Luku 23
Ulkokultaisuus ja hengellinen ylpeys (23:1-12)
Nyt seuraa Matteuksen evankeliumin viides ja viimeinen suuri Jeesuksen sanojen kokoelma. Se käsittää kolme kokonaista lukua, joista kukin muodostaa oman selvän kokonaisuutensa. Ensimmäisenä on välienselvittely fariseusten kanssa, sitten puhe viimeisistä ajoista ja vihdoin vertaukset Ihmisen Pojan paluusta. Ensimmäisessä ja kolmannessa osassa on enimmäkseen sellaista, minkä vain Matteus on säilyttänyt, kun taas toisen osan sisältö on suurimmaksi osaksi myös Markuksella ja Luukkaalla.
Kuten jo on mainittu, kertoo piispa Papias (joka kirjoitti 130-luvulla), että apostoli Matteus kirjoitti muistiin Jeesuksen sanat ”hepreaksi”, millä hän tarkoittaa arameaa. Olemme havainneet olevan aihetta uskoa, että tämä hänen kirjoituksensa on sittemmin tullut osaksi Matteuksen evankeliumia ja antanut sille nimen. Jos tämä olettamus on oikea, niin voimme myös otaksua, että meillä on tässä luvussa edessämme Matteuksen teoksen pitkä, yhtenäinen osa, samalla tavoin kuin vuorisaarna ja eräät muut Matteuksen evankeliumin jaksot. Se, mitä tässä luemme, on siis osa sitä ”paradosista”, jonka apostolit välittivät suullisesti eteenpäin ja jonka yksi heistä on kirjoittanut muistiin.
Sanat ovat ankaria. Ymmärrämme ne väärin, jos teemme niistä kuvan epätavallisen rumista teeskentelijöistä, joita me emme onneksi muistuta. Jeesus itse muodostaa sanansa kerran toisensa jälkeen kehotuksiksi, jotka opetuslasten tulee ottaa sydämelleen.
On siis kysymys ulkokultaisuudesta, teeskentelystä. Se merkitsee sitä, että sanotaan yhtä, kuvitellaan yhtä, tahdotaan käydä yhdenlaisesta, mutta ollaan ja tehdään toista. Ei tarvitse välttämättä olla kyse tietoisesta valheellisuudesta. Ulkokultaisuus voi olla myös itsepetosta, yritys säilyttää omissa silmissään se kuvitelma, että on sitä, mitä ei ole. Fariseukset tahtoivat olla vanhurskaita. He tahtoivat elää siinä vakaumuksessa, että he täyttivät Jumalan lain ja olivat siis oikeassa suhteessa Jumalaan. He vetosivat Jumalan lakiin – oikeutetusti, Jeesus sanoo. He olivat Israelin opettajia. He tunsivat Raamatun. He istuivat todellakin Mooseksen istuimella, ja se, mitä he sanoivat, oli totta – niin kauan kuin he pitäytyivät Raamattuun. Vika oli siinä, etteivät he ottaneet Raamattua tarpeeksi vakavasti omalla kohdallaan. He sitoivat raskaita taakkoja – kuten tehtiin, kun koottiin oksia polttopuiksi ja sidottiin ne yhteen valtavaksi nipuksi. He antoivat ihmisten tuntea lain vaatimusten koko painon. Mutta itse he väistivät todellista ongelmaa. He eivät murtuneet lain painon alla. Toiset voivat murtua – kuten ”maan hiljaiset”, ”hengellisesti köyhät” – mutta he itse olivat suuria, koska tekivät lain juuri niin ankaraksi, että voivat selviytyä siitä. Näin he saivat ihmisten silmissä arvoaseman. Ja tällä kohdin Jeesus piirtää kuvan, joka on sovellettavissa ja käytettävissä varoituksena kaikkina aikoina. Myös sitä, että ihminen on syntinen ja on saanut kohdata Jumalan armon, voi käyttää väärin itsensä korottamiseen ja aseman hankkimiseen ihmisten silmissä, kirkossa, ihmissuhteissa, aina muutaman askelman toisia ylempänä. Jeesus ei vastusta itse arvojärjestystä. Myös Jumalan valtakunnassa on kunniapaikkoja. Pahaa on niiden paikkojen havitteleminen. Tai niiden maallisen korvikkeen hankkiminen hienojen arvonimien tai ihailevien lähimmäisten muodossa. Jumala kääntää valtakunnassaan meidän inhimilliset arvojärjestyksemme ylösalaisin. Suurin on se, joka palvelee. Missä Kristus on Herra, siellä syntyy yhteyttä ja yhteistyötä, toveruuden henki ja itsestään selvä halu olla käytettävissä, missä vain voi olla hyödyksi.
