Luku 22
Kuninkaan hääkutsu (22:1-10)
Nyt seuraa vertaus, joka puhuu siitä, kuinka vakava asia kutsun hylkääminen on. Kuningas valmistaa häät pojalleen. Jo alusta lähtien sovellutus kuultaa lävitse. On kysymys pöytävieraaksi pääsemisestä taivasten valtakuntaan, jonne ylkä, Poika, kokoaa ystävänsä. Palvelijat lähtevät sanomaan: Aika on tullut, nyt on kaikki valmista. Itämaiseen tapaan kutsu on lähetetty kauan etukäteen. Nyt on aika tulla. Niinhän Johannes Kastaja oli sanonut: Nyt se tapahtuu, kaikki, mitä profeetat ovat luvanneet. Mutta vaikka kuningas kutsuu ja kehottaa ja yrittää saada kutsutut käsittämään, miten paljon hän on tehnyt heidän hyväkseen, he eivät tule. Päinvastoin: he pahoinpitelevät hänen palvelijoitaan ja tappavat heidät – juuri kuten Kastajalle tapahtui ja niin kuin tulee tapahtumaan Jeesukselle. Silloin mitta on täysi. Kuningas lähettää sotilaansa ja tekee selvää jälkeä murhaajista ja heidän kaupungistaan. Vertaus käyttää kuvia, jotka sopivat Palestiinan pikkuruhtinaisiin. Heillä oli aina käytettävissään palkkasoturien ryhmiä. Ruhtinas voi komentaa liikkeelle rangaistusretkikunnan samalla kertaa, kun hän lähetti palvelijansa kutsumaan uusia vieraita. Palvelijat menevät teitten risteyksiin sanat voivat tarkoittaa toreja, jolla useat tiet yhtyvät – ja pian juhlasali on täynnä vieraita.
Tämä vertaus on tahdottu nähdä sen vertauksen toisintona, jossa puhuttiin miehestä, joka valmisti suuret pidot ja kutsui monia (Luuk. 14:16). Jotkut kriitikot ovat jopa sanoneet, että tästä näemme, kuinka vähän me lopulta tiedämme siitä, mitä Jeesus alun perin on sanonut. Tämä on epärealistista ajattelua. Jeesus opetti ja puhui pitkän ajan kuluessa – luultavasti kolmisen vuotta – aina uusissa tilanteissa ja uusille ihmisille. Hänen on täytynyt käyttää samaa vertausta monta kertaa. Hän on voinut muunnella kuviaan ja antaa niille uusia piirteitä olosuhteiden mukaan. Kriittinen tutkimus pitää itsestään selvänä, että opetuslapset ja alkukirkko ovat “soveltaneet” Jeesuksen vertauksia ja sanoja uusiin tilanteisiin. Eikö Jeesus itse sitten olisi koskaan voinut tehdä niin? Hänellä on hänen opetustavastaan päätellen täytynyt olla runsaasti tällaisia omia “toisintoja”. On mielivaltaista olettaa, että kaikki toisinnot olisivat syntyneet hänen kuolemansa jälkeen. Kun tässä tapauksessa vertaukset ovat niin täysin erilaisia kuvien ja sananvalinnan suhteen, tuntuu mahdottomalta, että niillä olisi koskaan voinut olla yhteinen kantamuoto. Voimme pitää tätä esimerkkinä siitä, kuinka Jeesus voi muunnella samaa teemaa. Siinä muodossa kuin se on tässä, siinä on kaikki merkit siitä, että se kuuluu Jeesuksen toiminnan loppuvaiheeseen, jolloin ratkaisu oli edessä ja katastrofi uhkasi – kuten näytti, Jeesusta, mutta itse asiassa Jumalan kansaa, joka hylkäsi hänet.
