Kirkon alkuajoista lähtien kristityt ovat joutuneet puolustamaan uskoaan hyökkäyksiä vastaan. Vuosisatojen kuluessa Kirkko on elänyt hyvin erilaisissa olosuhteissa. Alkuun kyse oli verisistä vainoista, joiden taustalla oli Kirkkoa kohtaan tunnettu viha. Silloin tarvittiin terävää uskon puolustamista. Apologia tarkoittaakin varsinaisesti puolustuspuhetta, ja varhaisten apologeettien tehtävä oli torjua perättömät syytökset. Kristinuskon voittokulun jälkeen veri ei enää vuotanut, mutta uskon puolustajia tarvittiin edelleen. Apologian tarve kasvoi valistusaikana ja uudella ajalla, jolloin kristillinen yhtenäiskulttuuri alkoi hajota.
Tällä hetkellä Kirkko elää yhteiskunnassa, jossa kristinuskon ydinopetus käy yhä vähemmän suosituksi. Älylliset hyökkäykset Kirkkoa kohtaan käyvät yhä yleisemmiksi. Tarvitseeko kristinusko järkeen perustuvaa uskon puolustamista, apologiaa, vai vain pelkkää lain ja evankeliumin saarnaa?
Tässä artikkelissa käsittelen kolmea apologeettista teosta, joista yksi on peräisin kristillisen antiikin ajalta ja kaksi muuta meidän ajaltamme.
Törkeimmät valheet torjutaan – Minucius Felix
Varhainen kirkko eli jatkuvassa taistelutilanteessa. Vainottua kristittyjen joukkoa parjattiin sekä kadunkulmissa että oppineiden piireissä. Harva pakana nousi puolustamaan vainottua ja vihattua joukkoa. Näin kaikkein karkeimpienkin valheiden levittämiselle oli olemassa otollinen ilmapiiri. Tässä tilanteessa Kirkko oli kiitollinen niille oppineille kristityille, jotka sekä tahtoivat että pystyivät antamaan vastauksen pakanoiden sivistyneistölle. Merkittäviä apologeetteja, uskon puolustajia, ovat Tertullianus, Minucius Felix ja Lactantius.
Mainituista kolmesta mahdollisesti ensimmäisenä kirjoitti teoksensa Minucius Felix, josta emme tiedä muuta kuin nimen ja teoksen Octavius. Teos on kirjoitettu vuoden 200 vaiheilla, ehkä ennen Tertullianuksen tunnettua kirjoitusta Apologeticum, Uskon puolustus – molemmat kirjat muistuttavat toisiaan. Octavius on käännetty suomeksi (Heikki Koskenniemi).
Minucius Felix kertoo teoksessaan kolmen hyvän ystävyksen keskustelusta. Caecilius, Octavius ja teoksen kertoja, Minucius Felix, tapaavat eron jälkeen toisensa ja nauttivat lämpimästä ystävyydestään kävellessään pitkin Ostian rantoja. Teoksen heijastelema leppoisa ja välitön tunnelma tuo mieleen kreikkalaisten filosofien tavan harrastaa syvällisiä keskusteluja aterialla tai muuten varsin miellyttävissä olosuhteissa. Ystävysten keskustelu ohjautuukin pian vakavampiin aiheisiin. Caecilius hyökkää rajusti kristinuskoa vastaan. Toverukset sopivat avoimesta ottelusta. Caecilius tuokoon esille omat perustelunsa, Octavius omansa, ja Minucius Felixin tehtäväksi jää toimia erotuomarina. Ja niin saa kristinuskon syyttäjä puheenvuoron.
Caeciliuksen mukaan ihminen ei voi viime kädessä tietää jumaluudesta ja jumalista yhtään mitään. Jumala ei mahdu ihmisen mieleen eikä ajatuksiin. Tyranni Hieron kyseli aikanaan runoilija Simonideelta, millaisiksi tämä kuvitteli jumalat ja antoi päivän harkinta-aikaa. Simonides pyysi pian kaksi päivää lisää ja kun häneltä sitten tiedusteltiin vastausta, vielä toiset kaksi päivää. Kun tyranni kysyi syytä viivyttelyyn, runoilija kertoi näkemyksensä: Asia tuli sitä hämärämmäksi mitä enemmän sitä tutki. Sitä varten oli viisautta antaa ikivanhan uskon olla ennallaan, seurata vanhoja oraakkeleja ja palvoa niitä jumalia, joita samoilla seuduilla oli palvottu jo ammoisista ajoista asti.
