Nerokas televisiosarja Langalla kertoo pahan vallasta Yhdysvaltain Baltimoressa. Sarja kuvaa rikollisuutta, poliisia, korruptiota ja kaupungin rapautunutta moraalia viiden tuotantokauden verran. Vaikka katselukulmat vaihtuvat, sarjan keskeinen sanoma on joka jaksossa sama. Pahan valtaa ei voi koskaan lopullisesti kukistaa. Silti sitä vastaan täytyy taistella hellittämättä, joka päivä. Jaksot alkavat Tom Waitsin gospellaulun sanoin:
When you walk through the garden
you gotta watch your back
well I beg your pardon
walk the straight and narrow track
if you walk with Jesus
he’s gonna save your soul
you gotta keep the devil
way down in the hole
[…] All the angels sing about Jesus’ mighty sword
and they’ll shield you with their wings
and keep you close to the Lord
don’t pay heed to temptation
for his hands are so cold
you gotta help me keep the devil
way down in the hole(Tom Waits, Way Down in the Hole, 1987)
Waitsin ja Langalla-sarjan käsikirjoittajien teologinen viesti on sen verran selkeä ja yksinkertainen, että siitä on helppo pitää. Sarjaa seuratessaan tulee kyllä huomanneeksi, että pahan pitäminen aisoissa ei Jeesuksen avullakaan ole aina kovin helppoa. Tässä liitytään nyt ikivanhaan kristillisen teologian ongelmaan. Se ongelma on tällainen: Kun ihmisestä tulee kristitty, millainen valta kiusauksilla häneen on? Millä keinoin se Perkele oikein pidetään siellä kolossaan? Mitä käytännössä tarkoittaa, että Jeesuksen oma on synnistä vapaa?
Vastausmalleja kuulee vaikkapa kahdenlaisia.
- Eipäs se synti katoa mihinkään kasteessa. Jokainen kansankirkkoäidin jäsen on samanlainen syntinen kuin kaikki muutkin. Tarkemmin sanoen ensinnäkin mato, toiseksi kurja, kolmanneksi matkamies maan. Uudistuksesta ei paljon (tai siis ollenkaan) kannata puhua eikä opettaa, sillä se johtaa hengelliseen ylpeyteen ja omavanhurskauteen ja paavilaisuuteen ja Nokialle. Itse asiassa koko ajatus uskovaisista, pyhistä ja kilvoittelevista kristityistä johtaa siihen hetkinen-mikäs-se-nyt-olikaan donatolaisuuteen, jossa joku pieni porukka on muka pyhempi kuin muut. Jätetään me vaan Pyhän Hengen voitelut ja muut hörhöilyt helluntai-ihmisille. Ja eikös se Lutherkin sanonut, että simulus justus. Ja kyllä varmana apostoli Paavokin Roomaan näin kirjoitti.
- Kyllä ei kannata uskoa, mitä maailman sivu on ukot ja akat norsunluutorneissaan Jumalasta peistä taittaneet. Paras on palata suoraan Jeesuksen ja Paavalin jalkoihin kuulemaan oppia Pyhän Hengen sateesta. Se on kuulkaa radikaali ero se, mistä sanassa puhutaan. On maailma ja on uskovat. Kun otat Jeesuksen elämäsi Herraksi, niin se kuule alkaa muuttaa asioita sun elämässäs! Tuot vain kaikki ne pahat synnit ja riippuvuudet Herralle, niin tiekkö että se parantaa ne! Kun olet yhdestä päässyt, niin tuo toinen. Ei siinä paljon anoreksiat ja viina ja masturbaatio ja melankolian kolmet huoneet enää partojansa pärisyttele, kun Pyhän Hengen tuli alkaa sinun elämääsi puhtaaksi poltella. Ja niiden, jotka lukee Roomalaiskirjettä, pitää lukea sinne 8. lukuun asti.
Myönnän auliisti, että mallit on muotoiltu oljesta. Niiden tehtävä onkin pelkästään heuristinen eli hoksaamaan provosoiva. Olen kuullut elävänä kumpaakin mallia ja ne ovat julistettuina paljon hartaampia ja hienompia. Mutta onko kummassakaan mallissa mitään kristillistä tolkkua? Ja mikä vielä tärkeämpää: millaiset juuret kristityn uudistuksen ajattelemisella ja siitä kirjoittamisella on?
