Jumala – ainaiseksi salattu?
Millainen on Jumala? Miltä hän näyttää? Mitä hän ihmisestä tahtoo? Mitkä asiat ovat hänen tahtonsa mukaan oikeita ja mitkä vääriä?
Yksikään ihminen ei pysty piirtämään Jumalasta kuvaa, ei käsittämään häntä järjellään eikä selittämään häntä. Kukaan meistä ei voi kohota Jumalan luo, keskustella hänen kanssaan kasvoista kasvoihin ja saada näin varmaa tietoa Jumalan olemuksesta ja hänen tahdostaan. Jumala asuu pyhyydessä ja korkeudessa. Niin kauan kuin hän niin tahtoo, hän on ihmisen ulottumattomissa. Hän on, kuten Raamattu sanoo, salattu Jumala.
Miten ihminen siis voi löytää tien Jumalan luo? Voimmeko tietää, mitä Jumala meistä tahtoo?
Voimme. Mutta se edellyttää, että Jumala itse tahtoo ilmoittaa itsensä meille. Meiltä se edellyttää, että me tahdomme kuunnella hänen ilmoitustaan.
Jumala ilmoittaa itsensä
“Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin. … Herran sana on puhdas ja aito, se pysyy iäti. Herran säädökset ovat lujat, ne ovat oikeita kaikki.” (Ps. 19:2-5,10).
Jumalan suuruus on usein ihmisen nähtävissä ja koettavissa. Upea psalmi 19 ilmaisee saman, minkä ovat kokeneet säveltäjät, runoilijat ja aivan tavalliset ihmiset: Koko luomakunta huutaa Jumalan kunniaa. Samalla psalmin laulaja kumartuu nöyrästi Jumalan kirjoitetun sanan edessä. Luomakunnan julistus ei kuulu ihmisen korviin ilman Jumalan sanaa. Tässä on lyhyesti ilmaistuna kaksi asiaa: Jumala kyllä ilmoittaa itsensä muuallakin kuin Raamatussa, mutta ihminen ei sitä ymmärrä.
Vanhastaan on kristillisessä opetuksessa puhuttu Jumalan kahdesta tavasta ilmoittaa itsensä, yleisestä ja erityisestä. Yleisellä ilmoituksella tarkoitetaan sitä Jumalan suuruutta, jonka kohtaamme luonnossa ja omissa elämänkohtaloissamme. Se panee meidät miettimään ja kumartamaan itseämme suurempaa voimaa. Erityisellä ilmoituksella tarkoitetaan sitä, miten Jumala lähestyy meitä Kristuksessa ja Raamatun sanassa.
Ehkä tärkein ja samalla järkyttävin ja loukkaavin kohta, missä Raamattu puhuu yleisestä ilmoituksesta, on Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku. Sen mukaan Jumala on kyllä ilmoittanut itsensä koko ihmiskunnalle aivan kyllin selvästi sillä keinolla, mitä me sanomme yleiseksi ilmoitukseksi. Vika on vain siinä, että koko ihmiskunta on sulkenut korvansa Jumalan puheelta, hylännyt hänet, kääntänyt hänelle selkänsä ja alkanut palvoa vieraita jumalia. Siksi myös Jumala on hylännyt ihmisen ja jättänyt hänet tekemään vapaasti syntiä. Tästä syystä koko maailma on muuttunut todelliseksi synnin pesäksi, jossa kukaan ei voi enää löytää tietä Jumalan luo. Sen kaiken yli tulee kerran Jumalan vanhurskas viha.
Jos Roomalaiskirjeen opetus otetaan vakavasti, päädytään saman tien suuriin johtopäätöksiin.
Ensiksikin Paavali antaa yhden selityksen sille, miksi maailmassa on niin monta eri uskontoa. Ihminen on luopunut Jumalasta ja lähtenyt omille teilleen. Jumalan kaipuuta tämä ei kuitenkaan ole ihmiseltä sydämestä ottanut. Siksi ihminen luo ja etsii itselleen jatkuvasti omaa epäjumalaansa. Mutta koska ihmiskunta on hylännyt Jumalan ja Jumala on hylännyt ihmisen, molemmat ovat kuin selät vastakkain eikä ihminen voi löytää Elävää Jumalaa. Ihmisen uskonnollisuus ei siksi vie ihmistä lähemmäs Jumalaa vaan kauemmas hänestä. Mikään ihmisen löytämistä eri tahoille risteilevistä poluista ei vie Jumalan luo.