Caeciliuksen mukaan ei ainakaan kannattanut lähteä kuuntelemaan niitä, jotka kuuluivat kristittyjen kurjaan, kiellettyyn ja toivottomaan joukkioon. Tämä rikkaruoho oli todellinen jumalattomuuden pesäpaikka. Siinä joukossa jokainen oli sisar ja veli, mikä tarkoitti hillitöntä sukupuolista hurjastelua ja rikollista sukurutsausta. Kristittyjen joukko palvoo ristinpuulla teloitettua miestä ja näin heidän alttarinsa sopii erinomaisesti kunniattomille ja rikollisille ihmisille. Onhan heidän palveluksensa kohteensa se, mitä he kaikki itselleen ansaitsevat. Juuri Octaviuksesta ja Caeciliuksen puheenvuorosta – jos kohta sama esiintyy Tertullianuksellakin – on peräisin väite, jonka mukaan kristityt syövät aterioillaan juhlissa teurastamiaan pikkulapsia. Juuri näihin aterioihin liittyi häpeällinen siveettömyys, jossa pimeyden turvin jokainen antautuu kenelle hyvänsä.
Jos kristittyjen elämä on näin kammottavaa ja luotaantyöntävää, heidän uskonsa ei lämmitä Caeciliusta yhtään sen enempää. Kristityt uhkailevat koko maanpiiriä, vieläpä maailmankaikkeuttakin tähtineen kaikkineen tulipallolla, ikään kuin jumalallisten luonnonlakien varaan perustettu ikuinen järjestys voisi järkkyä. Ja vaikka taivaalle ja tähdille, ”noille jotka me jätämme sellaisiksi kuin olemme ne nähneetkin”, julistetaan tuhoa, he lupaavat itsellensä ikuisuuden, ”meille jotka kuolemme samoin kuin olemme syntyneetkin”. Ylösnousemususkoa Caecilius pilkkaa hillittömästi, itse asiassa varsin modernein sanankääntein. Yhtä naurettavaa on hänen mielestään kristittyjen usko Jumalan kaikkivaltiuteen. ”Teitähän kohtaavat uhkaukset, rangaistukset, kidutukset ja ristinkuolema, joka ei olekaan palvonnan kohde, vaan johon joudutte alistumaan, vieläpä liekit, nuo joista te ennustatte ja joita te pelkäätte. Missä on tuo teidän jumalanne, joka voi tulla avuksi niille, jotka heräävät kuolleista, mutta jättää elävät pulaan?” Kristityt eivät näe ylösnousemusta, mutta eivät saa edes maistaa tätä elämää.
Syyttäjä oli näin puhunut, loisti mielihyvästä ja oli varma menestyksestään. Sen jälkeen on puolustuksella puheenvuoro. Octavius ryhtyy rauhallisesti ja taitavasti kumoamaan syytöksiä. Hän alkaa puheensa suuren Luojan ylistyksellä.
”Mikä voisi olla niin selkeää ja kiistatonta ja niin selvästi havaittavaa, kun kohotat silmäsi taivaalle ja kun tarkkailet kaikkea, mikä on alapuolellasi ja ympärilläsi, kuin että on olemassa jokin hengenvoimiltaan valtava jumaluus, joka henkeyttää, panee liikkeeseen, ylläpitää ja johtaa koko luontoa?”
Octavius ylistää Jumalan luomakunnan järjestystä ja ihanuutta monin, kauniin esimerkein. Yksi niistä on tämä:
”Jos asettuisit johonkin taloon ja huomaisit siellä kaiken olevan hyvin hoidettua, järjestyksessä ja kaunista, uskoisitpa, että sitä hallitsee isäntä, joka on vielä paljon parempi kuin tuo kaikki hyvä. Samoin havaitset tässä maailmankaikkeuden talossa, taivaassa ja maassa vallitsevan huolenpidon, järjestyksen ja säännönmukaisuuden; usko silloin, että kaikkeuden Herra ja Isä on paljon kauniimpi kuin tähtitaivas ja kaikki maailmankaikkeuden osat.”
Vastaväittäjä oli sanonut, ettei ihminen voi tietää mitään jumaluudesta, koska jumaluus ei mahdu ajatuksiimme. Octavius, kristitty, näkee Jumalan suuruuden, mutta näkee juuri tässä palvonnan ja kumartamisen aiheen.
