Luku 19
Onko avioero luvallinen? (19:1-12)
Neljännen Jeesuksen sanojen kokoelman Matteus päättää samoin kuin edellisetkin: ”Kun Jeesus oli lopettanut nämä puheet…” Näin hän osoittaa, että hänkin on lopettanut kirjansa neljännen jakson. Nyt seuraa taas uutta. Jeesus lähtee Galileasta ja kulkee Jerusalemia kohti.
Pyhiinvaeltajien tavallinen matkareitti kulki Jordanin yli ja edelleen etelään Jordanin itäpuolella olevan maan läpi. Sitä kiertotietä käytettiin, ettei tarvitsisi kulkea Samarian kautta, koska juutalaiset eivät olleet tervetulleita sinne. Matteuksen sanat voidaan ymmärtää myös siten, että hän luki osan Jordanin itäpuolen alueesta (jonka nimi siihen aikaan oli Perea) Juudeaan kuuluvaksi.
Vaelluksen aikana fariseukset esittävät nyt tulenaran kysymyksen, jonka kohdalla oli helppo joutua mielipiteidensä tähden arvostelun kohteeksi. Kysymys koski sitä, mitä Mooses oli tarkoittanut sillä ehdolla, joka oikeutti miehen antamaan vaimolleen erokirjan ja eroamaan tästä. Ankaramman tulkinnan mukaan syyksi kelpasi vain haureus ja aviorikos, kun taas väljemmän tulkinnan kannattajat hyväksyivät kaiken, mikä jollakin tavalla oli aviomiehelle vastenmielistä. Galilean Mestarille esitettiin siis nyt tyypillinen rabbien koulukysymys. Jeesus kysyy, eivätkö he ole lukeneet, miten asia oli alun perin. Mitä Luoja tahtoi? Eikö hän itse ollut sanonut, että miehen tulee liittyä vaimoonsa? Ja että mies ja vaimo ovat yhtä, niin että he kuuluvat toisilleen eivätkä ole enää erillisiä yksilöitä, vaan muodostavat sellaisen ykseyden, jota ihmiset eivät voi särkeä? Fariseukset huomauttavat, että Mooses on joka tapauksessa antanut luvan erokirjan kirjoittamiseen. Jeesus vastaa, että se on ihmisten pahuudesta johtuva myönnytys. Mutta Jumalan tahto se ei ole. Se, joka tahtoo elää taivaallisen Isänsä lapsena, hänen valtakunnassaan, tietää, että jos hän eroaa, hän syyllistyy aviorikokseen. Yksi poikkeus kuitenkin on. Tässä kuten vuorisaarnassakin poikkeuksen muodostaa “huoruus”, ilmeisesti sellainen, johon toinen osapuoli syyllistyy. Se rikkoo avioliiton, joka voidaan sen jälkeen purkaa.
Juutalaisille avioliitto oli lähinnä velvollisuus. Selibaatissa eläminen esiintyi vain joidenkin lahkojen keskuudessa (kuten sen, jonka Qumranissa sijaitseva luostari on löytynyt meidän aikanamme). Muuten naimattomuus oli harvinainen poikkeus. Opetuslapset kysyvät nyt, voiko naimisiin lainkaan mennäkään, jos avioliitto on niin purkamaton kuin Mestari on sanonut. Jeesuksen vastausta on selitetty monella tavalla. Ongelma on, mitä “tämä sana” tarkoittaa. Viittaako se siihen, mitä on sanottu edellä, vai siihen, mitä Jeesus nyt aikoo sanoa? Jos jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, niin tarkoitus on selvä: Selibaatti on tarkoitettu vain sille, joka on saanut erityisen lahjan elää sillä tavalla. Jeesus puhuu tässä kolmenlaisista “eunukeista”. Hän käyttää tätä kreikankielistä sanaa, joka on meillä lainasanana, ja tarkoittaa sillä niitä, jotka ovat sitä synnynnäisesti, niitä, joista toiset ihmiset ovat tehneet kastraatteja, ja niitä, jotka ovat vapaaehtoisesti luopuneet avioliiton ajatuksesta voidakseen elää kokonaan taivasten valtakunnan palveluksessa. Selibaatti voi siis olla kutsumus, ja sen, joka voi ottaa sen elämänmuodokseen, täytyy olla siihen kutsuttu. Jeesus itse samoin kuin Johannes Kastaja ja Paavali ovat esimerkkejä tällaisesta kutsumuksesta.
Näin pitkälle kaikki näyttää selvältä. Mutta miten tämä voi olla vastaus opetuslasten kysymykseen? Voidaksemme ymmärtää asiayhteyden meidän on oletettava, että opetuslasten kysymys koski sitä, voidaanko todellakin – kuten siihen asti – avioliittoa pitää velvollisuutena, jos se on erottamaton. Eikö ollut parempi elää naimattomana? Jeesus vastaa silloin, että “tämä sana” – selibaatti, ajatus naimattomana elämisestä – koskee vain joitakuita. Useimpiin pätee se, mitä hän on sanonut aikaisemmin: Jumala tahtoo avioliittoa, ja hän tahtoo, että se on elinikäinen.
