Keskustelu virkakysymyksestä jatkuu kirkossamme edelleen eikä osoita loppumisen merkkejä. Hämmästyttävää on ollut, miten monet keskusteluun osallistuvat eivät ole tunteneet luterilaisen virkakäsityksen perustaa: On olemassa toisaalta kaikkien kristittyjen yleinen pappeus, toisaalta paimenen eli pastorin virka.
Me olemme tottuneet käyttämään rinnakkain sanoja pappi ja pastori. Mikäli olemme tarkkoja, meidän on Raamatun valossa korjattava kielenkäyttöämme. Niin teki myös Luther siinä vaiheessa kun hänelle kirkastui Raamatun opetus seurakunnan virasta.
Vanhan testamentin uhripapit
Raamatussa ne sanat, jotka meidän kieleemme on käännetty sanalla “pappi”, tarkoittavat ennen muuta uhripappia. Vanhan testamentin pappien tehtävänä oli suorittaa temppelissä Mooseksen lain säätämät uhrit. Erityisesti Malakian kirjassa teroitetaan, ettei tämä ole papin ainoa tehtävä, vaikka sekin on toimitettava Jumalan edessä tehtävän pyhyys tajuten: “Papin suun tulee jakaa tietoa, hänen huuliltaan odotetaan opetusta. Hän on Herran Sebaotin sanansaattaja” (Mal. 2:7). Siitä huolimatta uhrin toimittaminen oli VT:n pappeuden tärkein tehtävä. Erityisesti tämä koskee ylipappia ja hänen toimittamaansa suuren sovituspäivän uhria.
Uusi testamentti – uhria ei enää tarvita!
Erityisesti Heprealaiskirjeen ydinsanoma on, että Jeesus Kristus otti omalla uhrikuolemallaan pois koko maailman synnit. Näin yhdellä uhrilla tehtiin kaikki uhrit tarpeettomiksi. Siksi Kristuksen kuolema ja ylösnousemus täytti lain ja teki uhripapit tarpeettomiksi. On vain yksi Ylimmäinen pappi, joka on saanut oman uhrityönsä valmiiksi ja sen merkiksi asettunut istumaan Jumalan oikealle puolelle (Hepr. 10:12).
Yleinen pappeus
Huolimatta siitä, että uhreja ei enää tarvita, uudessa liitossa on sittenkin sekä pappeja että pastoreita – kuitenkin kokonaan toisessa merkityksessä kuin mitä VT:n uhripapit aikanaan olivat.
Kun Jumala solmi liiton Israelin kansan kanssa, hän antoi sille erityisaseman. Koko maailman kansat kuuluvat toki kaikki Jumalalle, Luojalle. Niiden keskellä Israelin kansa on kuin pappi ihmisten keskellä: Koko Jumalan omaisuuskansan, jokaisen sen jäsenen, tehtävä on kuuluttaa Jumalan suuria töitä (2. Moos. 19:5-6). Koko kansa on “pappisvaltakunta” tai “kuninkaallinen papisto”.
UT soveltaa puheen kuninkaallisesta papistosta Kristuksen Kirkkoon. Jokainen Jumalan luoma ihminen on Luojansa omaisuutta, mutta Kristuksen Kirkon tehtävänä on kaiuttaa Herransa suuria töitä ja kutsua kaikkia ihmettelemään Jumalan tekoja. Tässä merkityksessä jokainen kristitty – mies, nainen, vanhus tai sylilapsi – on kuninkaallisen pappissuvun jäsen. Tätä pappeutta kutsutaan yleiseksi pappeudeksi tai kaikkien uskovien pappeudeksi. Luther sanoo kauniisti ja Raamatun mukaisesti, että pyhä kaste on papiksivihkimys.
Jokainen Jumalan kansan jäsen (kr. laikos) on siis pappi. Tämä kreikan sana on perinteisesti käännetty sanalla “maallikko”. Siihen liittyy tällä hetkellä voimakkaasti merkitys, joka on tehnyt sanasta asiantuntijan vastakohdan (“oikeuden maallikkojäsen”). Kuka keksisi sille uuden suomennoksen?
Pastorin virka
Samalla kun UT nostaa voimakkaasti esille kaikkien kristittyjen pappeuden, se puhuu runsaasti ja rikkaasti ihmisistä, jotka on asetettu vastaamaan seurakunnista. Seurakuntavirka on tunnustuksemme mukaan Jumalan asettama (CA 5), ja 1. Kor. 14:27-40 rajaa sen Herran käskyyn vedoten vain miehille. Seurakunnan virasta ja viranhaltijoista käytetään ainakin seuraavia termejä ja kuvia:
Paimen (josta suomen sana “pastori”), esim. Ef. 4:11; 1. Piet. 5; Ap.t. 20:28
Vanhin (josta ruotsin kautta suomen sana “pappi”), esim. Ap.t. 14:23; 1. Tim. 5:17; Tit. 1:5; Jaak. 5:14
Kaitsija (josta suomen sana “piispa”), esim. Ap.t. 20:28; Fil. 1:1; 1. Tim. 3:2; Tit 1:7
Taloudenhoitaja esim. Luuk. 12:42-44.
Erityisen vakavasti seurakuntaviran vastuuta korostetaan Ap.t. 20, jossa Paavali siirtää vastuun Vähän-Aasian kristityistä itseltään seurakuntien paimenille. Heidän tehtävänsä on vastata Jumalan edessä laumasta, jonka Kristus on verellään ostanut itselleen.
Pastorit ja papit – kuka ja miten?
Yleinen pappeus ja paimenen virka ovat Jumalan kaksi suurta lahjaa Kirkolleen eikä kumpaakaan niistä saa halveksia. On väärin asettaa niitä toisiaan vastaan – me tarvitsemme molempia.
VT:n aikana koko Israelin kansa kutsuttiin kuninkaalliseksi papistoksi. Siitä huolimatta kuka hyvänsä ei saanut toimittaa pyhiä toimituksia, vaan ainoastaan tehtävään asetetut papit. Aivan samoin yleisestä pappeudesta ei seuraa, että kuka hyvänsä voisi toimittaa Herran ehtoollista tai ottaa vastaan rippiä tai kastaa – rippi ja kaste käyvät toki molemmat hätätilanteessa. Sakramenttien hoito ja sitä kautta vastuu seurakunnasta kuuluu seurakunnan viranhaltijalle, jonka seurakunta on itse valinnut. Siitä, miten pelottava tämä vastuu on, kertoo ehkä satuttavimmin paitsi mainittu Ap.t. 20 myös 1. Kor. 3:10-15: Eivät ihmiset vaan vasta viimeisen päivän tuli tutkii, miten viranhoito on onnistunut.
Yleinen pappeus on vaikutukseltaan ja toiminnan määrältään näistä kahdesta ylivoimaisesti laajempi: Missä ikinä on yksikin kristitty, olipa hän vanha ja sairas vuoteellaan makaava rukoilija, pieni sylilapsi, parhaissa voimissaan oleva ruumiillisen työn tekijä tai perheenäiti, siellä on Kristuksen Kirkko hänen välityksellään läsnä ja kuuluttaa Herransa suuria tekoja. Sen äänen saattaminen kuuluville työpaikalla, kodeissa ja naapurustossa yhtä hyvin kuin teillä ja aitovierillä on jokaisen kristityn suuri tehtävä.
