Uskon syntyminen ja Jumalan omaksi pääseminen on siirtymistä “kuolemasta elämään” (ks. esim. Joh 5:24). Ihminen ilman uskoa Jeesukseen on siis suhteessa uskoon kuin kuollut. Kuollut ei kykene herättämään itseään henkiin. Kuolleella ei ole kykyä kääntyä hänen puoleensa, jolta saa elämän. Kuollut ei edes tahdo elää. Eivätkä toiset ihmiset pysty herättämään kuollutta, vaikka puhuisivat miten taitavasti ja vetoaisivat vainajan tahtoon. Elämä on Jumalan teko. Sitä on kokonaan myös hengellinen elämä. Kerrotaan, että Wilhelmi Malmivaara tapasi miehen, joka oli ollut uskossa mutta joka oli sitten luopunut uskosta. Malmivaara totesi miehelle: “Emme olekaan tavanneet kuolemasi jälkeen.”
Jeesukseen uskomisen suhteen ihmisen luonnollinen tila on tarkasti ottaen kuolemaakin pahempi. Ihminen ei ainoastaan ole passiivinen vaan suorastaan vastustaa Jumalaa. Joskus tätä joutuu kokemaan: kun puhuu ihmisille siitä, mitä Raamattu opettaa, ihmiset eivät ole pelkästään välinpitämättömiä vaan hyökkäävät Raamattua vastaan niin aggressiivisesti, että se yllättää. Luterilainen tunnustus sanookin: “Ihmisen uudestisyntymätön tahto ei ainoastaan ole kääntynyt pois Jumalasta, vaan siitä on tullut Jumalan vihollinen” (Yksimielisyyden ohje s. 431,2).
Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisen luonnollinen tila on se, että hän on Saatanan oma. Ihminen syntyy kyllä Jumalan luomana mutta on synnin takia Pahan vallassa. Paholainen ei päästä omaansa Jumalan luo eikä ihmisessä ole voimaa voittaa Paholaista. Siksikään ihminen ei voi vapaasti valita, alkaako uskoa vai ei. Eikä ihminen tahdo jättää Paholaista – niin syvästi synti ihmisessä on ja vaikuttaa, että hän mielellään palvelee tätä herraa. Raamattu sanoo, että Jumala on siirtänyt omansa pois pimeyden vallasta (Kol 1:13). Pimeyden valta tarkoittaa juuri Saatanan valtaa. Tätä on vaikea uskoa, kun katsoo pientä suloista kastamatonta lasta. Luther kirjoittaakin: “Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella.”
Ihmisellä on kyky tehdä valintoja häntä pienemmissä asioissa. Ihmisen päätettävissä on, toimiiko hän elämän yksittäisissä tilanteissa oikein vai väärin. Eikä tämä ole ollenkaan vähäinen asia. Näissä asioissa voi vedota ihmisen omaantuntoon ja vaatia häntä toimimaan oikein. Tosin ihminen on paha ja siksi taipuvainen tekemään väärin ja usein hän niin tekeekin. Mutta sen suhteen, saako hän ikuisen elämän, ihminen on avuton. Ikuinen elämä on ihmistä niin paljon suurempi asia, ettei hän kykene sitä ottamaan itselleen ja yhtä mahdotonta hänen on antaa sitä muille.
Edellä sanottu sotii nykyisin hyvin yleistä ihmiskäsitystä vastaan. Sen mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä, vapaa ja kykenevä tekemään häntä koskevat ratkaisut. On huomattava ja sisäistettävä, että Raamatun opetus ihmisestä on ristiriidassa tämän modernin ihmiskuvan kanssa. Uskomme, että Raamattu on tässäkin oikeassa ja se ihmiskuva, joka on valtaosalla ihmisistä, on väärä.
Onko sittenkään näin? Ihmisethän saattavat puhua Jumalasta, kertoa rukoilevansa ja olla hyvinkin kiinnostuneita uskonnollisuudesta, vaikka eivät Jumalan omia olekaan. Miten tämä sopii siihen, että ihminen, joka ei ole Jumalan oma, on kuin kuollut? Kyllä ihminen voi puhua Jumalasta, luoda Jumalasta kuvia, joissa voi olla jotakin oikeaakin, harrastaa uskontoa, rukoilla ja tajuta jotakin Jumalan tahdosta, mutta nämä eivät vielä ole uskoa Jeesukseen, syntien Sovittajaan ja Pelastajaan. Usko johonkin korkeampaan ei vielä ole elämää Jumalan omana. Vasta usko evankeliumiin, jonka ydin on ristillä riippunut Jumalan Poika, on sitä, että on siirtynyt kuolemasta elämään. Eikä tätä uskoa ole kenessäkään luonnostaan.