Sanan kuninkaasta, joka rankaisi murhaajia ja poltti heidän kaupunkinsa, on – tekee mieli sanoa: tietenkin – arveltu olevan “vaticinium ex eventu” eli ennustus, joka on syntynyt vasta täyttymyksensä jälkeen. Sanat todistaisivat siis, että Matteuksen evankeliumi on syntynyt vuonna 70 tapahtuneen Jerusalemin hävityksen jälkeen. Mutta sanat eivät ole siinä muodossa, että ne sopisivat tuohon tapahtumaan. Temppeli poltettiin, ei kaupunkia. Vertaus puhuu vain siitä, mitä tuon ajan ruhtinaan voitiin odottaa tekevän. Ja sen, että Jeesus toistuvasti puhui tuomiosta, jonka täytyi tulla, jos Israel hylkäsi Messiaansa, voi kiistää vain se, joka mielivaltaisesti leikkaa lähdeaineistosta pois kaiken sen, mikä ei sovi hänelle.
Mies, jolla ei ollut häävaatteita (22:11-14)
Vertauksessa on toinen osa, jonka jotkut ovat tahtoneet nähdä itsenäisenä vertauksena. Se ottaa puheeksi kysymyksen, jonka on täytynyt olla polttava kaikkien niiden keskuudessa, jotka ottivat Valtakunnan vastaan sillä tavoin kuin Jeesus tahtoi, ansaitsemattomana lahjana. Mitä tapahtui sen jälkeen?
Vieraita oli siis kutsuttu missä vain palvelijat olivat ihmisiä tavanneet. Sali oli tullut täyteen. Ja hääsali on Jumalan valtakunta, joka kokoaa vieraansa jo täällä maan päällä, niin että jo täällä voidaan viettää suurta iloateriaa yhdessä yljän kanssa. Voimme erottaa vertauksessa kuvan Kirkosta. Se selittää, kuinka mies, jolla ei ollut häävaatteita, oli voinut päästä sisään. Kutsuhan koski sekä hyviä että pahoja. Mutta mitä tarkoitetaan häävaatteilla?
Jo Jesajan kirjassa sanotaan, että Jumala “pukee minun ylleni autuuden vaatteet ja verhoaa minut vanhurskauden viittaan” (61:10). Ja tuhlaajapoikavertauksessa Jeesus käyttää kuvaa “parhaista vaatteista”, joihin isä käskee pukea lapsensa peittääkseen tämän kurjuuden. Jotakin samantapaista on tässäkin ajateltava. Valtakuntaan tuleminen merkitsee sitä, että meidät verhotaan anteeksiantamuksella. Mutta se puku meillä on oltava. Vertaus armottomasta palvelijasta sanoo samaa, ja Jeesus on toistanut sen kerran toisensa jälkeen. Joka on saanut anteeksi, antaa anteeksi. On olemassa menettelytapoja ja mielenlaatuja, jotka eivät kuulu Jumalan valtakuntaan. Ja vertaus sanoo selkeästi, että se, joka tahtoo päästä sisälle niistä luopumatta, heitetään ulos.
Se, että monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut, ei ole mikään filosofinen totuus, vaan Jeesuksen lausuma varoituksen sana, joka todistaa hänen omasta tuskallisesta kokemuksestaan. Kutsuttuna oleminen merkitsee tässä – kuten vertauksesta käy ilmi – että ihmisen on tavoittanut kutsu Kuninkaan hääjuhlaan. “Valitut” ovat niitä, jotka tulevat ja pysyvät mukana loppuun asti. Jumala tietää, keitä he ovat. Heidät on kirjoitettu elämän kirjaan. Jumala tarkoitti totta kutsullaan myös toisten suhteen. Hän oli tahtonut, mutta he eivät lopulta tahtoneet.
Vallankumous vai lojaalisuus? (22:15-22)
Vastustajat ovat virittäneet ansan. He yrittävät mielistellä ja käyttävät menetelmää, joka on kaikkina aikoina ollut varsin tehokas. He kiittelevät uhrinsa rohkeutta ja suorasukaisuutta ja toivovat saavansa hänet houkutelluksi antamaan näytteen siitä, mikä on tehnyt hänet niin suosituksi. Ilmeisesti he odottivat kuulevansa sanan, joka sitten voitaisiin ilmoittaa viranomaisille todisteeksi vallankumouksellisesta propagandasta. Jos hän taas sanoisi, että vihattu vero on maksettava, hän joka tapauksessa menettäisi kansansuosionsa.