Mahdollisuus muutokseen – Roomassa
Länsimaiden aatehistoriassa on ollut monen sortin renessansseja eli uudelleenlöytöjä. Näistä tärkein on 4. vuosisadan loppupuolen Paavali-renessanssi latinankielisessä kristikunnassa. Muutaman vuosikymmenen aikana Rooman imperiumissa oli koettu merkillinen uskonnollinen ilmastonmuutos. Kristinuskosta oli vikkelästi tullut suosittu ja jyrkästi kasvava uskonnollinen ryhmä. Keisarit, hallinto ja lainsäädäntö tulivat perässä. Kasteelle tungeksi sekalaista seurakuntaa. Samaan ruuhkaan osui oppineiden kristittyjen voimakas kiinnostus apostoli Paavalin teksteihin. Vuoden 380 kieppeillä pelkästään Roomassa kirjoitti Paavali-oppaita useampikin mies (esimerkiksi Marius Victorinus, Ambrosiaster, hirmuinen Hieronymus ja sattuvasti nimetty Anonyymi Kommentaattori). On arveltu, että oppailla oli sosiaalista tilausta, sillä Roomasta tunnetaan useita vauraiden kristittyjen raamattu- ja rukouspiirejä, joissa janottiin saada tietää lisää kristillisestä uskosta ja ennen kaikkea kristityn elämästä. Paavalin pareneesi oli tässä luonteva tutkimuskohde.
Kenties kiintoisin Rooman raamattupiirien opettajista oli Brittein saarilta saapunut maallikkokristitty, jolla oli merellinen nimi, Pelagius. Siinä missä vaikkapa Hieronymus askarteli ylhäisön ja kristillisen askeettisen eliitin kehottelussa, Pelagiuksen visio oli kunnianhimoisempi: vaatimus kristillisestä elämästä ja korkeasta kilvoittelun tasosta ei voinut olla vain harvojen harrastus. Kaikkien kastettujen tuli elää saamansa armon ja Herransa arvoisesti. Pyhitys ja uudistus kuului kaikille.
Pelagius, Paavali ja uusi elämä
Pelagiuksen säilyneiden tekstien joukosta aiheen kannalta paras on hänen Roomalaiskirjeen kommentaarinsa. Tässä teoksessa Pelagius selittää Paavalia napakasti, asiallisesti ja selkeästi. Roomalaiskirje käydään läpi jae jakeelta ja usein Pelagius pohtii viileästi eri selitysvaihtoehtojen välillä. Pelagius katsoo, että Paavalin kirje roomalaisille jakautuu neljään selvään kokonaisuuteen. Näistä lukujen 5-8 muodostama kokonaisuus käsittelee kristityn uudistusta.
Pelagiukselle on selvää, että kristityn uuden elämän alku on Kristus itse. Kristuksen persoona ja teot ovat vapauttanut kristityn synnin vallasta. Pelagius opettaa Paavalin siivellä, että synnillä ja vanhurskaudella on kaksi keskushahmoa eli tyyppiä: Aadam ja Kristus. Siinä missä monet Paavali-tulkit opettivat kuka milläkin tavalla Aadamin vaikutusvaltaa koko ihmissukuun, Pelagiuksen kanta on hyvin terävä ja selvä. Aadam on antanut koko ihmiskunnalle esimerkin synnintekoon. Langetessaan syntiin ihminen vain seuraa samaa kamalaa esimerkkiä kuin esivanhempansa, aivan kuin lapset jäljittelevät vanhempiensa tekoja. Onneksi jokainen meistä voi valita toisin, lohduttaa Pelagius. Ottamalla Jeesuksen vastaan ja menemällä kasteelle Aadamin seuraajasta tulee Kristuksen seuraaja.
Kuten Paavalille myös Pelagiukselle kaste on elämän ja kuoleman kysymys. Se, joka on kastettu, elää uutta elämää, johon synti ei kuulu ja johon synnillä ei ole valtaa. Jo tässä elämässä kristitty kasteen kautta elää ikään kuin tulevassa elämässä, Kristuksen kuningaskunnassa. Vaikka Pelagius tuntuu olevan tietoinen, että vaikeuksia pyhyyden tiellä voi satunnaisesti tulla, hänen raskas painopisteensä on muutoksessa. Elämän muutos Jeesuksessa ei ole vain mahdollisuus, vaan sen täytyy olla todellisuutta.