Toiseksi Paavali nostaa esille vastenmielisen asian, joka on ihmisen ja Jumalan välissä. Se on ihmisen synti. Ihmiskunta on langennut syntiin, kadottanut käsityksen pyhästä Jumalasta ja vaipuu yhä syvemmälle pahuuteen. Yksikään ihminen ei voi lähestyä kysymystä Jumalasta ns. puhtaalta pöydältä. Jokainen meistä on ilman Jumalan apua pelkän pimeyden vallassa. Meiltä puuttuu hengellinen näkökyky. Mitä oma sydän sanoo Jumalasta ei välttämättä olekaan totta ja oikein. Eivät viisaimmatkaan aivot, ei puhtainkaan sydän eikä vilpittöminkään omatunto voi viedä varmasti Jumalan luo.
Miten siis Jumalan voi enää ollenkaan löytää? Nyt on jo vihdoinkin puhuttava Jeesuksesta!
Jumala murtaa umpikujan
Jumalaa emme siis tunne emmekä voi tuntea oman päämme ja sydämemme varassa. Koko ihmiskunta on pimeyden vallassa. Jumala ja ihmiskunta ovat selät vastakkain eikä Jumala suostu ihmisen löydettäväksi. Ihminen on täysin avuton, oman syntinsä ja pimeytensä vanki.
Ihmisen umpikujan mursi Jumalan rakkaus. Jumala itse kääntyi uudelleen syntisen ihmiskunnan puoleen. Niin kuin hän oli aikojen alusta tahtonut, niin hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja osti koko ihmissuvun itselleen. Kun Kristus syntyi tallin seimeen maailman Vapahtajaksi, hän otti hoitaakseen tehtävän, jonka hän suoritti loppuun Golgatan ristillä. Kun Kristus kuoli meidän syntiemme tähden ja Jumala herätti hänet kuolleista, ihmiselle avattiin uudelleen tie Jumalan luo. Pimeyden valta on murrettu ja Jumala on lähestynyt ihmistä.
Apostoli Paavali kuvaa kaiken tämän Toisen korinttilaiskirjeen viidennessä luvussa. Jumala itse oli Kristuksessa ja teki sovinnon ihmiskunnan kanssa. Jeesuksen ristiltä loistaa Jumalan rakkaus. Hän on antanut ihmiskunnan synnit anteeksi ja kutsuu jokaista Jeesuksen tähden yhteyteensä.
“Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo: – Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” (2. Kor. 5:19-6:2).
Näin siis Jumala itse lähestyi ihmiskuntaa ja avasi tien yhteyteensä. Tämä Jumalan teko on koko kristinuskon perusta. Sen ympärillä liikkuu kaikki, myös käsityksemme Raamatusta.
Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus eivät olleet satunnainen väläys ihmiskunnan historiassa. Raamatun mukaan kyse oli Jumalan teosta, jota hän oli valmistellut vuosituhansien ajan ja jonka seuraamukset ulottuvat tämän maailman viimeisiin päiviin asti ja niiden yli. Vanhan testamentin aikana hän oli valinnut itselleen kansan ja valmistanut sen keskuudessa tien Kristukselle. Uuden testamentin aikana hän puhui paitsi oman Poikansa suulla myös hänen valitsemiensa apostolien kautta. Näin Vanhan testamentin profeetalliset ja Uuden testamentin apostoliset kirjat välittävät meille sen, kuka Jumala on ja mitä hän meistä tahtoo.
Niukka valo – mutta riittävä
Jumala on suuri ja hänen pyhyytensä käsittämätön. Raamattu ei kohota meitä Jumalan istuimen eteen. Se on niukka kirjakokoelma. Se kertoo tosin paljon. Paljon enemmän se kuitenkin jättää kertomatta.
Jos Jumala voi ja tahtoo poistaa kärsimyksen, miksi maailmassa on pahaa? Jos Jumala on kaiken Luoja, mistä Saatana on peräisin? Jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei pane Saatanaa kuriin jo nyt eikä vasta viimeisellä tuomiolla? Jos Jumala on suvereeni hallitsija, miksi hän ei antanut syntejä anteeksi vain päätään nyökäten – miksi tarvittiin Jeesuksen syntymä tähän maailmaan ja hänen viaton kärsimyksensä? Jos Jumala tahtoo kaikki ihmiset taivaaseen, miksi hän ei synnytä uskoa kaikkien maailman ihmisten sydämessä? Jos Jeesus on ainoa tie, mitä tapahtuu niille jotka eivät koskaan ole kuulleet Kristuksesta tai edes saaneet mahdollisuutta?
Raamattu ei ole huikaisevan kirkas aurinko. Se on kuin pieni lamppu, joka valaisee maailman pimeydessä yhden askelen kerrallaan. Tietäminen olisi hauskaa, ymmärtäminen usein välttämätöntäkin. On kuitenkin suostuttava siihen, että emme tiedä emmekä ymmärrä.