”Älä etsi Jumalan nimeä. Hänen nimensä on ”Jumala”. Vain siellä tarvitaan nimiä, missä eri sanat ovat tarpeen, missä moneus on eriteltävä käyttämällä erityisiä tuntomerkkejä tarkoittavia määreitä. Kun Jumala on yksi, sana ”Jumala” kuuluu yksin hänelle. Jos nimitän häntä ”Isäksi”, voit luulla tarkoitettavan inhimillistä isää, jos sanon ”kuninkaaksi”, voit luulla puhuttavan maallisesta, jos ”Herraksi”, voit taaskin käsittää puhuttavan kuolevaisesta. Ota pois, mikä nimityksessä on lisäystä, ja huomaat sen selkeyden.”
Kristinuskon puolustaja ei tyydy vain kaivautumaan asemiin, vaan hyökkää alkukirkon muiden apologeettien tavoin arkailematta pakanuuden kimppuun. Hän arvostelee tiukasti jumaltarujen jumalista maalaamaa kuvaa – Herakles tyhjentää tallista sontaa, Ares ja Afrodite jäävät kiinni aviorikoksesta ja Zeus harrastaa homosuhteita. Jumalia palvotaan käsittämättömin kultein, missä aviorikoksen keinoin, missä kuohimalla papit. Pakanoiden jumalat ovatkin demoneita, jotka ovat syntiensä vuoksi harhautuneet taivaallisesta voimastaan.
Kristittyjen elämäntapaa Octavius puolustaa vastahyökkäyksellä. Kristityt eivät syö lapsiaan eivätkä vietä saastaisia kemujaan. Sen sijaan juuri niin tekevät pakanajumalat pakanoiden taruissa ja myös jotkut ihmiset pakanakulteissaan. Suureen rikokseen omia lapsiaan kohtaan pakanat syyllistyvät jatkuvasti jättäessään vastasyntyneet lapsensa heitteille petojen ja lintujen raadeltaviksi. Kristittyjen elämäntapa on sen sijaan kurinalainen ja kunnioitettava.
Octavius puhuu suppeassa puheenvuorossaan itse asiassa hämmästyttävän vähän uskon sisällöstä. Ylösnousemususkoa hän kuitenkin käy puolustamaan. Ovathan pakanafilosofitkin aavistelleet sekä maailmanloppua että ylösnousemusta. Olisi järjenvastaista ajatella, että Jumala, joka saattoi luoda ihmisen tyhjästä, ei hänen kuolemansa jälkeen enää voisi luoda häntä uudelleen. ”Uskotko, että se joutuu hukkaan Jumalaltakin, mikä häipyy meidän heikoista silmistämme?” Eikä kidutuskuoleman vapaaehtoisesti uskonsa kieltämisen edelle asettava kristitty suinkaan kumoa Jumalan hyvyyttä ja kaikkivaltaa, vaan nimenomaan saarnaa Jumalan voimaa ja hyvyyttä.
Minucius Felixin Octavius päättyy hieman lapsellisesti siihen, että Caecilius tunnustaa tappionsa ja kääntyy kristityksi. Samalla hän kuitenkin tunnustaa itsensä voittajaksi, sillä hän on nyt löytänyt oikean uskon. Näin kolmen ystävyksen väittelyssä kaikki lopulta voittivat.
Varhainen kristinuskon puolustus on suppea, vain muutaman kymmenen painosivun mittainen. Se kertoo koskettavasti siitä paineesta, missä vainottu Kirkko eli. Vihaan ja verenvuodatukseen liittyivät valheet, jotka samalla oikeuttivat kasvavaa vihaa ja uutta verenvuodatusta. Minucius Felixin ehkä tärkein tehtävä oli torjua levitettäviä valheita. Siihen hän ei kuitenkaan tyytynyt, vaan uskalsi myös hyökätä. Pakanauskontojen kritiikki oli varhaisen apologian keskeinen osa.
Usko on järkevää ja järki uskovaa – Norman Geisler ja Ron Brooks
Kristillisen apologetiikan perinteitä jatkavat monet anglosaksiset, usein reformoitua alkuperää olevat kirjat. Otan esimerkiksi vain yhden, joka kiersi aikanaan suomalaisten kristittyjen käsissä, eli Norman Geislerin ja Ron Brooksin When skeptics ask. A Handbook on Christian evidences (Grand Rapids, Michigan 1990).
Minucius Felixin ja Tertullianuksen teoksista on nyt tultu kauas. Nyt ei ole kyse kirjallisesta tuotteesta, jota tarjotaan ateistien luettavaksi, vaan käsikirjasta, joka pyrkii tarkkoihin määritelmiin, vankkaan tietoon ja taitavaan järjen käyttöön. Näillä keinoin on tarkoitus kohdata hyökkäykset kristillistä uskoa vastaan.