Pelagius ajattelee, että uudessa elämässä kristitty seuraa Kristuksen elämää ja esimerkkiä. Kristuksen esimerkki auttaa kristittyä kukistamaan helmasyntinsä ja paheensa, ja ohjaa tätä elämään hyveellistä ja tasapainoista elämää. Pelagius tähdentää oman aikansa manikealaisia vastaan, että kukaan ihminen ei tee syntiä välttämättömyyden pakosta, ikään kuin ulkoisen voiman painostamana, vaan pelkästään omasta tahdostaan. Pahan tekeminen on aina oma valinta.
Paavalin Roomalaiskirjeen 7. luku ja sen voimakas ensimmäisen persoonan kuvaus synnin orjuudesta ja tahdon ristiriitaisesta tilasta ei aiheuta Pelagiukselle ongelmia, sillä hän ajattelee, että Paavali ei tässä kuvaa kristityn uudistunutta tilaa. Koko luku on kuvausta “lihallisen” eli syntisen ihmisen tilasta, jossa habituaaliset eli tottumuksen voimasta vahvistuneet tahdonratkaisut tuntuvat ylipääsemättömiltä. Aadamin esimerkkiä seuraten syntiset ihmiset ovat sitoneet itsensä monenlaisiin riippuvuuksiin ja synninteon ketjuihin. Vasta luvun lopussa (Room. 7:25) Kristuksen armo vapauttaa syntisen ja kurjan addiktioiden vallasta. Pelagiukselle Room. 8 on varsinaisesti kristityn elämän ihanaa kuvausta. “Kuolemallaan Kristus on tehnyt syntien anteeksiantamuksen mahdolliseksi ja omalla elämällään Kristus antaa esimerkin siitä, miten synti voidaan voittaa. Siksi kristityn odotetaan pysyvän erossa synnistä ja kasvavan pyhyydessä. Kristitty ryhtyy pyhityksen prosessiin, jonka lopputulosta ennakoivat jo täällä ajassa Pyhän Hengen lahjat ja jonka lopullinen päämäärä on ikuisen elämän ihanuus” (de Bruyne, s. 44-45).
Pelagiuksen kampanjassa Jeesus otettiin vastaan tosissaan. Kristuksen yhteydessä alkoi uusi elämä. Pelagius oli melkoisen nihkeä hyväksymään, että uudessa elämässä olisi juurikaan tilaa lankeemuksille. Hän korosti uudistusta menestyksekkäänä taisteluna. Pelagius kiisti, että kasteen jälkeen kristityssä olisi jäljellä mitään perisynniksi tai synnin versoksi nimitettävää voimaa tai vaikutusta, joka haittaisi pyhittymistä.
Augustinus ja puutteellisten pyhyys
Välimeren toisella rannalla muuan Augustinus-niminen piispa oli myös pannut merkille kirkon kevään. Imperiumin kristillistyminen oli tapahtunut hänen mielestään “tavattoman nopeasti”. Väkeä tungeksi kasteelle. Laatimassaan rippikoulun opettajanoppaassa Augustinus kehottaa pastoreita tajuamaan, että ihan kaikilla kasteoppilailla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kristityksi haluttiin myös muista syistä kuin hengellisen etsinnän ja eksistentiaalisen ahdistuksen takia. Augustinuksen myöhempien aikojen teologiset riitatoverit pistelivätkin häntä ns. sosiologisella argumentilla: koko Augustinuksen armonteologia näytti olevan sorvattu sitä varten, että laiskat massat tuntisivat olonsa turvatuksi ja olonsa armahdetuksi.
Augustinus oli ollut pitkään tietoinen Rooman raamattupiireissä vaikuttavasta Pelagiuksesta ja hänen pyhyysliikkeestään. On ilmeistä, että Augustinus tajusi hyvin, miten hänen omat löytönsä Paavalista poikkesivat rajusti Pelagiuksen korostuksista. Avointa yhteenottoa Augustinus kuitenkin vältteli melko pitkään, vuoteen 410 saakka. Augustinuksen elämän kaksi viimeistä vuosikymmentä kuluivatkin tukkanuottasilla näiden “pelagiolaisten” kanssa, kuten pilkkanimi jo tuolloin kuului.
Kuka puhuu?