Jeesus sanoo kiertelemättä heitä ulkokullatuiksi. Sitten hän pyytää nähtäväksi rahan, jota käytetään veronmaksussa. Hän tietää, että useimmilla on sellaisia mukanaan. Sehän on käypää rahaa. Sitten hän antaa heidän itsensä sanoa, kenen kuvaa he kantavat mukanaan. Oikeastaanhan juutalaiselle oli vastenmielistä ja lainvastaista jo se, että tehtiin ihmisen kuva. Mutta raha on rahaa, eikä tällä kohdalla oltu niin tarkkoja.
Heillä oli siis keisarin rahoja. Se oli vain pieni merkki suuresta asiakokonaisuudesta. Rooman valta merkitsi järjestystä ja rauhaa. Se merkitsi avoimia ja turvallisia suhteita kaikkialla Välimeren alueella, ja sillä seikalla oli juutalaisille tavattoman suuri merkitys. Rooman valta oli suhteellisen hyvä asia, ja Välimeren kansat tulivat myöhemmin katkerasti kaipaamaan sitä. Ja Jeesus näki vielä suuremman asiayhteyden. Johannes kertoo, kuinka Jeesus sanoi Pilatukselle, ettei tällä olisi mitään valtaa häneen, ellei sitä olisi annettu “ylhäältä”. Jumalan tapaan hallita maailmaansa kuuluu myös tämä, että hän antaa ihmisten – pakanoidenkin – rakentaa yhteiskuntia ja luoda oikeusjärjestyksiä. Ja sellaiselle järjestykselle on oltava lojaali: Antakaa siis keisarille, mikä keisarin on.
Mutta lojaalisuudella on rajansa. Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Jumalaa on toteltava enemmän kuin ihmisiä. Vaikka hintana olisi vaino ja kuolema – kuten opetuslapset pian tulisivat huomaamaan.
Mahdoton ylösnousemususko (22:23-33)
Saddukeukset kielsivät ylösnousemuksen. He tahtoivat kohtuullisen määrän perinteistä uskonnollisuutta. Siksi he tyytyivät Moosekseen eivätkä tahtoneet tietää mitään siitä, mitä jotkut profeetat olivat myöhemmin puhuneet kuolleiden ylösnousemuksesta. Sehän oli luonnoton ajatus! Miltä sellainen näyttäisikin? Heidän kritiikkinsä kulki samoja latuja kuin nykyinenkin kritiikki monesti. Jääkö vauva vauvaksi? Ja seniili ukonrahjus yhtä yhdeksänkymmenvuotiaaksi ja ikälopuksi? Saddukeuksilla oli oikea paraatinumero, jonka avulla he pyrkivät osoittamaan, millaisiin mahdottomuuksiin ylösnousemususko johti. Mooseksen lakihan sääti, että langon oli mentävä naimisiin kälynsä kanssa, jos hänen veljensä oli kuollut lapsettomana. Jos nyt useilla veljeksillä oli tällä tavoin – aivan Mooseksen lain mukaisesti – ollut sama vaimo, niin kuka hänet saisi ylösnousemuksessa?
Jeesus panee kaiken tällaisen kritiikin sille kuuluvalle paikalle. Se osoittaa, ettei ole ymmärretty kirjoituksia eikä sitä, kuka Jumala on. Ylösnousemus ei merkitse sitä, että kuolleet heräävät jatkamaan entistä elämäänsä. Se merkitsee täydellistä muuttumista, uutta luomistyötä, jossa kaikki muuttuu toisenlaiseksi.
Mitä sitten tulee Mooseksen kirjoihin, niin Jumala on jo siellä antanut ymmärtää, ettei elämä pääty kuolemaan. Hän ei sanoisi itseään Abrahamin Jumalaksi, ellei hän todella olisi Jumala Abrahamille – juuri nyt. Nykyajan agnostikolle tämä ei ole mikään loogisesti sitova todiste. Mutta juutalaisille Raamattu ei ollut vain ihmisten tekemä historiallinen asiakirja. Se oli Jumalan antama ja täynnä Jumalan viisautta, joka paljastui vähä vähältä ja teki sanat tyhjentymättömän rikkaiksi. Ja Jeesus osoittaa tässä – kuten aina – että hän itse ymmärtää Raamatun tällä tavalla.