Oman hurskauden julkisen esittelemisen halua Jeesus havainnollistaa raamatunlausekoteloilla ja viitan tupsuilla. Laissa (5. Moos. 6:8) oli – kuvaannolliseksi tarkoitettu – kehotus sitoa Jumalan sanat merkiksi käteen ja muistolauseeksi otsalle. Se kehotus täytettiin kirjaimellisesti sitomalla rukouksen ajaksi käden ja otsan ympärille hihnoja, joissa oli raamatunlauseita sisältäviä koteloita. Niitä hihnoja saatettiin sitten pitää myös ihmisten joukossa kuljettaessa ja tehdä ne hyvin leveiksi, että ne varmasti näkyisivät. Viitan kulmatupsut perustuivat myös lain käskyyn (4. Moos. 15:38). Ne muistuttivat käskyistä ja niiden noudattamisesta. Jeesuksella itsellään oli viitassaan sellaiset tupsut. Fariseukset tekivät ne erittäin suuriksi osoittaakseen intoaan lain noudattamisessa. Jeesus ei vastusta itse tapaa, vaan ainoastaan sen väärinkäyttöä. Samalla tavalla hän ei suinkaan kumoa valtakunnassaan kaikkea arvojärjestystä. Uutta on se, että jokainen tehtävä ja jokainen valtuutus – kuten apostolien – merkitsee palvelusta, itsensä alttiiksi antamista ja uhria.
Seitsemän voi-huutoa vääristyneelle jumalisuudelle (23:13-33)
”Voi”-sana voi ilmaista sekä paheksumista että surua. Joskus siihen sisältyy suunnilleen samaa kuin meidän ilmaukseemme ”raukka”. Joskus se taas on varoitus uhkaavasta tuomiosta, tuskan ja kauhistuksen ilmaus, joka tulee sellaisen taholta, joka tietää, mistä puhuu Kaikki seitsemän voi-huutoa koskevat teeskentelijöitä. Heidän ”ulkokultaisuutensa” on siinä, että he yrittävät ylläpitää sellaisen hurskauden julkisivua, jonka läpi heidän olisi pitänyt nähdä.
He sulkevat ihmisiltä taivaan laillaan. Kun ihmiset näkevät, etteivät kykene täyttämään mittoja lain vaatimusten edessä ja etsivät toista tietä, he sulkevat sen. He tekevät lähetystyötä. Jeesus antaa heille tässä saman tunnustuksen kuin Paavali (Room. 10: 1): Heillä on kiivaus Jumalan puolesta. Siellä, missä oli juutalaisten siirtokuntia ja synagogia, oli myös pakanoita, jotka tulivat mukaan. Jotkut antoivat ympärileikata itsensä. Heitä sanottiin käännynnäisiksi eli proselyyteiksi, ja he olivat velvollisia noudattamaan lakia. Fariseusten pyrkimyksenä oli tehdä heistä lakihurskauden mallikappaleita. Niin heistä tuli pahempia kuin oppimestarinsa.