Augustinus otti pesäeroa Pelagiuksesta heti kättelyssä. Paavalin Roomalaiskirjettä miehet lukivat täysin eri tavalla. Augustinus jatkoi ja terävöitti paavalilaista perinnettä Aadamin tuottamasta turmiosta. Siinä missä Pelagius luki Roomalaiskirjeen 7. luvun kertomuksen jonkun ihan muun linnakundin juttuina, Augustinus tajusi jossain vaiheessa, että luvussa kuuluu sittenkin Paavalin oma ääni. Kristitynkin sisäiseen maailmaan kuuluu todellisella tavalla synti ja syntisyys. Toisaalta on jännittävä havaita, että Augustinuskaan ei voi ihan purematta niellä Paavalin kovimpia sanoja synnin vallasta seitsemännen luvun “minän” elämässä, vaan hänkin pehmentelee ja loiventaa kaikkein tiukimpia jakeita. Vaikka kristitty elää todella uutta elämää Jeesuksessa, myös kasteen jälkeen hänessä vaikuttaa ja pullistelee edelleen realistisena voimana vanha ihminen, synti, kiusaukset ja lankeemukset.
Konstit on monet
Tästä huolimatta Augustinus ei ryve kurjuudessa eikä lannistu. Synninteko ei ole kristitylle välttämättömyys. Sitä vastaan on aseita ja keinoja. Yksi näistä aseista on kaste. Kun Pelagius korosti kastetta punktuaalisena porttina, Augustinus näyttää kehottelevan ja muistuttelevan kasteesta jonkinlaisena päivittäin aktuaalisena tapahtumana, jonka ansiosta kristityn syntejä ei oikeastaan lueta synneiksi. Kaste on amputoinut lankeemuksista pois tuomion ja syyllisyyden – kunhan niihin ei suinpäin heittäydytä vaan ne kadutaan ja tunnustetaan. Kristuksen kaste on siis elinikäinen hoitomuoto.
Kaiken kaikkiaan Augustinus puhuu paljon Jeesuksesta ja hänen persoonastaan kristityn uudistuksen eli renovation yhteydessä. Pyhä Henki puhaltaa kyllä kristittyyn uusia emootioita ja aitoa innostusta, rakkautta Jumalaa ja hänen tahtoaan kohtaan, mutta ainakin yhtä suuressa roolissa on Kristus itse. Uudistuvassa kristityssä asuu Jeesus-lääkäri, Christus medicus, jonka läsnäolo voimistaa ja auttaa painissa syntiä ja kiusauksia vastaan.
Samoin kuin Pelagius tuntee Augustinuskin synnin mekaniikat, pahojen tottumusten ja addiktioiden syntyhistoriat. Mutta toisin kuin Pelagius, Augustinus katsoo, että myös kristitty on alttiina ja haavoittuvainen tuon mekaniikan vaikutuksille. Siksi juuri onkin syytä tuntea ja sanoittaa yksittäisten kiusausten muuttuminen orjuuttaviksi tottumuksiksi. Lisäksi Augustinus on tinkimätön opettamaan, että vain Jumalan ihme, eivät ihmisten metodit ja yritykset, voi vapauttaa ja pelastaa jonkun habituaation tilan saavuttaneesta synnistä.
Pelagiolaisiksi nimittämäänsä joukkoa Augustinus arvostelee ennen kaikkea hengellisestä ylpeydestä. Hän kärjistää: on jopa ihan hyvä, että kristitty lankeaa johonkin oikein räväkkään syntiin, jos tuo kristitty on hiljalleen erehtynyt luulemaan, että hänen uudistuksensa on mukavan pitkällä ja vanhurskaus alkaa olla aika lailla paketissa.
Vaikka Augustinus ei ehkä ihan aina tee oikeutta vastustajilleen, on ehkä myönnettävä, että varoittaessaan omia kristittyjään perfektionismista, hän oli hahmottanut oikein Pelagiuksen ja kumppaneiden erään korostuksen. Kristillinen uudistus jää armoa ja päivittäistä anteeksiantoa korostavalle Augustinukselle tässä elämässä surkeasti puolitiehen, kesken ja vajaaksi. Vasta iankaikkisessa elämässä ollaan eheitä, ihan muuttuneita ja valmiita.
LISÄÄ NÄISSÄ:
de Bruyn, Theodore
Pelagius’ Commentary on St. Paul’s Epistle to the Romans. (1993) Oxford: Oxford University Press.
Nisula, Timo
Augustinus (2008). Helsinki: WSOY.
Functions of concupiscence in Augustine (forthcoming). Leiden: Brill.
The Wire (suom. Langalla). Käsikirjoitus: David Simon, Ed Burns. HBO (2002-2008).
