittyjen lääkäreiden pohdittavaksi, mistä kristityn polku tarkkaan ottaen kulkee. Emme varmasti ole velvoitettuja pitkittämään ihmisen kärsimystä kaikilla niillä keinoilla, joita moderni lääketiede tuntee. Perusasia on kuitenkin selkeä ja siitä on syytä pitää kiinni: Niin kuin elämän hennot alkuvaiheet niin myös sen hauraat loppuvaiheet ovat osa hyvän Isän antamaa kokonaisuutta, josta päättää yksin hän eikä ainoakaan ihminen. Tässä maailmassa ei elä ainuttakaan ihmistä, jonka elämällä ei olisi tarkoitusta. Jokainen on hyvän Luojansa kokoon kutoma hänen äitinsä kohdussa ja jokainen on Kristukselle rakas ensimmäisestä sydämenlyönnistä viimeiseen asti.
Opetammeko?
Juutalaiset ja heidän jälkeensä myös kristityt kohtasivat elämäntavan, joka oli heille vieras ja heidän mielestään jumalaton ja väärä. Se uhkasi tarttua ja tarttuikin. Yhteiskunnan laki ei sitä kieltänyt ja ihmiset hyväksyivät sen ikävänä välttämättömyytenä. Valtiosta ei ollut apua, ei myöskään koululaitoksesta eikä yleisestä mielipiteestä. Juutalaisilla ja kristityillä opettajilla oli käytössään yksi väline: opettaa asiasta niin usein ja niin selkeäsanaisesti, että oma joukko tuntee oikean tien. Juuri tämä väline osoittautui tehokkaaksi: Ensin se opetti omalle joukolle totuuden, sitten kristinuskon voittokulun myötä se loi vielä yhteiskunnallisen normin.
Me elämme ilmeisesti aikaa, jolloin elämän pyhyyttä tukeva yhteiskunnallinen normi haurastuu ja saattaa kaatua kokonaan. Jäljelle jää sama keino, jota edeltäjämme käyttivät: Kristillisen moraalin opetuksen pitää olla niin toistuvaa ja niin selkeäsanaista, että Kirkon ydinjoukko osaa sen mukaan suunnistaa ja ohjata muitakin. Tässä kohdassa ei tule arkailla, vaan edustaa rohkeasti kristillistä kantaa, oli se vähemmistön mielipide tai ei. Meille nuoremmille teologeille Olavi-piispa on ollut erinomainen esimerkki tällaisesta rohkeudesta.
Lue laajemmin:
All Life Belongs to God: The Exposure of Infants among Jews and Christians in Antiquity. Sheffield, UK: Sheffield Phoenix Press, 2009.