Lutherin Vähä katekismus sanoo näin: “Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” Usko Jeesukseen syntyy siis niin ja vain niin, että Jumala kutsuu ja valitsee ihmisen, että hän antaa Pyhän Henkensä ihmisen sydämeen ja että Pyhä Henki luo ihmisessä uskon Jeesukseen ja pitää uskon elossa. Kuolleen virkoaminen eloon on ihme, johon vain Jumala pystyy.
Jo se, että ihminen tuntee vetoa Raamatun Jumalan puoleen, on Jumalan työtä. Siis se, joka on edes jotenkin kiinnostunut evankeliumista, on Jumalan työn kohteena. Kuollut ei omasta takaa ole edes kiinnostunut elämästä.
Onko pelastuminen armoa ja kuuluuko kunnia siitä yksin Jumalalle
Pelastumme yksin Jumalan armosta (Ef 2:8). Pelastumiseen ei vaadita mitään meidän tekojamme, vaan Jumalan teot riittävät; muuten pelastumisemme ei olisi armosta pelastumista. Siksi uskon, jonka kautta omistamme pelastuksen, on oltava kokonaan Jumalan teko. Jos se olisi edes jossain määrin meidän suorituksemme, ratkaisumme tai ponnistelumme tulos, emme pelastuisikaan yksin armosta. Oppi sidotusta ratkaisuvallasta varjelee Raamatun kirkkainta helmeä, oppia jumalattoman vanhurskauttamisesta ilman mitään suorituksia vain Jeesuksen tähden. Missä opetetaan ihmisen vapaata tahtoa, siellä useimmiten pelastumisesta tehdään räikeästi ihmisen ja Jumalan yhteinen yritys. Roomalaiskatolinen kirkko opettaa vapaata tahtoa ja vaatii pelastumiseen ihmisen suorituksia. Samoin tekevät monet ns. vapaat suunnat.
Kunnia ihmisen pelastumisesta kuuluu kokonaan Jumalalle. Ikuiseen elämään päässeet eivät kiitä pelastumisestaan ketään ihmistä vaan Jumalaa yksin (ks. esim. Ilm 7:9-12). Siksi kaiken kunnian myös uskon syntymisestä täytyy kuulua Jumalalle. Älä ota kunniaa pois Jumalalta ja anna sitä itsellesi tai toisille ihmisille. Niin teet, jos et usko ja julista, että uskon syntyminen on kokonaan Jumalan teko. Jos niin olet tehnyt, tee väärästä käsityksestäsi parannus. Anna kunnia hänelle, jolle kunnia kuuluu. Luterilainen teologia on Jumalan kunnian teologiaa. Uskomme ja opetamme niin, että Jumala saa kaiken kunnian pelastumisesta, koska kaikki kunnia kuuluu hänelle.
Entä jos oppia sidotusta ratkaisuvallasta on vaikea hyväksyä?
Raamatun opetus uskon syntymisestä herättää vaikeita kysymyksiä: Miksei Jumala anna uskoa kaikille tai edes niille, joiden puolesta on rukoiltu pitkään? Miksi Jumala on ottanut omakseen juuri minut? Onko Jumala epäoikeudenmukainen ja tahtooko hän toiset ihmiset kadotukseen?