Jumalan sanan valo on niukka. Ei se tuo meille koko Jumalan sanomatonta kirkkautta. Tarpeeksi valoa se kuitenkin antaa. Tällä valolla on tultava toimeen ja tullaan mainiosti. Kertoohan Raamattu, kuka Jumala on, että hän rakastaa minua, antaa syntini anteeksi ja johdattaa iankaikkiseen elämään. Tämän elämän aikana on tyydyttävä siihen, mikä meille on ilmoitettu. Paljon opiskeltavaa jää taivaalliseen akatemiaan.
“Salatut asiat ovat vain Herran, meidän Jumalamme, tiedossa, mutta ne asiat, jotka hän on ilmoittanut, ovat tarkoitetut meille ja lapsillemme, että aina täyttäisimme tämän lain käskyt.” (5. Moos. 29:28).
Yksi meille annettu paketti
Monien ihmisten mielestä Raamatun opetus on joissakin kohdissa vanhanaikaista, ehkä loukkaavaa tai typerää. Kautta aikojen ja erityisesti viime vuosisatoina moni on tahtonut uudistaa kristillistä uskoa ja tehdä sen ajanmukaisemmaksi.
Luterilaiselle kristinuskolle Raamatun opetus on yksi, meille annettu paketti. Me emme ole Jumalaa luoneet, vaan Jumala on luonut meidät. Me emme ole kehitelleet opetusta Jeesuksesta ja hänen työstään, vaan se opetus on meille tie Jumalan luo. Me emme ole keksineet, miten ihmisen on elettävä noudattaakseen Jumalan tahtoa. Me olemme saaneet uskon apostoleilta niin kuin viestikapulan käteemme. Meidän asiamme on opettaa sitä mitä Raamattu sanoo, sitä muuttamatta tai parantelematta.
Minäkin tietäisin monta Raamatun opettamaa asiaa, jotka kannattaisi nykyaikana panna tiukasti tiskin alle ja tarjota jotain nokkelampaa. Mutta me emme ole Jumalan myyntimiehiä tai selittelijöitä, vaan hänen palvelijoitaan.
Ei meillä ole muuta Jumalaa kuin hän, joka ilmoittaa itsensä Raamatussa. Mitä hän sanoo apostolien välityksellä, sitä me tahdomme itse noudattaa ja opettaa muille. Siksi kirkkoa sanotaan apostoliseksi.
“Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal. 1:7-9).
Mutta kun Raamattu todistaa itse itsestään…
Melkein jokaisella uskonnolla on oma pyhä kirjansa. Useimmat niistä puhuvat siitä, miten ihminen voi kohdata Jumalan. Moni pyhä kirja on sillä kannalla, että se yksin on oikeassa ja vain se välittää oikean tien Jumalan luo.
Kirkko uskoo, että Raamattu on ainoa ainoan Elävän Jumalan sana ihmiselle. Millä perusteella Kirkko uskoo, että Raamattu on oikeassa? Onhan pyhiä kirjoja muitakin?
Nyt puhutaan asiasta, joka ei ole järkevän päättelyn eikä perustelujen asia. Kristitty ei voi millään järkisyillä todistaa epäilijälle, että Raamattu on yksinään Jumalan sana toisin kuin kaikki muut samaa itsestään väittävät kirjat. Emme me ole verranneet toisiinsa kaikkia vanhoja kirjakokoelmia ja päätyneet harkinnan jälkeen tiettyyn ratkaisuun niin kuin mikroaaltouunin ostaja. Vanhat luterilaiset opettajat ovat muotoilleet asian terävästi. Raamatulla on se ominaisuus, että se vakuuttaa itse lukijansa siitä, että se on Jumalan sanaa. Raamatun arvovalta ei nojaa Kirkon päätöksiin, ei järkeilyyn eikä tuoreimpiin tutkimustuloksiin. Se ei nojaa mihinkään muuhun kuin Jumalan suuruuteen ja voimaan.
Juuri siksi tänäkin päivänä Raamattunsa avaava ihminen voi vakuuttua siitä, että Jumala puhuu hänelle. Toinen ei ehkä vakuutu. Uskomme mukaan se on osoitus siitä, että Jumalan valo ei ulotu jokaiseen sydämeen.
“Lakkaamatta me kiitämme Jumalaa siitäkin, että kun julistimme teille Jumalan sanaa, te ette ottaneet sitä vastaan ihmisten sanana vaan sinä mitä se todella on, Jumalan sanana, joka myös vaikuttaa teissä uskovissa.” (1. Tess. 2:13).
Sidottu ja vapaa
Elämä on monimuotoista, mielenkiintoista ja vaikeaa. Yhä uudelleen kohtaamme kristittyinä ongelmia, joihin joudumme ottamaan kantaa. Vanha hyvä ohje on jakaa asiat kahteen koriin. Toisista asioista meillä on Raamatun sana, toisista asioista ei, eikä ohjetta voi aina myöskään suoraan johtaa jostakin toisesta sanasta.