Kolmas voi-huuto kohdistuu siihen raamatunselitykseen, jonka tarkoituksena on tehdä laki vaarattomaksi. Juutalaiset tiesivät, että vala on vakava asia. Mutta vakavuutta lievennettiin tekemällä poikkeuksia eräiden valojen kohdalla. Jeesus mainitsee esimerkkejä ja tuomitsee ne sanoen sellaista pyhän pilkkaamiseksi. Hänen sanoistaan näemme, että hän todella piti temppeliä Jumalan asuntona ja pyhänä paikkana. Sama asenne tulee näkyviin temppelin puhdistamisessa. Jeesus sanoo tässä vastustajiaan tyhmiksi. Sana on sama, joka toisessa kohdassa käännetään sanalla ”hullu” ja jonka käyttämisen hän on nimenomaan kieltänyt opetuslapsiltaan (5:22). Mutta Jeesus puhuu tässä Lainantajana ja Tuomarina, Jumalana eikä ihmisenä. Jumalan edessä ihmisiä voidaan aiheellisesti sanoa hulluiksi, mutta heillä ei ole oikeutta sanoa toisiaan siksi, varsinkaan siitä syystä, että ovat suuttuneet toisiinsa.
Seuraava voi-huuto koskee sitä lainkuuliaisuutta, joka ei kykene tekemään eroa pienten ja suurten asioiden välillä, vaan päinvastoin takertuu pikkuasioihin, suurentelee niitä ja luulee, että sillä tavoin tullaan hurskaammaksi. Kymmenysten antaminen myös yrteistä oli sellainen fariseusten keksintö. Jeesus ei torju tunnontarkkuutta pikkuasioissa. On oltava uskollinen myös vähässä. Mutta on olemassa käskyjä, jotka ovat ensi sijalla. Jeesus on jo sanonut, mikä on suurin käsky: rakasta! Kun hän nyt mainitsee oikeuden, laupeuden ja uskollisuuden, niin ne voidaan käsittää esimerkeiksi siitä, mitä käytännön seurauksia rakkaudella on.
Seuraavat kaksi voi-huutoa puhuvat samasta asiasta. Voidaan puhdistaa ulkopuoli. Fariseukset huuhtoivat tunnontarkasti maljat ja vadit, niin pian kuin oli olemassa pieninkin vaara, että ne olivat joutuneet kosketuksiin jonkin saastaisen kanssa. Keväällä maalattiin hautakammiot valkealla kalkilla, ettei kukaan vahingossa koskisi niihin ja saastuisi. Jeesus käyttää näitä kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka ovat tarkkoja julkisivustaan, mutta eivät siitä, mitä on sen takana. Sen, joka tahtoo olla vanhurskas, pitäisi toki huomata, että halu kaikkeen pahaan on hänessä itsessään. Tässä näkyy todellinen ulkokultaisuus: ihminen ei tahdo nähdä, että hän kaikessa innossaan ja harrastuksessaan on kuitenkin syntinen. Ja kun kerran on alettu sulkea silmät tosiasioilta, niin petollisen lähellä on vilpistely muissakin asioissa, sekä rahanhimon, juoruilunhalun että seksin kohdalla, kunhan se vain ei näy. Ja tässä Jeesus sanoo, mikä on kaiken ydin: sisäpuoli on puhdistettava ensin. Mutta sen voi saada aikaan vain ansaitsematon anteeksiantamus. Ja tässä tapahtuu lakihurskauden ja evankeliumin väistämätön yhteentörmäys.
Seitsemäs ja viimeinen kohta puhuu myös eräästä ulkokultaisuuden muodosta, joka on yleisinhimillinen – ainakin kaikkialla, missä ollaan jollakin tavalla selvillä menneisyydestä. Se on taipumus sanoutua irti esi-isien rikkomuksista ja vakuuttaa, että jos olisi saatu elää siihen aikaan, niin olisi kannatettu kaikkia niitä mielipiteitä, jotka ovat voimassa omana aikanamme. Jeesuksen ajan juutalaisilla oli tapana kunnioittaa profeettojen hautoja ja pystyttää niille muistomerkkejä. Jeesus ei moiti tätä, vaan sitä, että se tehtiin ilman synnintunnustusta ja itsetutkistelua. Juuri siten pystyttäjät osoittavat, etteivät he ainoastaan polveutuneet profeettojen surmaajista, vaan että heillä oli yhä sama katumaton mieli. Ja sitten Jeesus sanoo purevan ivallisesti: ”Täyttäkää siis te isäinne mitta” – jatkakaa vain, te profeetantappajat. Ja päätöksenä – ilmeisesti kaikille seitsemälle voi-huudolle – on kauhistuttava kysymys: ”Kuinka te pääsisitte helvetin tuomiota pakoon?” tietenkin edellyttäen, että jatkatte samaan tapaan kuin nyt.