Geisler ja Brooks määrittelevät tarkoin tehtävänsä. Kyseessä on ”pre-evangelism”, evankeliumin julistusta edeltävä työ. Kun evankeliumin julistaminen perustuu ilmestykseen, ”pre-evangelism” perustuu järkeen (s. 10). Sen tähtäimenä ei ole uskon syntyminen, vaan asioiden ymmärtäminen. Näin raivataan siis tietä evankeliumin julistamiselle ja uskolle.
Kirjoittajat käsittelevät kirjassaan monia keskeisiä kysymyksiä, kuten otsikot osoittavat: ”Kysymyksiä Jumalasta”, ”Kysymyksiä muista jumalista”, ”Kysymyksiä ihmeistä”. Mielenkiintoinen ja samalla paljastava on yhden ikuisuuskysymyksen tarkastelu, pahan olemusta tutkiva luku (”Questions about evil”, s. 59-74).
Kristillisen uskon mukaan Jumala on luonut kaiken näkyvän ja näkymättömän. Mistä on siis maailmaan tullut paha? Jos Jumala teki kaiken hyväksi, miksi hän loi ihmisen ja miksi ihminen lankesi syntiin? Geisler ja Brooks kieltäytyvät selittämästä ongelmaa Saatanalla, koska se merkitsisi vain ongelman lykkäämistä seuraavaan kysymykseen: Miksi Jumala loi Saatanan ja miksi Saatana lankesi syntiin? Kirjoittajat etsivät vakuuttavampaa vastausta ja löytävät sen näin:
1) Jumala teki kaiken täydelliseksi.
2) Yksi osa kaikkea Jumalan luomaa täydellisyyttä ovat vapaat olennot.
3) Vapaa tahto on pahan syy.
4) Siksi epätäydellisyys (paha) voi kummuta täydellisyydestä (vapaan tahdon vuoksi).
Jumalan luomistyön täydellisyyteen kuuluu kirjoittajien mukaan vapaa tahto. Meillä on olemassa todellinen vapaus valita, mitä teemme. Niin me ihmiset kuin enkelitkin voimme todella rakastaa Jumalaa vain siksi, että meillä on myös vapaus olla rakastamatta häntä. Ja juuri siksi Jumala avasi kirjoittajien mukaan oven pahalle. ”Sen riskin Jumala otti tietoisesti.” Silti hän ei ole vastuussa pahasta, koska hän ei ole luonut väärää valintaa vaan ainoastaan valinnan mahdollisuuden. Jumala antoi niin enkeleille kuin ihmisillekin mahdollisuuden langeta syntiin, me käytämme sitä tai emme käytä.
Kirjoittajat pohtivat edelleen kysymystä, miksi Jumala ei lopeta pahan tekemistä. Eikö hän tahdo vai eikö hän pysty lopettamaan kaikkea onnettomuutta ja vääryyttä? Vastauksen perusta löytyy jo edeltä. Jumala ei voi hävittää pahaa hävittämättä samalla vapautta. Vapauden hävittäminen olisi paha teko. Siksi Jumala ei voi lakkauttaa pahaa tekemättä itse pahaa – ja siksi pahuuden valta jatkuu. Toisen – selvästikin vaihtoehtoisen – ratkaisun mukaan Jumala ei ole hävittänyt pahaa vielä, mutta tulee sen kerran tekemään.
Geisler ja Brooks jatkavat edelleen ja pohtivat seuraavaa kysymystä. Eikö maailmassa oleva tarkoitukseton paha saa epäilemään sellaisen Jumalan olemassaoloa, joka on hyvä ja jonka maailmassa kaikella on tarkoitus? Kirjoittajat toteavat (sentään) että vaikka me emme aina tiedä, Jumala tietää pahan tarkoituksen. Joskus mekin kuitenkin tiedämme: Paha auttaa meitä varomaan onnettomuutta kuten kipu estää meitä polttamasta käsiämme. Paha voi myös johtaa onneen, kuten Joosefin kärsimys oli siunaukseksi koko kansalle ja Jobin kärsimys suureksi hengelliseksi kasvuksi. Pieni määrä pahaa voi myös käännyttää kohtaamasta suurta määrää pahaa, kuten yksi huono kokemus viinasta voi tehdä ihmisestä raittiin.