Niissä asioissa, joissa meillä on Raamatun ohje, ovat uskomme mukaan kaikki kristityt kaikkina aikoina siihen sidottuja. Jos Raamattu sanoo ahneutta epäjumalanpalvelukseksi tai että avionrikkojat eivät peri Jumalan valtakuntaa, kukaan ei voi meitä näistä varoituksista vapauttaa. Jos Raamattu tuomitsee homoseksualismin (Room. 1; 1. Kor. 6:9-11) tai käskee maksamaan kuuliaisesti verot esivallalle (Room. 13), ei ole pastoria, piispaa eikä kirkolliskokousta, jolla olisi oikeutta antaa kristitylle lupaa tehdä toisin. Ja jos Jumalan sana varoittaa liiasta viinin juomisesta sanoen, etteivät juomarit peri Jumalan valtakuntaa, vain saivartelija voi sanoa, ettei viinasta tai huumeista puhuta koko Raamatussa sanaakaan.
Toiseen koriin kuuluvat ne asiat, joista meillä ei ole Raamatun ohjetta. Niissä asioissa jokainen kristitty on vapaa toimimaan oman omantuntonsa mukaan, kunhan ottaa huomioon toisen ihmisen. Jumala on jättänyt nämä asiat – suuretkin – vapaiksi. Kenelläkään ei ole oikeutta sitoa ketään siihen, minkä Jumalan sana jättää vapaaksi.
Näin siis luterilaisessa uskossa ihminen on sidottu ja vapaa, sidottu siihen, mikä on kirjoitettu, ja vapaa muissa asioissa tekemään omantuntonsa mukaan. Taustalla on hieno ajatus siitä, että Jumalan sana on riittävä: Jos Jumala olisi halunnut kaikkien ihmisten toimivan tietyllä tavalla, hän olisi sanonut sen Raamatussa. Mutta koska hän ei sitä sano, jokainen saa tehdä oman omantuntonsa mukaan eikä toinen kristitty saa häntä komennella. Sen, joka haluaa sanoa jonkin asian synniksi, on osoitettava asia Raamatusta. Muuten hän on väärässä, vaikka huutaisi kuinka kovaa.
Meidän keskellämme hyvä luterilainen kaava vuotaa kahdelta puolelta.
Ensiksikin olemme tottuneet tekemään tunnottomasti vastoin Jumalan sanan varoituksia. Se on kristitylle vaarallinen tie, joka ei voi päättyä hyvin. On hämmästyttävää, miten vähän kirkkomme varoittaa toimimasta vastoin Raamattua ja toimii itsekin yhä kasvavassa määrin samoin.
Toiseksi meidän maassamme sidotaan ihmisiä asioihin, jotka Jumala on jättänyt vapaiksi. Musiikkimaku, muotikysymykset ja perhesuunnittelu ovat vain esimerkkejä siitä, miten ahdasmielinen hengellisyys pyrkii aina ihmisten omientuntojen herraksi. Luterilainen usko tarjoaa suuret aarteet, vahvan Jumalan sanan pohjan ja suuren omantunnon vapauden.
Jatkuva vai päättynyt ilmoitus?
Kaikki kristityt eri kirkkokunnissa uskovat Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä ihmisille. Mutta onko tämä ilmoitus kertakaikkista ja päättynyttä vai jatkuuko se meidän keskellämme edelleen? Tämä kysymys erottaa toisistaan eri kirkkokunnat.
Ilmoitus jatkuu – kirkossa
On kirkkokuntia – ennen muuta ortodoksit ja katoliset – joiden mukaan Jumalan ilmoitus jatkuu kirkossa. Ortodoksit korostavat ekumeenisen kirkolliskokouksen merkitystä, katoliset Rooman kirkolliskokouksen ja kirkon johtajana toimivan paavin merkitystä.
Näennäisesti näiden vanhojen kirkkokuntien kanssa aivan toista maata ovat tietyt protestanttiset pikkuryhmät. Todellisuudessa niissä kuitenkin käytäntö on varsin samanlainen kuin ortodokseilla ja katolisilla: Pieni, tiivis yhteisö on kuin kirkolliskokous ja sen johtaja on kuin pikkupaavi, miten kitkerästi hän sitten saattaakin Rooman piispaa kirota. Vanha hyvä ohje on karttaa niitä joukkoja, joissa vain yksi tai muutamat harvat tietävät oikean tien.
