Kirkko – seurakunta
Seurakunta on ilmaus Jumalan kansasta ja Kristuksen ruumiista määrätyllä paikalla ja määrättynä aikana.
Seurakunta ei siis ole identtinen kirkon kanssa. Seurakunta tekee näkyväksi kirkon, mutta vain puutteellisesti. Kirkko ei ole seurakuntien summa. Kirkko on yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen. Seurakunnan tehtävänä on edustaa tätä kirkkoa. Seurakunta on alistettu kirkon opille ja elämälle. Jos se poikkeaa kirkosta, siitä on vaarassa tulla lahko.
Kirkko, joka elää paikallisseurakunnissa, on pyhien yhteisö. Se on uskon kohde: uskomme pyhien yhteyden. Pyhät ihmiset eivät ole pyhiä omien ominaisuuksiensa perusteella. Jumala, joka yksin on pyhä, on tehnyt syntisistä pyhiä. Siksi voimme löytää pyhien yhteyden varmuudella vain sieltä, missä Jumalan armonvälineet ovat.
Seurakunta on myös yhteinen kokous tai kokoontuminen; kreikankielinen kirkkoa tarkoittava sana merkitsee kokousta, jossa Jumala antaa seurakunnalleen yhä enemmän omista rikkauksistaan. Hän tekee kirkkonsa perillisekseen.
Jumalan salaisuus
Maailmanlaaja kirkko, joka elää paikallisseurakunnissa on suuri Jumalan salaisuus. Emme voi ymmärtää sen luonnetta aistiemme ja järkemme avulla. Siksi Raamattu ja hengelliset opettajamme ovat käyttäneet erilaisia kuvia, joilla he ovat selittäneet kirkon olemusta:
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, luvuissa kuusi ja seitsemän, puhutaan Nooan arkista. Koko maailma hukkui vedenpaisumuksessa. Jumala päätti kuitenkin pelastaa Nooan ja hänen perheensä sekä kaikki eläinlajit (6:13-22). Kun kaikki olivat astuneet arkkiin, Jumala itse sulki sen (7:16). Nooan arkki kuvaa Jumalan huolenpitoa ja Nooan kokemaa pelastusta. Uudessa testamentissa liitytään arkki-kuvaan. Nooan päivinä vain kahdeksan ihmistä pelastui ja saatettiin turvaan hävityksestä veden kautta. Nyt – siis seurakunnassa – vesi pelastaa kasteena. Kastevesi, johon Jumala painaa nimensä, vie meidät turvaan ja pelastaa hukkumiselta (1. Piet. 3:20-21). Seurakunta on siis pelastusvene.
Vanhassa testamentissa puhutaan verkosta, jonka Jumala heittää kansansa ylitse pyydystäen sen niin kuin kalan (Hes. 17:20). Verkko kuvaa myös pahan valtaa, josta Jumala vapauttaa ihmisen. “Sinä päästät minut verkosta, jonka he ovat virittäneet, sillä sinä olet minun turvani” (Ps. 31:5). Ihminen on niin kuin kala, joka ei tiedä milloin pahuuden verkot heitetään ylitsemme. Uudessa testamentissa verkko liittyy Pietarin kalansaaliiseen. Verkot olivat repeytymäisillään kalansaaliin tähden. Tämä oli kuva apostoli Pietarin lähetystehtävästä, joka jatkuu kristillisessä kirkossa. Evankeliumin nuotat kokoavat paljon ihmisiä. Seurakunta on verkko, joka heittää verkot ihmisten keskelle. Ne kokoavat kaikenlaisia kaloja. Seurakunnan jäsenten erottelu pannaan täytäntöön, kun verkot vedetään maihin viimeisellä tuomiolla. Kaloja täynnä oleva verkko on kirkon vertauskuva.
Luther lausuu: “Seitsenvuotias lapsikin tietää, Jumalan kiitos, mitä kirkko on: sen muodostavat pyhät uskovaiset ja ‘ne karitsat, jotka kuulevat paimenensa äänen.'” Voimme hyvin ymmärtää tämän kuvan, kun ajattelemme pyhäkoulunopettajaa, joka näyttää Paimen-taulua. Karitsat ovat Hyvän Paimenen ympärillä. Se, mitä Hyvä Paimen tekee asettamansa paimenviran kautta seurakunnassaan, on kauniisti esitetty Psalmissa 23.
Monia muitakin kuvia voisimme esittää. Kirkko on Kristuksen morsian, talo, valo, viinipuun oksat. Näiden kuvien todellisen sisällön voimme tuntea vain siten, että elämme seurakunnassa rukoillen ja jumalanpalvelusta viettäen.