Mutta pitääkö maailmassa olla pahaa näin paljon? Eikö voitaisi tulla toimeen yhdellä raiskauksella tai rattijuopolla vähemmän? Ja viime kädessä – eikö helvettiin voisi joutua yksi ihminen vähemmän? Tätä johdattelua kirjoittajat jatkavat kunnes tullaan lopulliseen kysymykseen: Eikö Jumala voisi järjestää asiat niin, ettei helvettiin joutuisi kukaan? 1) Parasta olisi, kun helvettiin ei joutuisi kukaan 2) Yksikin ihminen helvetissä tarkoittaa, ettei parasta tulosta saavutettu 3) Siis Jumala ei voi tuomita ketään kadotukseen. Mitä kirjoittajat vastaavat?
Nyt palataan uudelleen kysymykseen vapaasta tahdosta. Jumala kyllä tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuvat, mutta hän ei voi pakottaa ketään rakastamaan itseään. Pakotettu rakkaus merkitsee ristiriitaa. Rakkaus perustuu vapaaseen valintaan. Jumala antaa kirjoittajien mukaan ihmiselle vapaan ratkaisuvallan. Joka menee helvettiin, menee sinne omasta vapaasta valinnastaan ja Jumala kunnioittaa tätä valintaa. Jos yksikin ihminen joutuu helvettiin, ei tosin päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen, mutta sentään parhaaseen käsillä olevista. Jumala voisi parantaa maailman vain ottamalla pois vapaan ratkaisuvallan, ja sitä hän ei tee, koska se olisi paha teko ja tuhoaisi rakkauden mahdollisuuden.
Mutta olisiko Jumala voinut tehdä maailman aivan toisenlaiseksi, sellaiseksi, ettei siinä olisi ollut pahaa ollenkaan? Olisihan Jumala voinut 1) jättää luomatta kaiken, 2) olisi voinut olla antamatta luomilleen olennoille vapaata tahtoa, 3) luoda vapaan tahdon omaavia olentoja jotka eivät tee syntiä tai 4) luoda syntiä tekeviä vapaan tahdon omaavia olentoja mutta pelastaa heidät lopulta kaikki?
Kirjoittajat käyvät mahdollisuudet läpi yksitellen.
1) Jumala loi kaiken hyväksi ja se oli parempi ratkaisu kuin olla luomatta mitään.
2) Jumala olisi voinut luoda olentoja joilla ei ole vapaata tahtoa, mutta robottien luominen olisi ollut huonompi ratkaisu kuin luoda vapaan tahdon omaavia olentoja.
3) Olisi kyllä ollut mahdollista luoda vapaan tahdon omaavia olentoja, jotka eivät lankea syntiin – mutta miten Jumala olisi voinut taata lankeamattomuuden? Jos hän olisi ohjelmoinut nämä olennot vain olemaan lankeamatta, ne eivät olisi todella vapaita. Ei voi olla rohkea ellei ole mahdollisuutta pelkuruuteen eikä synnitön ellei ole mahdollisuutta langeta.
4) Jumala olisi kirjoittajien mukaan kyllä voinut luoda vapaan tahdon omaavia olentoja, sallia heidän langeta syntiin ja sittenkin pelastaa heidät lopuksi. Jumala olisi voinut manipuloida ihmisen vapautta niin, että hän olisi valinnut hyvän. Mutta se olisi merkinnyt, että hän olisi pakottanut ihmisen rakastamaan itseään. ”Pakotettu rakkaus on raiskaamista ja Jumala ei ole jumalallinen raiskaaja.” Jumala kunnioittaa ihmisen ratkaisua eikä pelasta ketään mihin hintaan hyvänsä.
Näin tullaan kirjoittajien yhteenvetoon. Nykyinen maailma, jossa on paljon pahaa, ei ole paras mahdollinen maailma. Silti se on paras tie parhaaseen mahdolliseen maailmaan. Jos Jumala halusi sekä säilyttää vapauden että nujertaa pahan, tämä on paras tapa tehdä näin. Paha tuhoutuu, kun Jumalan hylkäävät erotetaan muista ja ratkaisu tulee peruuttamattomaksi. Ne jotka valitsevat Jumalan vahvistuvat valinnassaan ja synti lakkaa. Jumala vakuuttaa, että mahdollisimman monet tulevat pelastumaan, nimittäin kaikki Kristukseen uskovat.
Geisler ja Brooks edustavat ilmeisesti hyvin käypää reformoitua apologetiikkaa, joka saattaa erityisesti osittaisena tai nopeasti kuultuna tuntua hyvinkin käyvältä uskon puolustamiselta. Tarkemmin ajateltaessa voidaan esittää useita vastaväitteitä. Mielenkiintoista on, että monia niistä voi esittää sekä käännytyksen kohteena oleva ateisti että tunnustava luterilainen kristitty.