Luterilaiselta kannalta katsottuna puhe jatkuvasta ilmoituksesta kirkon piirissä on varsin ongelmallinen. Pintapuolinenkin tutustuminen kirkkohistoriaan osoittaa, että kirkko on ollut hyvin altis ottamaan vastaan vieraita vaikutteita. Itse asiassa maailmassa on harvoin ollut olemassa vallitsevaa ideologiaa tai hallitusvaltaa, joka ei ole saanut houkutelluksi kirkkoa lankeamaan. Kirkko on nielaissut milloin pakanallisen maailmankielteisen filosofian, milloin kumartanut Stalinia tai Hitleriä. Ajan muuttuessa se on tehnyt parannusta lankeemuksestaan, usein vähin äänin, mutta toisinaan julkisesti johtajien vaihduttua.
Sekä ortodoksien että roomalaiskatolisten mukaan kirkon erehtyminen on mahdottomuus – se osoittaisi, että Pyhä Henki on jättänyt kirkon. Me luterilaiset muistamme, että Herra ennusti Kirkon joutuvan odottamaan Herransa paluuta ja että sinä aikana moni sydän käy kylmäksi. Ja siltikään Jumala ei ole hylännyt kirkkoaan.
Onhan hän antanut sille Raamatun.
“Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ‘Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.” (Luuk. 12:45-46).
“Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk. 18:8).
Ilmoitus jatkuu – ihmisen sydämessä
Vanhat kirkkokunnat ovat nähneet Jumalan ilmoituksen jatkuvan kirkon piirissä. Kokonaan toinen on tilanne perinteisesti ollut kirkon protestanttisen haaran tietyssä osassa. Siellä Jumalan ilmoituksen – tai yleensä tuoreemman ja paremman tiedon Jumalasta – on katsottu löytyvän ihmisen sydämestä. Näkökulmat voivat olla taas hyvin erilaisia.
Luterilainen uskonpuhdistus törmäsi aikanaan ns. spiritualisteihin. He tervehtivät ilolla Lutherin toimintaa, kun hän kiisti paavin merkityksen uskonnollisen tiedon lähteenä. Samalla he kuitenkin syyttivät uskonpuhdistajaa “paperipaavin” eli Raamatun asettamisesta Rooman paavin tilalle. Spiritualistien ei tarvinnut etsiä Jumalan sanaa Raamatusta, sillä he katsoivat löytävänsä ilmoituksen sisältään, profetioista ja ilmestyksistä. Näitä uuden ilmoituksen saaneita julistajia tuli Wittenbergiin Lutherin poissaollessa. He saivat ennustuksillaan koko kaupungin kuohuksiin.
Ns. sisäisen sanan korostajia on ollut kirkon piirissä aina, yhtä hyvin sen ensimmäisinä vuosisatoina kuin tänä päivänä. Usein he näyttävät olevan hyvinkin hengellisiä ja myös varmoja asiastaan. Koska he tulevat useimmiten reformoidun kristillisyyden vanhoillisesta suunnasta, he saattavat korostaa voimakkaasti Raamatun erehtymättömyyttä. Muodollisesti luterilaisen raamattukäsityksen rinnalla saattaa yllättäen olla sisäisen sanan voimakas korostus. Se taas tarkoittaa luottamista ihmiseen, ei Jumalaan. Ja jos kirkot ja kirkolliskokoukset ovat eksyneet, vielä pahemmin ovat Kirkon historian aikana eksyneet ne ihmiset, jotka ovat vilpittömästi uskoneet olevansa suorassa Jumalan Hengen johdatuksessa.
“Monet sanovat minulle sinä päivänä: ‘Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’ Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ‘En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!'” (Matt. 7:22-23).
Aivan toisenlainen näyttää olevan niiden ihmisten raamattukäsitys, jotka korjaavat Raamatun ilmoitusta yleisten käsitysten, tutkimuksen tai oman järkensä avulla. Lähes kaikki kristityt tunnustavat, että kristinuskon perustaa on etsittävä Raamatusta, niin Vanhasta kuin Uudestakin testamentista. Mutta aika on muuttunut, tiede on edistynyt ja nykyajan ihminen ajattelee asioista toisin kuin aiemmat sukupolvet. Aivan viime vuosikymmeninä avainasiaksi on noussut ihmisen kokemus: Mikä ei toimi minun elämässäni, ei ole totta, mutta tahdon seurata sitä mikä tuntuu minusta hyvältä ja oikealta. Tähän näkökulmaan meidän on palattava. Nyt totean vain lyhyesti, että tämäkin on yksi jatkuvan ilmoituksen dogmin muoto.