Taivasten valtakunta on lapsia varten (19:13-15)
Tämän tapahtuman nimeksi on tavattu antaa “Jeesus siunaa lapsia”. Matteus sanoo, että Jeesuksen luo tuotiin pieniä lapsia, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja rukoilisi. Tämä oli tavallinen siunauksen muoto, ja siunaus oli jotakin todellista, Jumalalta tuleva voima. Tässä oli kysymys – se käy ilmi Jeesuksen sanoista – enemmästä kuin tavallisesta siunauksesta. Oli kysymys sen siunauksen saamisesta, joka Messiaalla oli tuotavanaan: osallisuudesta taivasten valtakuntaan, jonka hän toi mukanaan kaikkialle, minne hän tuli. “Ne kaksitoista” eivät uskoneet, että tämä kävisi päinsä. Eiväthän lapset voineet tehdä ratkaisua ja asettua Valtakunnan puolelle. Mutta Jeesus sanoo, että taivasten valtakunta on juuri heitä varten. Hänhän oli toistuvasti puhunut “pienistä”, niistä, joille ei annettu arvoa ja jotka eivät itse kyenneet mihinkään. Hän ulottaa tämän nyt selvin sanoin koskemaan myös pikkulapsia.
Matteus ei kerro mitään Jeesuksen närkästyksestä, kun opetuslapset tylysti ja epäystävällisesti (tämä merkitys sisältyy alkutekstin sanaan) torjuivat äidit. Tämä on Matteukselle tyypillistä. Tunteet kuuluvat niihin ulkonaisiin seikkoihin, jotka eivät kiinnosta häntä. Hän esittää oikean opin, sen, mikä on olennaista ja yleispätevää. Ja tässä tapauksessa oikea oppi on se, että myös pienet lapset on otettava Jumalan valtakuntaan. Siksi lapsikaste ei koskaan ollut keskustelun aiheena varhaisessa kristikunnassa. Oli itsestään selvää, että lapsetkin saivat olla mukana. He tarvitsivat Jumalan valtakuntaa, ja se oli heitä varten.
Rikas nuorukainen (19:16-26)
“Rikas nuorukainen” on tuskin aivan oikea nimitys tämän kertomuksen päähenkilölle. Rikas hän varmaankin oli. Siitä kaikki kolme synoptikkoa ovat yhtä mieltä. Mutta nuorukainen hän tuskin oli. Kreikan sana neaniskos merkitsee parhaassa iässään olevaa miestä, suunnilleen 24 ja 40 vuoden välillä olevaa. Luukas sanoo häntä “hallitusmieheksi”. Voinemme kuvitella varakasta, hyvästä perheestä olevaa miestä, jolla on vielä enin osa elämästä edessään.
Aivan tavallinen ihminen hän ei ole voinut olla. Hänen on täytynyt ottaa kysymys Jumalasta täysin vakavasti. Hänen kansalaismoraalissaan ei ollut mitään vikaa. Mutta hän ei ollut aivan varma siitä, että siinä oli kyllin. Hänellä oli tunne, että vielä jotakin tarvittaisiin, ja hän tahtoi tietää, mikä se olisi. Mitä hyvää hänen pitäisi tehdä ollakseen varma iankaikkisesta elämästä?
Jeesus ihmettelee, miksi mies tekee tämän kysymyksen hänelle. Yksi ainoa on hyvä, nimittäin Jumala. Kysymys on tehtävä siis Jumalalle. Ja vastauksen Jumala on antanut sanassaan. Mehän olemme saaneet hänen käskynsä. Niitä meidän pitää noudattaa.
On olemassa kriitikkoja, joiden mielestä Matteus on tässä tehnyt “dogmaattisen korjauksen” Markuksen tekstiin. Markuksella Jeesuksen kysymys kuuluu: “Miksi sanot minua hyväksi” Matteus olisi katsonut tällaisen kysymyksen olevan ristiriidassa Kristuksen jumaluuden kanssa ja korjannut Markuksen sanamuotoa. Mutta Jeesushan sanoo myös Matteuksen mukaan, että ainoastaan Jumala on hyvä. Molemmissa tapauksissa Jeesus torjuu saman ajatuksen. Mies, joka piti Jeesusta vain ihmisenä, sanoi häntä hyväksi ja tahtoi hänen kertovan, mikä oli hyvää. Tämän Jeesus torjuu, koska se on perusteetonta uskoa ihmisten hurskauteen ja mahdollisuuksiin. Sen sijaan hän viittaa Jumalaan ja hänen sanaansa.