Kirjoittajien perusteluissa vapaa ratkaisuvalta on alimmainen tiili, jonka varassa kaikki muu seisoo. Juuri sitä vastaan on tässä perusteluketjussa syytä tehdä useita, raskaita vastaväitteitä.
Puhuessaan siitä, miten Jumala antoi vapaan ratkaisuvallan ihmisille jotka näin saattoivat langeta, kirjoittajat sanovat: ”Sen riskin Jumala otti tietoisesti.” Ottiko Jumala tosiaan ”riskin” niinkuin uhkapeluri? Eikö Jumala tiedä etukäteen kaikkea, mitä tapahtuu? Ei kyse ole siitä, että Jumala otti riskin, vaan että hän salli luomansa Saatanan langeta, eksyttää ihmisiä ja suuren osan ihmisiä joutua kadotukseen. Ei ole kyse laskelmoivasta riskistä, vaan siitä, että kaikkitietävä, kaikkivaltias Jumala kyllä tiesi, mihin vapaa ratkaisuvalta ihmisen johtaa. Miksi hän kuitenkin teki niin kuin teki?
Kirjoittajien mukaan Jumalan oli pakko antaa vapaa ratkaisuvalta luomilleen olennoille, muuten hänestä olisi tullut vain jumalallinen raiskaaja, joka pakottaa ihmiset rakastamaan itseään. Mutta miten me pidämme huolta omista lapsistamme? Jos tiedämme, että he mahdollisesti polttavat talon, emme jätä tulitikkuja lähellekään. Emme anna heille mahdollisuutta osoittaa kuuliaisuutta pitämällä käskymme, vaan kätkemme tulitikut. Taivaallinen Isämme teki toisin. Geislerin ja Brooksin mukaan tämä on järjelle käsitettävissä. Minä en ryhtyisi puhumaan tällä perusteella ateistia ympäri sille kannalle, että usko on järkevää.
Edelleen perusteluketjun keskeinen ellei keskeisin osa on siinä, että vain sellainen voi rakastaa, joka voi myös olla rakastamatta. Mutta rakastammeko me Jumalaa taivaassa? Voimmeko me silloin edelleen langeta kapinaan? Kirjoittajat kulkevat vaivihkaa yli syvän kuilun sanoessaan, että silloin valinnan tehneet ”vahvistetaan” ratkaisussaan. Perinteisesti dogmatiikassa sanotaankin juuri näin: Kuten pahat enkelit ovat vahvistuneita pahuudessa niin, etteivät voi kääntyä, niin hyvät enkelit ja taivaassa myös me olemme niin vahvistuneita hyvyydessä, että emme voi enää langeta. Kirjoittajat kulkevat siis nyt tuttua latua. Mutta miksi se ei olekaan äkkiä tahdon manipuloimista, vapaan ratkaisuvallan viemistä ja jumalallista raiskaamista? Miksi taivaassa ja toisessa luomisessa on mahdollista se, mikä kirjoittajien mielestä oli ensimmäisessä luomisessa mahdotonta? Miksi vapaan ratkaisuvallan pois ottaminen, joka vielä äsken oli paha teko, on nyt Jumalan hyvä teko
Kirjoittajien tarkoituksena on vastata kärsimyksen ongelmaan. Kysymyksenasettelu on sama kuin Jobin kirjassa. Mutta missä Geisler ja Brooks puolustavat uskon järkevyyttä, Jobin kirja lähtee aivan toiselle tielle. Kirjan aihe on – kuten on sattuvasti ilmaistu – inhimillisen viisauden kriisi. Kirjan mukaan Jumala on suuri ja suvereeni, hän ei kysele keneltäkään lupaa tekoihinsa eikä selittele niitä eikä hänen käsittämätön valtasuuruutensa mahdu ollenkaan ihmisen järkeen. Job ja ennen kaikkea hänen ystävänsä saavat kyllä vastauksen – mutta se vastaus ei ole järkiperäinen eikä perustu logiikan lakeihin. Vastaus on Jumala itse. Kun Job kohtaa Jumalan, hän on saanut vastauksen sydämelleen, ei järjelleen. Tämä vastaus olisi edelleen paljon parempi kuin se, mitä kirjoittajat tarjoavat. Kristuksen ristin juurella kärsivä ihminen kumartaa toista kärsijää. Ei hän juuri ymmärrä eikä käsitä, kaikkein vähiten ristin kärsimyksen salaisuutta, mutta salatulla tavalla orjantappurakruunulla kruunatun rakkaus riittää vastaukseksi.