Erityinen ilmoitus on päättynyt
Me luterilaiset olemme tottuneet jakamaan Jumalan ilmoituksen yleiseen ja erityiseen ilmoitukseen. Yleinen ilmoitus jatkuu – aikojen loppuun asti Jumalan luomakunta julistaa Herransa suuruutta. Sen sijaan emme usko erityisen ilmoituksen jatkuvan. Se ei jatku kirkossa, jonka enemmistö on useaan kertaan erehtynyt ja tulee Raamatun mukaan lopunaikoina erehtymään yhä pahemmin. Se ei jatku tieteen edistymisenä eikä uusina Hengen ilmoituksina. Ilmestyksiä ja profetioita tullaan edelleen saamaan, mutta ne on koeteltava Raamatun sanalla. Meidän korkein tavoitteemme on uskoa niin kuin apostolit uskoivat. Näin meidät on kutsuttu, kuten Juudaan kirje sanoo, “taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu.” (Juud. 1:3)
“1. Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ‘Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni’ (Ps. 119.) Pyhä Paavali sanoo: (Gal. 1:8) ‘Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu’. Muita vaikka kuinka nimekkäiden vanhojen ja uusien opettajien kirjoituksia ei ole pidettävä Pyhän Raamatun vertaisina, vaan ne on kaikki tyynni alistettava sen alaisiksi. Niitä tulee käyttää yksinomaan todistajina, jotka kertovat, millaisena ja millä paikkakunnilla profeettojen ja apostolien oppi on säilytetty apostolien ajan jälkeen.” (Luterilaiset tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä 1).
Tiede ja Raamattu
Opetusta Raamatun olemuksesta annetaan Suomessa paitsi kirkon piirissä myös kouluissa ja yliopistoissa. Jo kouluopetus herättää monien mielissä suuria kysymyksiä ja kysymykset tulevat vain polttavammiksi yliopiston piirissä. Ovatko Vanhan testamentin alkukertomukset myyttejä vai historiallisesti tosia? Miten on suhtauduttava muiden kansojen parista tunnettuihin vastaaviin kertomuksiin? Pitävätkö Raamatun tiedot Israelin historian ratkaisevista hetkistä paikkansa? Kertovatko evankeliumit luotettavasti Jeesuksesta ja hänen opetuksestaan? Kysymyksenasettelu juontuu yliopistolta ja tieteellisen raamatunselityksen lähtökohdista.
Yliopisto ei ole kirkon omistuksessa eikä se ole uskonnollinen laitos. Yliopistolla tutkitaan Raamattua niin kuin mitä hyvänsä uskonnollista kirjakokoelmaa. Jumalaa ja hänen Henkensä työtä ei kukaan voi kontrolloida ja siksi Raamatun yliluonnollinen puoli ei voi koskaan olla tutkimuksen kohteena ja se on suljettava ulkopuolelle. Tieteellinen raamatunselitys ei hyväksy mitään, mitä selittäjä ei voi järkiperäisesti perustella. Yliopiston ulkopuolella on usein vaikea ymmärtää, että tämäkin on tärkeä tehtävä. Silti se on myös kirkolle antoisa näkökulma.
Kokonaan toinen asia on, kun tieteellinen raamatunselitys kasvaa ns. tieteelliseksi raamattunäkemykseksi. Ero näyttää pieneltä, mutta on todellisuudessa valtava. Tiede tutkii Raamattua niin kuin mitä hyvänsä uskonnollista kirjakokoelmaa. “Tieteellisen raamattunäkemyksen” mukaan se ei muuta olekaan. Mutta juuri tässä on tehty suuri hyppäys ja siirrytty tieteen alueelta uskonnon alueelle.
Nähdäkseni tiede ei ole meidän ongelmamme, vaan tämä tieteen ja uskon epäsikiö. Se elää ja voi hyvin niin yliopistolla, kouluissa kuin nyt jo seurakunnissakin. Ihmiset ovat aina pyrkineet tekemään uskosta järkevää ja järjestä uskovaa. Kumpikaan ei tule koskaan onnistumaan.
“Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.” (1. Kor. 1:20-21).
Totuus – onko sitä olemassa?
Perinteinen luterilainen raamattukäsitys törmää nykyään moniin vaikeisiin vastakysymyksiin. Usein on kyse vakavasti otettavista vastaväitteistä, joita on muuttuneessa tilanteessa vakavasti harkittava. Silti monien ongelmien takaa paistaa toinen ja merkittävästi suurempi vaikeus. Nykyajan ihminen uskoo yhä harvemmin, että on olemassa ylipäätään mitään kaikkia sitovaa, lopullista totuutta, ainakaan uskon asioissa.