Oppi kirkosta ei kuitenkaan kerro riittävän selvästi, miten seurakunnan tulee elää. Seuraavassa esitellään erilaisia seurakuntanäkemyksiä. Niihin sisältyy puutteita, mutta silti ne osoittavat, miten kirkko voi tänään toteuttaa olemustaan ja tehtäväänsä.
Kansankirkollinen seurakunta
Kansankirkko-ajatukseen kuuluu, että kaikki määrätyllä alueella asuvat ihmiset kuuluvat seurakuntaan (parokiaalinen seurakunta). Kansankirkollisen seurakunnan tavoitteena on saavuttaa kansa pelastuksen välineiden avulla. Pappien tehtävänä on huolehtia tämän tavoitteen toteutumisesta. He yrittävät saada seurakunnan jäsenet käyttämään saarnaa, sakramentteja ja kirkollisia toimituksia. Kansankirkolle on ominaista toimituksiin keskittyvä kristillisyys.
Kansankirkon jäsenet käyvät kirkossa suurina pyhinä ja sallivat papin toimittaa itselleen ja perheelleen elämän käänteisiin liittyvät toimitukset. Toimitukset johtavat vain harvoin siihen, että kristilliset opetukset määräävät ihmisten arkista elämää.
Kansankirkollisessa seurakunnassa ihmiset kuuluvat kirkkoon. Kirkkoon kuuluminen ilmaisee passiivista suhdetta ylempään viranomaiseen. Lähes kaikista toiminnoista vastaa pappi. Maallikot ovat kirkollisen toiminnan kohteina. Kansankirkon jäsenyydelle asetetaan kaksi ehtoa: kaste ja kirkollisveron maksaminen.
Kansankirkkoa perustellaan teologisesti käsitteellä “Jumalan edeltä tuleva armo”. Jumalan toiminta on kaikkia koskevaa, eikä kirkko aseta rajoja tälle armolle. Sanotaan myös, että kirkko koostuu aina kahdenlaisista jäsenistä, elävistä ja kuolleista. Kansankirkon kristillinen luonne ei perustu jäsenten pyhyyteen vaan siihen, että se hoitaa armonvälineitä kansan keskuudessa.
Aktiviteettiseurakunta
On selvää, ettei kirkkomme ole vain kansankirkko. Usein kansankirkosta tulee yhteisö, joka kehittää eri ihmisryhmille palveluja. Näiden toimintojen perusteeksi esitetään moraalisia näkökohtia. Nuorisotyön tavoitteena on estää nuorisoa joutumasta moitittavaan toimintaan. Eläkeläispiirin tavoitteena on poistaa vanhemman väen eristäytymisen tunnetta. Urheilutoimintaa perustellaan sillä, että ruumis on Pyhän Hengen temppeli.
Eri ikäisille tarkoitetun toiminnan ongelmana on se, ettei se jäsenny jumalanpalvelukseen. Erilaiset ihmiset eivät tunne yhteyttä toisenlaisiin seurakunnan jäseniin. Kun nuoret kasvavat ulos nuorten toiminnasta, he katoavat myös seurakunnan elämästä. Ongelma on usein myös siinä, että toiminnot jähmettyvät eivätkä mukaudu riittävästi uusiin olosuhteisiin.
Suunnitteluseurakunta
Suunnitteluseurakunnan lähtökohtana on kartoitus, jolla selvitetään, minkälaisia ihmisiä seurakunnan alueella asuu, mikä on väestön ikäjakauma ja mitä ihmiset odottavat seurakunnalta. Kartoitukseen sisältyy myös se, minkälaisia toimintoja seurakunta voisi ylläpitää. Näiden selvitysten tulee sitten ohjata toiminnan suunnittelua. Näin seurakunnan elämä pyritään mukauttamaan ihmisten tarpeisiin ja odotuksiin. Suunnittelun avulla on myös mahdollista kohdentaa toiminta ja asettaa painopiste oikeaan kohtaan. Kirkon työntekijöiden pitäisi olla tässä erikoistuneita. Tarvitaan erityisvirkoja, jotka vastaavat seurakunnan toiminnasta.
Suunnitteluseurakunnan kritiikki kohdistuu siihen, että ihmiset ovat tässä mallissa toiminnan kohteina. Sillä ei ole myöskään teologista perustetta vaan se on usein kopio suunnitteluyhteiskunnasta.