Luterilaisen kristityn kannalta tullaan näin Lutherin pääteokseen, Sidottuun ratkaisuvaltaan. Juuri tässä teoksessa lukijan päälle vyöryy Jumala, joka ei ole kenellekään mitään velkaa, ei tilivelvollinen kenellekään eikä suostu jäämään ihmisen suurennuslasin alle. Syntiinlankeemuksen jälkeen ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan hänen ratkaisuvaltansa on sidottu. Saatanan vallasta ihmisen voi pelastaa vain Jumala, joka tekee työnsä yksin, alusta loppuun asti. Koko ihmiskunta on ristillä lunastettu ja kaikkia kutsutaan ottamaan vastaan Jumalan ilmaiseksi antama armo. Kaikki saavat tulla, mutta kaikki eivät tule. Miksi eivät tule, jos kerran Jumala on kaikkivaltias? Sitä emme saa tietää ennen kuin taivaallisessa akatemiassa. Luterilainen kristitty jättää Jumalan salaisuudet tutkimatta ja kumartaa armonvalinnan salaisuutta.
Kirjoittajien rakennelman jalona tarkoituksena on puolustaa uskoa. Todellisuudessa kyseessä on pintapuolinen intellektuaalinen ratkaisu, jonka sekoittaa nopeasti niin ateisti kuin luterilainen teologikin. Ennen kaikkea kärsivä ihminen kauhistuu näitä pinnallisia ja viisastelevia vastauksia. Kaikkein hurjimpana pelin sekoittajana häärii itse Vanhan testamentin suuri kärsijä Job, sillä Geisler ja Brooks seisovat suorassa rivissä yhdessä Jobin ystävien kanssa.
Sittenkin mahdollista – Stefan Gustavsson
Useassa suhteessa aivan toisin kuin Geislerin ja Brooksin kirja pyrkii kristinuskoa puolustamaan ruotsalainen Stefan Gustavsson kirjassaan Kristen på goda grunder. Om sanning i en tid av tvivel (Stockholm / Göteborg 1997, suom. Perusteltu usko). Kirjoittaja käsittelee mm. pahan ongelmaa merkittävästi syvällisemmin kuin edelliset ja osaa jättää myös vaikeimmat kysymykset Jumalan vastattaviksi. Hyvän esimerkin modernista ja samalla perinteisestä apologetiikasta tarjoaa hänen esityksensä kristinuskon totuusarvoa puolustava kappale ”Alla religioner är fönster mot Gud. Om relativism och Jesu exklusivitet” (s. 148-162). Käsitellessään totuuskysymystä Gustavsson iskee kiinni kristinuskon kannalta aivan ratkaisevan tärkeään ongelmaan.
Kirjoittajan mukaan viime vuosikymmeninä on tapahtunut suuri murros. Aiemmin länsimaisessa kulttuurissa ei keskusteltu siitä, onko totuutta olemassa, vaan siitä mikä eri vaihtoehdoista on totuus. Kristinuskon sisällä kaikki tunnustivat, että on olemassa totuus – siitä taas oppineet riitelivät, mikä se on. Nyt on kuitenkin kasvanut ensimmäinen sukupolvi, jonka mukaan objektiivista totuutta ei ole olemassakaan tai jos on, me emme voi sitä tavoittaa. Aivan erityisesti tämä koskee uskonnollista totuutta.
Gustavsson lainaa usein käytettyjä kuvia: Eri uskonnot ovat kuin virtoja, jotka laskevat eri puolilta maata lopulta samaan mereen. Ne ovat kuin vuorenrinteen polkuja, jotka johtavat lopulta kaikki huipulle. Ne ovat kuin pyörän pinnoja, jotka ovat kovin eri puolilla pyörää, mutta silti kiinni samassa pyörässä. Tai eri uskontojen perustajat ovat kuin viisi sokeaa miestä norsun edessä – kaikki kuvasivat eläimen eri tavoin, koska tunsivat siitä vain yhden osan. Näiden kuvien takana on yksi ja sama ajatus: Kaikki uskonnot puhuvat lopulta samasta Jumalasta. Jotkut teologit ovat kaivanneet kristinuskoon kopernikaanista vallankumousta: Usko ei saa enää pyöriä Kristuksen ympärillä, vaan sen on alettava pyöriä Jumalan ympärillä.