Lain kaksi kulmakiveä (22:34-40)
Juutalaisille laki oli itsestään selvä oikean jumalasuhteen perusta. Laki näytti tien Jumalan luo. Oli tapana laskea, että laissa oli 248 käskyä ja 365 kieltoa. Mutta tiedettiin, etteivät ne kaikki olleet yhtä keskeisiä. Rabbit saattoivat keskustella siitä, mikä oli tärkein käsky. Tämä kysymys esitettiin nyt Jeesukselle, jotta uusi profeetta voitaisiin sen avulla panna koetteelle. Oli kuultu sanottavan, että hän asettui lain käskyjen yläpuolelle. Ehkä voitaisiin saada todiste siitä, että hän yritti kaivaa maata kaiken jumalisuuden perustuksen alta.
Mutta Jeesus vastasi sillä tavoin kuin myös rabbi olisi voinut vastata. Hän alkoi lain kymmenen käskyn johdannolla, joka sisältyi Israelin uskontunnustukseen: Rakasta Jumalaa yli kaiken (5 Moos. 6:5), ja siihen hän liitti vielä lain kohdan, joka puhui lähimmäisenrakkaudesta (3 Moos. 19:18). Ja hän selitti, että näissä käskyissä “riippuu” laki ja profeetat. Niillä oli sama tehtävä kuin antiikin ovien saranatapeilla. Ne ovat edellytyksenä sille, että muut käskyt voivat toimia. Tässä kohdassa ei Jeesuksen ja kirjanoppineiden välillä ollut ristiriitaa. Jeesus ei tuonut uutta lakia. Hän viittasi siihen lakiin, joka oli jo olemassa, mutta hän teroitti sen vaatimuksia ankaruudella, jollaiseen ei ollut totuttu. Sillä kohdalla ristiriita tuli näkyviin. Jeesus osoitti, ettei laki ollut tie Jumalan luokse. Se jättää meidät kaikki syntisen paikalle ja pakottaa turvautumaan johonkin muuhun. Matteus ei anna samaa kuvaa kysymyksen esittäneestä fariseuksesta kuin Markus. Matteus sanoo tämän kysyneen kiusaten, tahtoen asettaa Jeesuksen koetteelle. Markuksella fariseuksen kysymys on henkilökohtaisen polttava. Jeesus on tietenkin voinut kohdata saman kysymyksen useita kertoja. Matteus on myös voinut – tapansa mukaan – jättää pois sen millä ei ole merkitystä teologisen ydinkysymyksen kannalta.
Daavidin poika (22:41-46)
Tällä kertaa kysyjänä on Jeesus. Kysymys oli fariseusten mielestä varmaan helppo. Kaikkihan tiesivät, että Messias oli oleva Daavidin jälkeläinen. Jeesus ei myöskään sano vastausta vääräksi. Hänen sanansa voitaisiin kääntää: “Niin, mutta kuinka sitten…” Ja sitten hän kiinnittää huomion sellaiseen, mikä on jäänyt kirjanoppineilta havaitsematta. Daavid itse käyttää tulevasta kuninkaasta nimitystä “minun Herrani”, hepreaksi Adonai, mikä oli myös tavallinen Jumalasta käytetty nimi. Ja sen hän on sanonut “Hengessä”, Pyhän Hengen vaikutuksesta. Eikö se osoita, että Messias on enemmän kuin Daavidin jälkeläinen? Ja että hän on tekevä jotakin muuta kuin mitä hänen itsestään selvästi odotettiin tekevän: saattavan juutalaisten valtion ja kansakunnan ennalleen? Jeesus osoittaa siis vastustajilleen, että Raamattuun sisältyy sellaista, minkä pitäisi saada heidät tarkistamaan kantaansa. He tajuavat, että nyt alkaa polttaa, ja vetäytyvät.