Seurakunnallinen ydin
Seurakunnan ytimellä tarkoitetaan ihmisjoukkoa, joka käy usein jumalanpalveluksessa ja joka osallistuu aktiivisesti kirkon arkiseen elämään.
Seurakunnan ydin tuntee liittyvänsä läheisesti koko kirkkoon ja omaan seurakuntaansa. Usein se on kriittinen kirkon järjestelmää kohtaan. Ytimen elämän keskustassa on jumalanpalvelus ja se on innostunut evankelioimisesta tai lähetyksestä. Seurakunta järjestää tälle ytimelle erilaisia toimintoja kuten raamattupiirejä, rukouspiirejä jne.
Sen, mitä seurakunnan ytimestä sanotaan, ymmärretään koskevan koko seurakuntaa. Pieni aktiivisten joukko toimii kokonaisuuden korvikkeena. Siksi sen hoitaminen estää toisinaan kansankirkollisen seurakunnan uudistamisen. Ajatellaan, että kaikki on hyvin, kun ydin osallistuu ja toimii.
Seurakunnan ydin -ajatusta perustellaan raamatullisesti ns. jäännös-ajattelulla. Kansankirkkoseurakuntaa verrataan vanhan liiton Israeliin, joka lankesi kutsumuksestaan. Silloin Herra valitsi jäännöksen, joka on nyt seurakunnan ydinjoukko. Jäännöksen tehtävänä on vaikuttaa koko kansan parantamiseen ja palauttamiseen alkuperäiseksi Jumalan kansaksi. Se odottaa koko kansan kääntymistä säilyttäen itse alkuperäisen hurskauden.
Herätysliikkeet seurakunnan ydinjoukkona
Herätysliikkeiden jäsenten säännöllinen rukous- ja sakramentaalinen elämä on haaste muulle seurakunnan toiminnalle. Liian usein seurakunnan elämä on muodostunut toiminnoiksi, joista puuttuu rukous ja jumalanpalvelus. Herätysliikkeet toimivat esimerkkinä siitä, miten kirkko on tarkoitettu elämään.
Herätysliike voi olla tyypiltään vaihteleva. Usein herätysliike täydentää seurakuntaa ja tarjoaa vaihtoehtoisen elämänmuodon. Toisinaan herätysliikkeiden jäsenet elävät sellaisessa rakkaudessa Kristukseen ja kirkkoon, että he sitoutuvat seuraamaan Kristusta koko elämällään. Tämä näkyy uhrivalmiudessa.
Seurakunnan ja herätysliikkeiden välillä on 1800-luvulta lähtien ollut jännitystä. Kerrotaan, kuinka kirkkoherran ja herätysliikkeiden yhteistyö sujui hyvin, kun kirkkoherra matkusti pois herätysliikkeen saarnaajan saapuessa seurakuntaan! Yleisessä puheessakin ilmenee epäselvyyttä: puhutaan erikseen seurakunnan työstä ja erikseen herätysliikkeen toiminnasta. Jännitys johtuu monesta seikasta. Usein herätysliikkeiden saarnaajat saivat suuremman arvonannon kuin pappi. Toisinaan taas opilliset eroavaisuudet ovat johtaneet ristiriitoihin. Sekin muistetaan, että seurakunnan työntekijöiden herättämä pahennus on synnyttänyt korvaavaa maallikkotoimintaa. Pappien epäluuloisuutta on lisännyt lisäksi se, että herätysliikkeiden toiminnan on pelätty rikkovan seurakunnan ykseyden. Erillisten seurojen pito on koettu hajottavaksi varsinkin silloin, kun seuraväki on tietoisesti jäänyt pois jumalanpalveluksesta.
Kahdella edellytyksellä seurakunnan ja herätysliikkeiden yhteisvaikutus voi onnistua. Ensinnäkin paikkakunnan kristityillä täytyy olla yhteinen uskon pohja, ja tällaisen perustan luo osallistuminen jumalanpalvelukseen ja pitäytyminen Katekismuksen opetukseen ja sen viitoittamaan hurskauselämään. Toiseksi Jumala antaa seurakunnalleen erityistehtäviä; aivan niin kuin sodankäynnissä on monenlaista aseistusta samoin myös seurakunnassa on useita kutsumuksia. Evankelisuus korostaa evankeliumin sanan levittämistä laajaan käyttöön, Kansanlähetys evankeliumin lahjan vastaanottamista, Rauhanyhdistys armonsanan julistusta yksilölle. Kaikilla näillä kutsumuksilla on paikkansa, kunhan ne eivät riko ykseyttä.
