On olemassa suuria kysymyksiä, niitä, jotka ovat arkipäiväisen kristillisen uskomme taustalla. Nämä kysymykset liittyvät läheisesti toinen toisiinsa. Näistä aiheista järjestettiin sarja, jolla kysyttiin ensin, kuka oikeastaan loi kenet: Ihminen Jumalan vai Jumala ihmisen. Tässä opetuksessa kysymme, mikä on oikein ja mikä väärin. Kertaamme lyhyesti edellisestä opetuksesta ne aiheet, jotka liittyvät nyt käsiteltävään teemaan.
- Joidenkin filosofien mukaan koko uskonto on pelkkää ihmisen projektiota ja toiveajattelua (Ludwig Feuerbach): Ihminen luo itselleen Jumalan. Silloin ei ole tietenkään mitään mieltä etsiä Raamatusta vastausta siihen, mikä on oikein ja mikä väärin. Meidän vastauksemme: Myös Raamatun mukaan ihminen pyrkii aina tekemään itselleen oman epäjumalan ja tästä syntyvät kaikki maailman uskonnot. Me kuitenkin uskomme, että yksi ainoa Jumala on ilmoittanut itsensä pyhässä Raamatussa.
- Joidenkin filosofien mukaan ei ole olemassa uskonnollista totuutta muualla kuin ihmisen sydämessä (F. Schleiermacher). Koska ihmisten sydämissä on hyvin erilaisia totuuksia, missään ei ole olemassa sitä totuutta, jonka mukaan voidaan arvioida, mikä on oikein ja mikä väärin. Meidän vastauksemme: On olemassa Totuus, Jumala itse, ja hän on ilmoittanut itsensä pyhässä Raamatussa. Jokainen ihminen on synnin ja kuoleman vallan alla. Vain Jumalan sanasta loistaa se valo, josta me saamme varman tiedon kotitiestä.
Tältä pohjalta etsimme vastausta kysymyksiimme siitä, mitä Raamattu sanoo. Kysellessämme kristillisen elämän perusteita ja sitä, mikä on oikein ja mikä väärin, voimme tuskin yhdellä mallilla hahmottaa oikeaa tietä. Tässä esityksessä koetamme lähestyä kysymystä kolmesta eri lähtökohdasta käsin.
1. Kaikki käskyt riippuvat yhden naulan varassa
(Matt. 22:34-40; Mark. 12:28-34; Luuk. 10:25-28; vrt. Room. 13:8-10)
Kolmen synoptisen evankeliumin mukaan Jeesus sai vastattavakseen lainopettajan kuningaskysymyksen. Kun käskyjä ja kieltoja löydettiin Mooseksen laista yhteensä yli kuusisataa, tuli niiden tunnollisen opiskelijan mieleen helposti kysymys, mikä niistä oli suurin ja sisälsikö laki ehkä jonkin sisäisen järjestelmän. Jeesus nosti yli kaikkien muiden rakkauden kaksoiskäskyn – rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään – ja jatkoi: “Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat” (Matt. 22:40). Varsin samaan suuntaan opettaa Paavali: “Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. Käskyt ‘Älä tee aviorikosta’, ‘Älä tapa’, ‘Älä varasta’, ‘Älä himoitse’, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ‘Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.” (Room. 13:8-10).
“Rakasta ja tee mitä tahdot” – siinä ohje, jota meille tarjotaan kristillisen moraalin perustaksi. Se on oikea ja hyvä ohje, mutta nopeasti ilmaistuna ja väärin ymmärrettynä se päästää ihmisen mielivallan irralleen. Kuka määrittelee, mitä on rakkaus? Kuinka paljon himoa, valhetta ja petosta onkaan mahtanut aikojen kuluessa saada ylleen nimilapun “rakkaus”?
Emme lue Jeesuksen sanoja oikein, jos ymmärrämme hänen sanoneen: Muista rakkauden kaksoiskäsky ja unohda muut. Rakkauden kaksoiskäsky on se naula, jonka varassa muut käskyt riippuvat. Se on se johtolause, josta kaikki muut käskyt voidaan johtaa. Rakastan lähimmäistäni, siis en tapa häntä, en varasta hänen omaisuuttaan enkä puhu hänestä pahaa. Näin rakkauden kaksoiskäskyyn sisältyvät kaikki muut Raamatun käskyt. Meidän pitäisi osata omia aikojammekin johtaa ne pääkäskystä, jos sydämemme täyttää oikea rakkaus. Jumala on rqakkaus, mutta rakkaus ei ole jumala. Koska olemme rakkaudessamme horjuvia, tarvitsemme myös yksittäisiä käskyjä. Ne ovat kuin matematiikan kirjan tuloskirja, joka osoittaa, olemmeko selvittäneet tehtävän oikein vai emme. Jos esim. se, mitä me sanomme rakkaudeksi, johtaa aviorikokseen, rakkautemme on väärä.
2. Kristitty on vapaa ja sidottu
(Room. 14-15:7; 1.Kor. 8-11:1)
Paavali puhuu kahdessa laajassa jaksossa siitä, miten kristitty on toisaalta vapaa ja toisaalta sidottu.
Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jaksossa Paavali vastaa korinttilaisten kysymykseen, miten oli suhtauduttava epäjumalille uhratun lihan syömiseen. Paavalin vastaus on laaja ja osoittaa hänen kykyään käsitellä eri tavoin ajattelevia ihmisiä. Kyseessä oleva ongelma oli silloin polttava: Lähes kaikki torilla myytävä liha oli jollakin tavoin yhteydessä epäjumalien kulttiin. Uhrieläimestä uhrattiin epäjumalille vain pieni osa ja loput myytiin torilla tai syötiin suuressa uskonnollisessa juhlassa.
Paavali vetää selvät linjat: Epäjumalien uhriaterioille ei kristityllä ole mitään asiaa. Toisaalta Jumalan luoma eläin ei muutu epäjumalien omaisuudeksi sillä, että joku jumalattomuudessaan menee uhraamaan sen niille ja myy loput torilla: “Herran on maa ja kaikki mitä siinä on” ja siksi lihan syöminen ei sinänsä ketään vahingoita. Sen sijaan – ja juuri tässä on meille asian ydin – aivan toisarvoinen asia, lihan syöminen tai syömättä jättäminen, voi koitua iankaikkiseksi kadotukseksi mutta myös iankaikkiseksi autuudeksi jollekin asiaa tarkemmin tuntemattomalle. Siksi on oltava tarkkana, ettei pikkuasioista synny suurta vahinkoa, vaan että niitä voidaan käyttää hyvään. Room. 14 ja 1.Kor. 8-11:1 on luettava molemmat yhdessä niin että toinen kohta selittää toista.
Paavali on varma siitä, että ruoka ei lähennä häntä Jumalaan eikä vie kauemmas hänestä. Mikään ruoka ei ole “sinänsä epäpuhdasta” (Room. 14:14). Siksi kristitty on vapaa eikä kukaan saa tuomita häntä minkään syömisen tai juomisen vuoksi. Toinen asia on se, että Jumala ei ole luonut meitä elämään yksinämme. Meillä on myös vastuu lähimmäisestämme. Nyt emme puhu enää vain ruoasta. Jos toinen loukkaantuu käytöksestämme eikä tunne sinänsä ehkä oikeita perustelujamme vaan katsoo meidän tekevän tunnottomasti syntiä, hän saattaa meidän takiamme langeta sellaiseen, josta hänen omatuntonsa syyttää häntä. Ankkuriköydet ovat katki eikä kukaan tiedä, mitä muuta hän tekee vastoin omaatuntoaan. “Älä saata ruoallasi perikatoon sitä, jonka vuoksi Kristus on kuollut” (Room. 14:15). Paavali käyttää 1. Kor. 9 itseään esimerkkinä: Olihan hänellä, Herran apostolilla, oikeus ottaa elantonsa seurakunnalta. Niin hän ei halunnut tehdä, jotta evankeliumille ei asetettaisi esteitä. Ei Kristuskaan elänyt itselleen mieliksi, vaan uhrasi itsensä ja tuli maailman Vapahtajaksi.
Saamme ensimmäistä mallia täydentävän opetuksen, jonka Luther tiivisti ilmeisesti juuri näiden jaksojen perusteella kahteen toisilleen vastakkaiseen lauseeseen:
Kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea eikä ole kenellekään alamainen.
Kristitty on kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamainen.
3. Jumalan sana on erehtymätön ja riittävä ohje
Eri herätysliikkeissä tiettyjä asioita sanotaan synniksi siitä huolimatta, että naapuriliikkeessä vakavat kristityt ovat aivan toisella kannalla. Meiltä saatetaan vaatia tiettyä käyttäytymistä ilman että ymmärrämme perusteluja. Kolmas, kahta edellistä täydentävä malli on seuraava:
Milloin kyseessä olevasta asiasta on olemassa Raamatun sana, se sitoo kaikkia kristittyjä kaikkina aikoina. Milloin asiasta ei ole Raamatun ohjetta eikä sitä voida suoraan johtaa jostakin muusta asiasta, jokainen kristitty on vapaa tekemään oman päänsä mukaan, kunhan ottaa lähimmäisen huomioon.
Tämän kaavan logiikkana on, että Jumalan sana on paitsi selkeä myös riittävä: Jos jostakin asiasta ei ole ohjetta, se on pikkuasia (adiafora, indifferentia, sananmukaisesti “yhdentekevä”) eikä sillä pidä kuormittaa omiatuntoja.
Kirkon ja Jumalan sanan opettajien valtuuksiin ei kuulu sivuuttaa yhtään Jumalan sanan ohjetta. Raamatun sana on meille, kuten psalminlaulajalle, jalkojen lamppu ja valo tiellä. Ei kirkolliskokouksella, ei henkilahjoja pursuavalla ryhmällä eikä saumattomalla enemmistöllä ole mitään valtaa muuttaa yhtään ainoaa Jumalan sanaa. Toisaalta emme saa myöskään lisätä mitään Jumalan sanoihin – niin joutuu valehtelijan kirjoihin (Snl. 30:6). Ei kenelläkään ole oikeutta tuomita sinua siitä, mitä Jumalan sana ei selvästi synniksi sano tai asiaa ei voi toisesta Raamatun kohdasta johtaa.