Jumalan valitus kansansa tähden (23:34-36)
”Sen tähden”, alkaa seuraava kappale, mutta siinä muodossa kuin Matteus esittää asian asiayhteys ei käy aivan selväksi. Luukkaalla kohta on ilmaistu täsmällisemmin: ”Sen tähden Jumalan viisaus sanookin: ’Minä lähetän heille profeettoja ja apostoleja.” Ilmeisesti on kysymys jostakin tutusta sitaatista, jonka alkuperästä me emme tiedä mitään. Se puhuu siitä, mitä Jumala aikoo tehdä kansalleen, ja siinä sanotaan sama asia, minkä monet profeetat olivat jo sanoneet. Jumala lähettää kansalleen aina uusia sanansaattajia, ja kansa tuhoaa heidät. Sana on sovellettavissa myös Jeesukseen ja niihin, jotka hän lähettää. Näin tulee jatkumaan, kunnes mitta on täysi. Silloin seuraa tilinteko, ja marttyyrien veri tullaan vaatimaan ”tältä sukupolvelta”. Sana voi tarkoittaa sukupolvea, mutta myös kansaa. Tämä koskee kaikkea sitä pahaa, mitä Jumalan todistajille on tehty, Abelista alkaen aina Sakariaaseen asti, eli Vanhan testamentin ensimmäisestä marttyyrista viimeiseen. Sakarias on kreikankielinen muoto Sakarjasta, joka on toiseksi viimeinen Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Hän oli Berekjan poika, ja Berekja-nimi on kreikkalaisessa muodossaan Barakias. Oli kuitenkin toinen profeetta, Sakarja, Jojadan poika, joka kivitettiin temppelin esipihalla, kuten kerrotaan 2. Aikakirjassa (24:20), joka oli juutalaisten Raamatussa viimeisenä kirjana. Luukkaan tekstissä puhutaan vain ”Sakariaasta”, ja yhdessä vanhimmista käsikirjoituksista ei tässäkään kohdassa puhuta ”Barakiaan pojasta”. Ilmeisesti on oltu jossakin määrin epävarmoja siitä, ketä Jeesus tarkoitti. Hänen sanojensa merkitys on kuitenkin täysin selvä – niiden koko vakavuudessa.
Te ette ole tahtoneet (23:37-39)
Miksi joidenkin ihmisten täytyy joutua kadotukseen? Miksi eivät kaikki pelastu? Jeesuskin on joutunut sen kysymyksen eteen. Tässä hän antaa meille vastauksen. Jumala tahtoi, että kaikki pelastuisivat. Hän lähetti Poikansa pelastamaan ihmiset uhkaavasta onnettomuudesta – niin kuin kanaemo peittää poikasensa siipiensä alle, kun haukka tulee. Mutta he eivät tahtoneet.
Sanat ”teidän huoneenne on jäävä hyljätyksi” tarkoittavat todennäköisesti, että Jumala on hylkäävä temppelinsä. Hän on ottava pois kätensä valitsemansa paikan yltä. Sanat saattavat myös merkitä sitä, että kuulijoiden kodit tullaan hävittämään ja ne jäävät raunioiksi. Sen jälkeen ei Israelille enää lähetetä profeettoja ja sanansaattajia. Jumalan kansa ei tule näkemään Messiastaan, ennen kuin hän tulee taivaan pilvissä. He olivat tervehtineet häntä hänen ratsastaessaan kaupunkiin vanhoilla psalmin sanoilla: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen.” Jos he nyt hylkäävät hänet, he eivät tule saamaan uutta tilaisuutta sen sanomiseen ennen kuin hänen viimeisen tulemuksensa yhteydessä.