Herätysliikkeet ovat tuoneet seurakuntiin elävyyttä ja liikkuvuutta. Ennen niiden vaikutusta seurakunnan toiminta keskittyi jumalanpalveluksiin ja toimituksiin. Yhteiskunnallinen murros synnytti yhteiskunnallisia liikkeitä, ja elämä alkoi tulla monimuotoiseksi. Myös uudet hengelliset liikkeet muodostivat uuden haasteen. Kaikki nämä seikat ovat johtaneet seurakunnallisen toiminnan määrän kasvuun. Paikoitellen kysellään, varsinkin Etelä-Suomessa, peittääkö kirjava monitoimisuus seurakunnan varsinaisen tehtävän ja estääkö nykyinen toiminta suuntaamasta uusille urille. Runsaan tarjonnan seurakunta on myös ilmeisessä jännitteessä perinteisen luterilaisen seurakuntanäkemyksen kanssa. On sanottu, että seurakuntatalosta on tullut elämän keskus, vaikka kristityn ihmisen kutsumus on kodissa, työssä ja paikallisissa yhteisöissä. Tässäkin tarvitaan oikeaa tasapainoa: on niitä kristittyjä, jotka osallistuvat jumalanpalvelukseen ja käyttävät muun aikansa kodin hyväksi. On myös mahdollista, että jotkut ihmiset elävät vain Jumalan valtakunnan hyväksi ja ovat ns. yhden asian ihmisiä. Molempia tarvitaan, ja näiden keskinäinen yhteys estää kumpaakin tulemasta yksipuoliseksi, joko vain taivasihmiseksi tai pelkästään maallista hyvää etsiväksi.
Lähetystä harjoittava yhteisöseurakunta
Kirkkoa kritisoitiin ennen siitä, että se samastui ns. porvarillisen yhteiskunnan kanssa. Sitä hallitsivat yläluokan ja oppineiden arvot, ja siksi kirkko etääntyi muista kansanosista.
Kritiikin vaikutuksesta seurakunnasta on pyritty luomaan yhteisö, jota hallitsee keskinäinen rakkaus ja solidaarisuus. Kun tällainen yhteisö muodostuu, se todistaa Kristuksesta ja vetää ihmisiä yhteyteensä. Ympäristö saa todistuksen kristillisestä uskosta nähdessään, kuinka eri taustoista tulevat uskovat elävät rakkaudessa.
Lähetystä harjoittava seurakunta perustuu uskovien yhteiseen pappeuteen. Koko seurakunta, ei vain kastettu ja uskova, on papillinen. Varhaiskirkossa ei harjoitettu evankelioimiskampanjoita, vaan seurakunta oli itsessään merkki, joka veti ihmisiä puoleensa ja sai heidät etsimään seurakuntaa. Vähitellen he sallivat itsensä tulla liitetyiksi seurakuntaan.
Spontaani työläisseurakunta
Erityisesti Ranskassa vaikuttaneen työläisseurakunnan lähtökohtana on, ettei porvarillista kristinuskoa voi tarjota työläisille. Ei riittänyt, että heille osoitettiin seurakunta, johon he voisivat mennä. Sitä vastoin pappi eli työläisten kanssa. Papit eivät vain asuneet ja eläneet työläisten kanssa, vaan he jakoivat heidän elinehtonsa. Kanssakäymisen ja yksityisten keskustelujen kautta ihmiset tulivat tietoisiksi kirkosta ja näin mielenkiinto kristillistä uskoa kohtaan heräsi. Tämä puolestaan johti yhteisön syntymiseen. Työläisten ryhmässä syntyi lopulta kysymys sakramentaalisesta yhteisöstä. Tällöin pappi vaikutti siihen, että ihmiset johdettiin täyteen seurakunnalliseen yhteyteen.
Spontaanin työläisseurakunnan keskuksena oli pappi. Sen teologisena perusajatuksena on ajatus siitä, että Kristus, jota pappi edustaa, tyhjentää itsensä ja tulee solidaariseksi kansan kanssa. Kun pappi seuraa köyhää Kristusta, hän luo ympärilleen Kristukselle kansan.
Tilanneseurakunta
Kaupungeissa lähes kaikki ihmisten toiminta tapahtuu seurakunnan alueen ulkopuolella. Ihmiset käyvät ainoastaan nukkumassa seurakuntansa alueella. Työpaikka sijaitsee toisen seurakunnan alueella. Loma ja vapaa-aika vietetään muualla. Näin syntyy tilanne, joka vastaa sairaalatilannetta. Ihmiset viipyvät sairaalassa hetken, ja sairaalapappi vastaa siellä seurakunnan toiminnasta.