Moderni ihminen vapautui jo satoja vuosia sitten kaikista auktoriteeteista – kirkosta, kuninkaasta, valtiosta – ja luotti vain siihen, mitä ihminen oli itse luonut. Tämä avasi tien suurille aatteille, kuten kansallisuusaatteet, kommunismi – ja ennen kaikkea luottamus tieteeseen. 1900-luvun lopulla modernin ihmisen tilalle astui hänen seuraajansa, postmoderni ihminen (post = jälkeen). Hän on muuten kuin moderni ihminen ja luottaa vain siihen, mitä ihminen on itse tehnyt – paitsi että hän on kadottanut luottamuksen siihenkin. Nykyajan ihminen ei ole enää uskollinen aatteille, puolueille eikä uskontunnustuksille. Hän ajattelee itse omilla aivoillaan. Mikä merkitsee jotakin, on hänen oma elämänsä, tunteensa ja kokemuksensa. Maailmankatsomus kootaan varsin vapaasti ja siihen liitetään osia, jotka ehkä aiemmin eivät ole kuuluneet yhteen kenenkään elämänkatsomuksessa – mutta mitä siitä!
Kristillinen usko on alusta lähtien tunnustautunut siihen totuuteen, joka loistaa Jumalasta. Se on tiennyt, ettei viimeisellä tuomiolla äänestetä eikä kysellä henkilökohtaisia tuntemuksia, vaan taivutaan nöyrästi Jumalan totuuden alle. Sitoutuminen tähän totuuteen johti sen antiikin moniarvoisessa maailmassa vainotuksi ja vihatuksi, sillä usko Kristukseen ei voinut suvaita rinnallaan edes osaa roomalaisten jumalien palvonnasta. Kristityt menivät ennemmin vankeuteen ja kuolemaan kuin uhrasivat edes muodollisesti pakanajumalille.
Kristinusko on olemukseltaan yhden totuuden usko. Nyt se kohtaa moniarvoisen maailman, jossa jokaisella on oma totuutensa ja ajatuksensa yliluonnollisesta. Tilanne sinänsä ei ole outo, sillä saman vaikeuden Kirkko kohtasi jo antiikin aikana. Silloin moniarvoisuuden edustajat vain olivat Kirkon ulkopuolella – nyt he ovat länsimaisten kristillisten kirkkokuntien sisäpuolella, niiden päättäjiä ja merkittävimpiä teologeja ja johtajia.
Mitä tapahtuu, kun meidän kirkkomme kohtaa moniarvoisen maailman? Tällä hetkellä monet suomalaiset liittävät kristinuskoon osia, jotka eivät siihen kuulu – sielunvaelluksen, erilaisten maagisten voimien tarkkailun ja muita itämaisten uskontojen piirteitä. Samalla jokainen karsii vapaasti kristinuskosta niitä osia, jotka eivät häntä miellytä. Tärkeäksi nousee kokemus, elämys, tunnelma – johdonmukaisuudella ei ole juuri väliä.
Juuri tässä olemme näinä vuosikymmeninä raamattukysymyksen ytimen äärellä. Raamatussa ei ole vain rakennussarjaa, josta jokainen saa koota itse itselleen oman jumalan. Sellainen jumala on mykkä ja kuuro epäjumala. Raamatussa meille puhuu Elävä Jumala, jonka sana on kokonaan totuus.
Tilanne ei ole kirkolle huolestuttava. Moniarvoisen antiikin aikana ihmiset pysähtyivät Kristuksen luo, löysivät lopullisen totuuden ja olivat valmiit sitoutumaan häneen. Tässä asiassa mikään ei ole muuttunut. Silti edelleen käy niin kuin Pilatuksen ja Jeesuksen keskustelussa:
“Jeesus vastasi: ‘Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.’ ‘Mitä on totuus?’ kysyi Pilatus.” (Joh. 18:37-38).
Kaksi Vanhan testamentin kohtaa
Vanha testamentti puhuu useassa kohdassa Jumalan sanasta puhuttelevasti ja tuoreesti. Monien joukosta nostan esille kaksi profeettojen sanaa.
Eteläisen Juudan Tekoasta kotoisin oleva Aamos julisti 700-luvulla e.Kr. Jumalan sanaa Pohjoisvaltiossa. Hän arvosteli ankarasti kansan muotojumalisuutta: Vaikka väkijoukosta nousi pyhäköissä valtava virren pauhu, samat ihmiset olivat valmiit myymään köyhän kenkäparista. Aamoksen sana kaikui kuuroille korville. Jumalan sana hylättiin. Mutta edessä oli aika, jolloin Jumalan sanaa vielä etsittäisiin:
“Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä. Kauniit neitoset ja nuoret miehet nääntyvät niinä päivinä janoon.” (Aam. 8:11-13).
Myös meidän maamme on kokenut aikoja, jolloin ihmisillä on ollut laajasti Jumalan sanan nälkä. Sellainen aika tulee aivan varmasti uudelleen. Mutta onko silloin Jumalan sanaa tarjolla? Kuulemmeko silloin vain yksittäisten ihmisten kokemuksia, mielipiteitä ja tuumailuja? Vai murtuvatko meidän nuoremme silloin taakkojensa alle? Jumala on pyhä eikä hänen sanaansa voi loputtomasti halveksia ilman että sillä on seuraamuksensa.