Kirjoittaja ymmärtää olla käsittelemättä kysymyksiä irrallaan todellisuudesta ja kysyy, miten näihin vallitseviin käsityksiin on tultu. Niiden takana on ensiksi maailman kutistuminen ja kulttuurien sekoittuminen, toiseksi ihmisen asettuminen kaiken totuuden mittaajaksi ja kolmanneksi se, että kirkko on paljolti luopunut Raamatun auktoriteetista. Raamattu ei enää ole monillekaan kristityille Jumalan puhetta ihmisille vaan ihmisen puhetta Jumalasta – ja näin on avattu ovi relativismille.
Nostettuaan esille vaikean kysymyksenasettelun Gustavsson pyrkii antamaan vastauksen kristillisestä näkökulmasta. Ennen muuta hän kritisoi relativismia kolmesta näkökulmasta.
Relativismi on sisäisesti ristiriitainen aate. Joka sanoo, että kaikki on suhteellista, asettaa esiin yhden totuuden, jolla hän suhteellistaa kaiken. Miksi hän ei suhteellista omaa totuuttaan? Miksi kaikki muu on epävarmaa paitsi se että kaikki on epävarmaa?
Uskonnollisen totuuden suhteellistaja kulkee nöyrissä vaatteissa sanoessaan, että meidän totuutemme on vajavaista, eikä hän tahdo edustaa ylpeästi yhtä totuutta. Todellisuudessa hän vasta on ylpeä jos joku: Jos viisi maailmanuskonnon perustajaa ovat kaikki sokeita ja näkevät vain yhden osan totuudesta, kuka on se joka väittää näkevänsä nämä Jeesuksen, Buddhan, Muhammedin ja muut sokeina hapuilemassa turhaan totuutta? Totuuden suhteellistaja tekee Jeesuksesta narrin ja uskoo itse tietävänsä paremmin.
Edelleen uskonnollisen totuuden suhteellistaja ei ota huomioon sitä, että kukin uskonto väittää löytäneensä totuuden. Ne eivät siis voi olla samaan aikaan kaikki totta, sillä totuudet sulkevat toisensa pois. Näin relativismi osoittautuu eri tavoin pinnallisen ristiriitaiseksi asenteeksi.
Kirjoittaja erottaa toisistaan pluralismin, relativismin ja toleranssin. Elämme pluralistisessa yhteiskunnassa, jossa on monia erilaisia uskonnollisia käsityksiä (sosiologinen näkökulma). Relativismi on filosofinen asenne, joka suhteellistaa uskonnollisen totuuden. Toleranssi, suvaitsevaisuus, on yksilön asenne toisia kohtaan. Gustavssonin mukaan kristitty hyväksyy pluralismin, koska Jumalakin sallii eri uskontojen edelleen elää maailmassa rinnakkain. Kristitty osoittaa toleranssia, kun ei pyri polttamaan moskeijoita, vaan käyttää aseenaan evankeliumia. Sen sijaan kristitty torjuu relativismin, joka on ristiriitainen ja epäkristillinen asenne. Gustavsson varoittaa syystä relativismin ja toleranssin sekoittamisesta toisiinsa: Silloin tullaan ristiriitaiseen lauseeseen, jonka mukaan on kiellettyä kieltää eli sanoa joku uskonto vääräksi.
Näistä lähtökohdista käsin Gustavsson palaa vanhaan kristilliseen tunnustukseen. Muille Jeesus on mitä on, ja niin jatkuu viimeiseen päivään asti. Kristuksen kirkolle hän on jo nyt sitä mitä on ollut aina ja tulee viimeisenä päivänä olemaan kaikille, Kristus, elävän Jumalan Poika.
Gustavssonin ote aiheeseensa on aivan toisenlainen kuin Geislerin ja Brooksin, ja hänen jälkeensä esille on astunut muita samoja polkuja kulkeneita. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että Gustavsson on yllä käsiteltyjä virkaveljiään opillisesti ja filosofisesti merkittävästi terävämpi. Tämän lisäksi hänen oppineisuutensa on suurempi ja kosketuspintansa moderniin ajatteluun leveämpi. Jos Minucius Felix aikanaan oikoi törkeimpiä valheita ja osoitti apologetiikan tarpeellisuuden, Gustavsson osoittaa teoksellaan, että tämän tehtävän aika ei vieläkään ole ohi. Siihen tarvitaan terävää ajattelua, syvää teologiaa ja oppineisuutta ja lisäksi melko lailla nöyryyttä suurten kysymysten edessä. Tehtävä on vaikea, mutta onnistuessaan kirjoittaja voi Gustavssonin tavoin antaa hyviä vastauksia niihin kysymyksiin, joita pohtivat niin ateistit kuin arkielämäänsä elävät kristitytkin.