Vanhaan hyvään tapaan esitän oppineelle yleisölle kaksi teesiä ja keskityn esityksessäni selvittämään ja tarvittaessa puolustamaan niitä.
- Kysymystä pyhityksestä ei voi ihminen lähestyä, ennen kuin hän on tajunnut ettei hänestä ole uskojaksi.
- Kristuksen armon ymmärtämisestä seuraa itsestään johtopäätöksenä pyhitys. Tämän johtopäätöksen varmistamiseksi ja vahvistamiseksi tarvitsemme jatkuvaa Jumalan sanan tutkimista ja konkreettisten raamatunkohtien tutkimista.
1. Kysymystä pyhityksestä ei voi ihminen lähestyä, ennen kuin hän on tajunnut ettei hänestä ole uskojaksi.
Kerron kaksi ns. tavallista tapausta.
Aikuinen ihminen on tullut uskoon. Ennen hän ryyppäsi ja rälläsi, nyt ei enää ryyppää eikä rällää. Ennen hän oli syntinen, nyt hän on uskovainen. Hän tuo uskoaan esille lähipiirissäänkin oikein viimeisen päälle. Aina siihen asti kunnes homma alkaa pikku hiljaa hyytyä: Ei se ollutkaan yhtään mitään, pelkkää kuvittelua. Eikä uskosta todistaminenkaan ole enää maistunut oikein hyvältä.
Riparilainen tulee uskoon ja kohinalla, lähtee mukaan nuorten toimintaan ja palaa aidosti rakkaudesta Kristukseen. Muutaman vuoden sisällä näyttää siltä, kuin kaikki olisi mennyttä: Elämässä oli aika, jolloin sydän todella paloi Herralle. Oli helppo uskoa ja elää kristittynä. Paha kyllä, siitä on jo vuosia. Nyt hän ei ole pitkään aikaan jaksanut itkeä syntejään eikä iloita Jumalan armosta.
Miten näissä kahdessa tapauksessa on käynyt? Oma usko on ajan kuluessa haalistunut ja paljastunut ensin vajavaiseksi, sitten kokonaan elähtäneeksi ja kulahtaneeksi. Siihenkö päättyi kristityn elämä?
Parhaimpia sielunhoitajia ovat Johanneksen evankeliumin rakkaat pölkkypäät. Natanael ei tajunnut juuri mitään (1. luku), Nikodemos oli Jeesuksen kanssa keskustellessaan ulkona kuin lumiukko (3. luku), samarialainen nainen sekoitti kaikki mahdolliset asiat (4. luku), Tuomas on altis mutta auttamattoman yksinkertainen (11. luku). Läpi koko evankeliumin kulkee juonne, jonka mukaan “uskovaiset” ihmiset ovat kyllä alttiita, mutta ymmärtämättömiä. Siihen joukkoon on tätä päivää elävän kristityn mahdollista sovittaa itsensä.
Kovin paljon toisenlainen ei ole kuva myöskään Markuksen evankeliumissa. Pietari on rohkea, mutta erehtyy raskaasti (8. luku), opetuslapset surevat ruokkimisihmeen jälkeen leivän unohtumista (8. luku) ja jakavat keskenään ministerinsalkkuja (9. luku). Jeesus toimitti lunastustyönsä yksin, ilman ihmisten tukea.
Evankeliumit opettavat ihmisen uskon vajavaisuutta kerronnan keinoin, kirjeet kehottamalla. Ensimmäinen Johanneksen kirje opettaa selvästi, että synnin tunnustamisen unohtanut kristitty on unohtanut perustunnustuksensa pyhän Jumalan edessä (1. Joh. 1:8). Room. 7 tunnustus on meille luterilaisille luovuttamaton: “Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani (= “lihassani”), ole mitään hyvää” (7:18). Ennen kuin ihminen on tähän pisteeseen tullut, Kristuksen täydellinen ja kaikenkattava lunastustyö on vain kiiltokuvatavaraa. Vasta sitten kun oma usko on viety, kunnian saa yksin Kristus. Ja kun taivas on Kristuksen haavojen takia auki syntiselle, löytyy myös uusi voima.