Jumalalla on oikeus toimia juuri niin kuin hän toimii. Hän armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo emmekä me voi vaatia Jumalaa tilille teoistaan. Jumala on suuruudessaan ja viisaudessaan niin paljon enemmän kuin me, että me voimme vain kumartua Jumalan edessä, ihmetellä, kiittää ja sanoa, että hän toimii oikein silloinkin, kun meistä tuntuu, että hänen pitäisi toimia toisin. Tämä ei vastaa ollenkaan monien käsitystä Jumalasta ja ihmisestä: Ihmisen on ymmärrettävä kaikki Jumalasta ja hänen toiminnastaan. Jumalan täytyy olla juuri sellainen, millainen Jumala meistä tuntuu hyvältä, ja toimia juuri niin kuin meidän mielestämme on oikein toimia. Tämä on sitä, että ihminen korottaa itsensä Jumalan rinnalle tai Jumalan yläpuolelle. Opettele kumartamaan suuren Jumalan edessä ja tunnustamaan oman käsityskykysi mitättömyys. Opettele vaikenemaan ja ylistämään Jumalaa. Ja opettele kuuntelemaan ja uskomaan Jumalan sanaa silloinkin, kun sitä on vaikea hyväksyä. Näin Paavalikin teki. Roomalaiskirjeen luvuissa 9-11 hän selvittää sitä, miten Jumala synnyttää uskon Poikaansa ja ottaa omakseen. Hän ei ymmärrä kaikkea. Hänen on vaikea hyväksyä sitä, että niin monet juutalaiset eivät usko Jeesukseen. Mutta hän päättää puheensa Jumalan ylistykseen: “Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! … Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen.” (Room 11:33,36)
Eikö siis sellainen ole oikeasti uskossa, jos uskoo, että itse teki ratkaisun ja alkoi uskoa? Uskomme, että usko on aitoa, jos ihminen uskoo pelastuvansa Golgatan ristin tähden ja siksi turvautuu siihen. Usein uskon alkutaipaleella ja joskus pitempäänkin ihminen luulee, että hän valitsi Jeesuksen ja sanoo niin, vaikka oli kyse siitä, että Jeesus valitsi hänet ja synnytti hänessä uskon. Useimmiten asia selviää, kun kulkee uskontietä eteenpäin. Ei siis saa torjua niitä, jotka eivät ymmärrä uskoa kokonaan Jumalan tekona – tästä huolimatta he ovat voineet saada Jumalalta uskon. Heidän käsityksensä on kyllä väärä ja siitä tulee luopua, mutta heitä on tukien ja ymmärtäen opastettava oikeaan käsitykseen. Ei vastasyntynyt voi heti tietää kaikkea, ei edes näin tärkeää asiaa.
Ei ahdistava asia
Nyt puhutut asiat ovat monille ahdistavia. Synti vaikuttaa ihmisessä niinkin, että ihminen vääristää ahdistukseksi asian, jonka Jumala on tarkoittanut lohdutukseksi. Sidottu ratkaisuvalta onkin nähtävä kaikkea muuta kuin ahdistavana opinkohtana. Se jos mikä on evankeliumia meille: Usko Jeesukseen on kokonaan Jumalan teko. Onneksi on näin, koska Jumalan teko kestää. Se kestää, vaikka minun voimani loppuvat. Se ei kaadu siihenkään, että minä lankean. Se ei lopu siihenkään, että minusta tuntuu siltä, että suhteeni Jumalaan on nyt niin kylmä. Taivaaseen pääsemiseni ei ole minun päätökseni, jaksamiseni tai yrittämiseni varassa. Jos olisi, en pääsisi taivaaseen – se, mikä on meistä, sammuu niin helposti. Mutta siitä, mikä on Jumalasta, Jumala pitää huolen, ettei se kuole. Siksi voin puhua pelastusvarmuudesta. Saan varmuuden juuri siitä, että uskossani on kyse siitä, että Jumala valitsi minut ja antoi sydämeeni uskon. Jos asia olisi toisin, pelastumiseni olisi täysin epävarmaa tai olisi varmaa, etten pelastu. Pelastusvarmuudesta saan sisimpääni sellaista iloa ja rauhaa, jolla on valtava merkitys tämänkin elämän kannalta.
Voimmeko tehdä mitään?
Oppi sidotusta ratkaisuvallasta ei tapa ihmisen toimintaa. Se ei tarkoita, että voimme vain mitään tekemättä odottaa, josko Jumala antaa uskon ja pitää uskossa. Oppi sidotusta ratkaisuvallasta ohjaa toimimaan oikein – niin että elävää uskoa Jeesukseen voi syntyä ja syntyy.
Miten Jumala synnyttää uskon ja miten hän pitää sen elossa? Hän tekee tämän sanallaan. Jumalan sana on jotakin aivan valtavaa – niin valtavaa että sitä on vaikea tajuta. Jumalan sanassa on itse Jumala. Missä luet Raamattua tai kuulet, kun sitä opetetaan, tai julistat sitä itse tai osallistut ehtoolliseen, joka myös on Jumalan sanaa, siellä Jumala on ja tekee työtä sinussa ja muissa, jotka kohtaavat Jumalan sanan. Jumalan sana on se Jumalan vaunu, jolla hän ajaa keskellemme pelastamaan meitä ja muita. Eikä Jumalalla ole muita tapoja tehdä tämä kuin hänen sanansa. Jumalan sana voi tuntua niin vaatimattomalta, että epäilemme, voiko siinä olla kyse näin valtavasta asiasta. Juuri näin valtava asia Jumalan sana kuitenkin on, tuntui meistä siltä tai ei.