Tilanneseurakunta koostuu eri sosiaalisiin ryhmiin kuuluvista ihmisistä, kuten opiskelijoista, pitkäaikaissairaista tai muista ryhmistä. Meidän oloissamme monet lomalaiset kohtaavat seurakunnan ollessaan käymässä syntymäseudullaan. Näistä lomalaisista pyritään muodostamaan yhden pyhän ajaksi seurakunta. Lomalaisten kirkkopyhät ovat yleisiä.
Perusseurakunta
Etelä-Amerikan katolisissa maissa toimivat perusseurakunnat. Maallikon toiminta toteutetaan perusseurakunnissa paikallisesti eikä niiden ohjeiden mukaan, joita kansankirkon johto lähettää. Perusseurakunnat ovat vapaaehtoisia ryhmiä. Keskinäinen ystävyys ja yhteinen työ konkreettisen paikallisen tehtävän toteuttamiseksi ovat ryhmälle ominaista. Kansankirkollinen käsite “kirkko kansaa varten” on korvattu ilmauksella “kansan kirkko”. Perusseurakunta ei ole kansankirkollista organisaatiota varten, vaan asia on päinvastoin. Siellä, missä yksinäisyys, apatia, toiminnan puute ja voimattomuus hallitsevat, näistä perusryhmistä voi muodostua ympäristö, joka synnyttää uskonnollista ja poliittista toimintaa. Tavoitteena on, että kasteen voima muutetaan käytännölliseksi elämäksi. Kohteena olleesta ihmisestä tulee tällöin toiminnan subjekti.
Perusseurakunnat korostavat alhaalta lähtevää seurakunnallista toimintaa. Seurakunta osallistuu niiden ihmisten elämään, jotka toimivat paikallisten muutosten puolesta.
Perusseurakunnan toiminnalla on kaksi teologista perustetta. Ensiksi se kritisoi yhteiskuntaa, jossa Jumalan kuvaksi luotu ihminen on tullut apaattiseksi ja alistuneeksi ja luopunut tehtävästään toimia Jumalan työtoverina maailman uudistamiseksi. Toiseksi kirkko ja seurakunta on lähetetty maailmaan, jolle Jumalalla on asiaa.
Kodeissa tapahtuva toiminta perusseurakunnan ilmauksena
Jumalanpalvelukset ovat seurakuntaa kokoava ja yhdistävä juhla. Seurakuntaillat ja seurat ovat taas kylän omaa toimintaa. Niillä on sellaisia tehtäviä, joita ei voida hoitaa jumalanpalveluksessa: papin ja seurakuntalaisten henkilökohtainen tapaaminen, toisinaan sielunhoito. Herätysliikepohja ja seurakunnan keskeiset toiminnot, lähetys ja diakonia, voivat saada näissä kokoontumisissa selvemmän ilmauksen kuin jumalanpalveluksessa on mahdollista.
Erityistä huomiota on kiinnitetty seura- ja muiden tapahtumapaikkojen vaihtuvuuteen, sillä uusien kotien kautta saavutetaan myös uusia ihmisiä. Jumalan sanan kuuloon ja rukouselämään saadaan uusia seurakuntalaisia (evankelioiva merkitys).
Kodinsiunaaminen ja syntymäpäiväseurat
Kodinsiunaamisessa ja syntymäpäiväseuroissa toteutuu eräs ihanne: Ihmisen elämän tärkeät hetket ja muutokset ja Jumalan sana kohtaavat toisensa. Samalla myös voidaan vahvistaa käsitystä, jonka mukaan usko ja arki liittyvät yhteen niin kuin seudun kristillisyydessä on aina ymmärretty.
Myös muut elämän juhlahetket (koulun päätös, lapsuusiän päätös, avioliiton solmiminen) voisivat aivan hyvin sisältää myös seurat tai jopa messun.
Uskovien seurakunta
Uskovien ryhmä elää kansankirkon kehyksen sisällä ja on usein vastakuva kansankirkolle. Se korostaa persoonallista kääntymystä ja kristillistä elämäntapaa. Uskovien seurakunta ei arvosta kirkollisia toimituksia eikä jumalanpalvelukseen osallistumista. Solidaarisuus seurakuntaa kohtaan on valikoivaa. Maallikoilla on uskovien seurakunnassa keskeinen asema. Seurakunnan ulkoisella puolella ei ole teologista merkitystä.
Uskovien seurakuntaa perustellaan kääntymyksen tärkeydellä. Kristityn täytyy olla tietoisella tavalla kristitty.