2. Kristuksen armon ymmärtämisestä seuraa itsestään johtopäätöksenä pyhitys. Tämän johtopäätöksen varmistamiseksi ja vahvistamiseksi tarvitsemme jatkuvaa Jumalan sanan tutkimista ja konkreettisten raamatunkohtien tutkimista.
Roomalaiskirjeeseen syventyminen raamattukurssilla on ollut monelle hämmentävää touhua. Ensin puhutaan ankarasti Jumalan vihasta, sitten Kristuksen pelastusteosta ja sen merkityksestä. Ehtoja, ennakoivaa parannusta tai kynnyksiä ei aseteta. Mihin ihmeen väliin tunget tuossa kaavassa pyhityksen? Paavali itse on huomannut saman asian ja puuttuu siihen 6. luvun alussa ja käsittelee sitä sitten koko 6. luvun. Jakso on merkittävä etsiessämme vanhurskauttamisen ja pyhityksen oikeaa suhdetta.
Ydinkysymys on “Saammeko tehdä syntiä, kun kerran saamme kaiken anteeksi?”. Ellei Paavali olisi tehnyt niin ensin, tuskin kukaan olisi tätä käsitystä vastustaakseen tullut ottaneeksi esille – kastetta. Kaste merkitsee kohtalonyhteyttä Kristukseen, sitä että ihminen lasketaan kasteen hautaan ja hän saa lahjaksi kokonaan uuden elämän – syntyy siis uudelleen, jos niin halutaan sanoa. Juuri tämä uusi elämä merkitsee nyt velvoitetta taistella syntiä vastaan. Ensin on siis armo, sitten vasta pyhitys, joka seuraa johtopäätöksenä armosta.
Tarkastellessamme Roomalaiskirjeen rakennetta huomaamme saman kaavan. Luvut 1-11 puhuvat Jumalan pelastussuunnitelmasta ja vasta luvun 12 alussa juhlallisten sanankäänteiden jälkeen siirrytään arkielämää koskeviin ohjeisiin. Yllättävästi samanlainen rakenne on myös Galatalaiskirjeessä, jossa käänne tapahtuu luvussa 5, ja myös Efesolaiskirjeessä. Ensin puhutaan siitä, mitä Jumala on tehnyt sinun hyväksesi. Sitten puhutaan siitä, mitä se merkitsee sinun elämässäsi. Armo on ensin ja sitten vasta pyhitys. On kuin silloin kun kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa: Mikään ei velvoita lähettämään syntymäpäiväkorttia ventovieraalle, kukkasista tai lahjoista puhumattakaan. Mutta sano yksikin korviaan myöten rakastunut, joka kokee tämän omalla kohdallaan ikäväksi velvollisuudeksi! Aivan samoin on Kristuksen kanssa: Rakkaus Kristukseen johtaa itsestään johonkin, nimittäin pyhitykseen.
Usein vaikeasti ymmärrettävä asia on, että kristitty tarvitsee pyhityksessään avukseen aivan yksiselitteisiä Raamatun ohjeita. “Rakasta ja tee mitä tahdot” olisi monen mielestä parempi ohje – ja se olisikin, jos rakkautemme olisi laadultaan edes jonkinlaista. Valitettavasti eivät vain meidän rakkaudestamme taida riippua ihan kaikki lain ja profeettojen säädökset. Siksi myös ankarasti kristityn vapauden puolesta taisteleva Galatalaiskirje sisältää ehdottomia vaatimuksia, joita jokaisen kristityn on noudatettava. Kristitylle, joka yleensä ottaa vakavasti puheen pyhityksestä, ovat Kristuksen sanat Luuk. 6:46 itsetutkistelun paikka: “Miksi te sanotte minulle: ‘Herra, Herra’, mutta ette tee mitä minä sanon?” Jokainen paikallaolija tietää varmasti itse, missä ovat hänen elämässään ne kipeät kohdat, joissa Raamatun sana hiertää.