Miten siis oppi sidotusta ratkaisuvallasta ohjaa meitä toimimaan? On saatava paikalle hänet, joka pystyy siihen, mihin me emme pysty. Hän tulee keskellemme sanassaan. On toimittava niin, että olemme paljon tekemisissä Jumalan sanan kanssa. On toimittava niin, että julistamme Jumalan sanaa ja ihmiset kuulevat sitä. Vain niin saamme keskellemme hänet, joka yksin voi herättää kuolleet ja pitää herättämänsä elossa. Saa toiminnassamme olla muutakin kuin Jumalan sana. Mutta se muu ei tuo keskellemme häntä, joka synnyttää uskon. Se muu olkoon puitetta Jumalan sanan julistamiselle tai houkutinta vetää ihmisiä sinne, missä kuullaan Jumalan sanaa. Toiminnan keskuksena olkoon Jumalan sana. Toiminnan varsinaisena sisältönä, jolle annetaan pääosa ajasta, olkoon oikea, kirkas ja puhdas Jumalan sana. Uskoa ei synny hauskalla harrastustoiminnalla, mukavilla jutuilla tai terävällä järkeilyllä. Se syntyy, kasvaa ja vahvistuu vain Jumalan sanalla. Siksi on keskityttävä Sanaan – muuten uskoa ei synny ja syntynyt usko kuolee, koska usko on kokonaan Jumalan teko.
Jumalan evankeliumi sanoo: Saat syntisi anteeksi, olet Jumalan lapsi ja ikuinen elämä on sinun. Tämä kaikki on sinun sen takia, että Jeesus kuoli puolestasi ristillä. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ansaitaksesi nämä, koska Jeesus on tehnyt puolestasi kaiken. Juuri tällä evankeliumilla, jota Jumalan sana julistaa, Jumala ottaa omakseen, synnyttää uskon ja pitää omanaan.
On toimittava niin, että se, mitä kuulemme tai mitä muut kuulevat meidän suustamme, ei ole vain sitä eikä edes keskity siihen, että luontoa täytyy suojella, siihen, mitä tapahtuu ensi vuonna Israelissa, siihen, miten saadaan armolahjoja tai siihen, että on päästävä eroon synneistä. Nämä kaikki ovat hyviä asioita, mutta näistä usko ei elä. Se elää evankeliumista. Sinä tarvitset ja kaikki muut tarvitsevat sitä samaa vanhaa evankeliumia, vaikka tuntuisi, että nämä uskon perusasiat ovat niin tuttuja, ettei niissä ole enää mitään uutta. Varsinkin tuossa yksinkertaisessa, jo melkein liian tutussa evankeliumissa Jumala tulee keskellemme, luo uskoa ja ruokkii sitä.
Saako ihmisiä sitten kehottaa uskomaan? Kyllä saa. Jeesus teki niin, samoin apostolit. On kyse jostakin samasta kuin Lasaruksen herättämisessä. Jeesus kehotti kuollutta ystäväänsä palaamaan elämään: “Tule ulos.” Eikä kuitenkaan ollut Lasaruksen ratkaistavissa, alkaako hän elää vai ei. Mutta siinä sanassa, jonka Jeesus sanoi, oli voima, joka sai Lasaruksen heräämään. Me voimme ja meidän tulee kehottaa ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Ja kuitenkin on niin, ettei ihminen voi päättää, alkaako hän uskoa vai ei. Mutta siinä kehotuksen sanassa Jumala on ja toimii ja antaa uskon, jos niin tahtoo tehdä.
Pidä kuitenkin huoli siitä, ettet vain kehota uskomaan. Julista Jeesusta ja hänen ristiään enemmän kuin uskoa tai uskoontuloa. Yksinkertaisessa, vaatimuksista vapaassa evankeliumissa Jumala tekee voimakkaimmin työtä.
Lopuksi
Uskon syntyminen on salaisuus. Emme voi selittää sitä tyhjentävästi, emme käsitä siitä kaikkea eikä kaikkea siitä tarvitsekaan ymmärtää. Riittää, että jäämme Jumalan eteen, kuulemme ahkerasti hänen sanaansa ja julistamme sitä muille. Ja Jumala tekee meissä ja muissa, mitä hän tahtoo tehdä. Tämä vapauttaa vääristä paineista, innostaa ja rohkaisee työhön.