Kokonaan toisenlainen on sävy siinä profetiassa, jolla Jesaja lohdutti toivottomassa tilanteessa eläviä maanmiehiään. Ihmissilmin katsottuna kansa on vahvempien kansojen vanki eikä kukaan voi asialle mitään. Kun Jumala puuttuu tapahtumiin, kaikki muuttuu:
“Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.” (Jes. 55:9-11).
Aamoksen tarkoittama sanan nälkä ja Jesajan kirjan puhe Jumalan voimakkaasta sanasta tarkoittivat ennustusten kirjoittamistilanteessa varmaankin hieman eri asioita kuin miten me nyt ne ymmärrämme. Silti mikään ei ole muuttunut. Aamoksen kirja varoittaa ankarasti hylkäämästä Jumalan sanaa, sillä pilkattua ja halveksittua sanaa ei välttämättä ole tarjolla enää silloin kun sitä todella tarvitaan. Jesajan kirjan jakeet pursuavat iloa ja luottamusta häneen, joka sanallaan koskettaa ihmisen koko elämää ja muuttaa rutikuivan hiekkaerämaan Jumalan puutarhaksi. Silloin sydän laulaa kiitosta Kristukselle ja ylistää Jumalan hyvyyttä.
Kumpi tilanne meidän kirkollamme on edessään? Sekö, jossa edelleen eksytään Jumalan tieltä ja jolla elämän leipää etsivät uupuvat ja nääntyvät? Vai se, jossa Jumalan sana osuu sydämiin ja johdattaa aivan uuteen iloon, rauhaan ja vapauteen.
Jumala tietää. Mutta varmasti vaikutusta on sillä, miten me tänään suhtaudumme Raamattuun, Jumalan sanaan.
Kerjäläisiä me olemme…
Kun uskonpuhdistaja Martti Luther oli nukkunut pois, hänen pöydältään löydettiin lappunen. Se oli kirjoitettu 16.2.1546. Tämä viesti jäi tavallaan hänen testamentikseen.
“Mitä Vergilius tarkoittaa Bucolica- ja Georgica-runoelmissaan, sitä ei kukaan voi ymmärtää olematta viittä vuotta paimenena tai maanviljelijänä. Ciceron kirjeitä (niin minusta tuntuu) ei kukaan ymmärrä toimimatta kahtakymmentä vuotta jossakin huomattavassa valtion virassa. Raamattua älköön kukaan luulko tuntevansa tarpeeksi, vaikkapa olisi sata vuotta johtanut kirkkoja profeettojen kanssa. Sen tähden ovat ensiksikin Johannes Kastaja, toiseksi Kristus ja kolmanneksi apostolit niin suunnattoman ihmeellisiä. Älä sinä kajoa tähän jumalalliseen Aeneis-runoelmaan, vaan kunnioita kumartaen sen jalanjälkiä. Kerjäläisiä me olemme; se on totta.”
Luther nautti antiikin kirjailijoiden lukemisesta. Useimmat meistä tarvitsevat muutaman sanan taustatiedoksi. Vergilius oli Rooman kirjallisuuden suurin runoilija, jonka Bucolica-teos puhuu paimenista ja Georgica maanviljelystä. Marcus Tullius Cicero oli Rooman kuuluisin puhuja ja suuri valtiomies. Hänen kirjeenvaihtonsa ystävien kanssa kuvaa suurmiehen ajatuksia koko maailman ollessa valinkauhassa. Vergiliuksen Aeneis kertoo tarusta, jonka mukaan roomalaisten esi-isät lähtivät pakoon palavasta Troijasta ja löysivät lopulta pitkien harharetkien jälkeen uuden kotimaan Rooman maisemista.
Nyt Lutherin ihailevat sanat Raamatusta aukeavat myös meidän aikamme lukijalle. Edes suuria maallisia teoksia ei kukaan voi ymmärtää elämättä ja taistelematta vuosikymmeniä samanlaisissa tilanteissa kuin kirjoittajat. Raamatun kohdalla ei riitä satakaan vuotta. Se on todellinen suurteos, joka kertoo miten syntinen ihminen löytää palavasta maailmasta tiensä kaikkien vaikeuksien jälkeen uuteen maailmaan, Isän kotiin. Siksi kristitty ei peukaloi Raamattua, vaan kumartaa nöyrästi suurta Jumalaa, joka puhuu siinä hänelle.
Kerjäläisiä me olemme, se on totta. Mutta kotitie on kuvattu Raamatussa ja se on varma.