Ei ole ajateltavissa, että Matteus olisi oppinut tuntemaan tämän kertomuksen Markuksen välityksellä. Koko hänen evankeliuminsa todistaa siitä, että hän itse on ollut opettaja ja evankeliumin julistaja. Se, minkä me jokseenkin varmasti voimme sanoa, on, että tätä kertomusta on yhdessä muodossa kerrottu juutalaisella maaperällä Palestiinassa tai Syyriassa, jossa Matteus toimi, ja toisessa muodossa Roomassa, jossa Markus toimi Pietarin tulkkina. Matteus on voinut tuntea Markuksen kirjoituksen – moni seikka viittaa siihen – mutta on mitä epätodennäköisintä, että suuret osat hänen evankeliumiaan olisivat peräisin sieltä. Kaikki tämä hänen on täytynyt tuntea jo monien vuosien takaa. Eikä tässä tapauksessa ole mitään asiallista ristiriitaa niiden toisintojen välillä, joita tästä kertomuksesta esiintyi kristillisen kirkon opetuksessa eri seuduilla.
Jeesus siis viittaa vanhoihin tuttuihin käskyihin. (Kreikankielisessä tekstissä niitä tarkoittavan sanan edessä on määräävä artikkeli, mikä tarkoittaa, että käskyt olivat sellaista, minkä kaikki tunsivat.) Se ei merkitse, että Jeesus tekisi laista pelastuksen perustan. Mutta laki on otettava vakavasti. Sillä tiellä huomataan, että jotakin jää aina puuttumaan. Ja se, joka tämän huomaa, on kypsä Jumalan valtakuntaan.
Tämä olisi voinut tapahtua rikkaalle miehelle. Mutta tässä kohdassa tuli väliin viimeinen este. Hän tahtoi eikä kuitenkaan tahtonut. Jeesus tiesi, mitä häneltä puuttui: halu antaa Jumalalle kaikki. Mies tahtoi palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Ja silloin ei ollut tehtävissä muuta kuin jättää radikaalisti jäähyväiset rikkaudelle. Jeesus ei vaatinut sitä kaikilta. Hänen opetuslastensa joukossa on esimerkkejä varakkaista henkilöistä kuten Sakkeus ja Nikodemus. Mutta tässä tapauksessa rikkaudesta luopuminen oli välttämätöntä.
Rikas mies meni murheellisena pois. Hän olisi mielellään löytänyt keinon palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Kun hänet pantiin valitsemaan joko opetuslapseus tai rikkaus, hän valitsi rikkauden. Hän oli saanut nähdä kallisarvoisen helmen, mutta ei tahtonut uhrata kaikkea sen saamiseksi.
Jeesus toteaa, että tässä on eräs todella suuri pelastuksen este. Oman minän – “elämän säilyttämisen”, itsensä esiin tuomisen, suureksi tulemisen halun – jälkeen seuraa toisella sijalla mammona. Voiko kameli kulkea neulansilmän läpi? Eipä tietenkään. Opetuslapset säikähtävät. Kuka sitten voi pelastua? He olivat tarpeeksi hyvin selvillä omasta itsestään pelätäkseen oman pelastuksensa puolesta, jos vaatimukset olivat niin ankaria. Ja Jeesus vastaa: se on todellakin mahdotonta – nimittäin ihmisille, ei Jumalalle. Pelastuminen on ihmisille mahdotonta. Jeesus on sanonut sen kerran toisensa jälkeen. Se oli pääteemana jo vuorisaarnassa. Vaatimukset ovat yhtä ankaria puhtauden, totuudellisuuden, rakkauden ja rahan suhteen. Kukaan ei pelastuisi, ellei Jumala tekisi ihmettä. Se ihme on nyt toteutumassa. Ihmisen Poika on matkalla Jerusalemiin antaakseen henkensä lunnaiksi syntisten puolesta ja tehdäkseen niin mahdottoman mahdolliseksi.
Moninkertainen korvaus (19:27-30)
Pietari käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tekee kysymyksen, jota ne kaksitoista ovat varmasti monet kerrat pohtineet keskenään. Minkä palkan he saavat? He ovat miltei alkaneet ihmetellä: Kuinka heidän lopulta käy tuomiolla?
Jeesus antaa heille varauksettoman lupauksen. He ovat todellakin löytäneet kallisarvoisen helmen. He tulevat näkemään sen “uudestisyntymisessä”. Sillä tarkoitetaan tässä maailman uutta syntymistä, sitä päivää, jolloin Jumala tekee kaiken uudeksi, uusi luomakunta tulee esiin ja on uusi taivas ja uusi maa. Silloin Ihmisen Poika istuu kirkkautensa valtaistuimella, ja hänen kaksitoista apostoliaan istuvat hallitsemassa “Israelin kahtatoista sukukuntaa”, siis koko Israelia, sekä vanhaa että uutta. Raamatunkäännöksemme sanoo kääntäen alkutekstin sanatarkasti, että he tulevat “tuomitsemaan” Israelin sukukuntia. Sana on Vanhan testamentin käyttämä hallitsemista tarkoittava ilmaus. Tässä ei tarkoiteta Ihmisen Pojan suurta tuomiota, vaan sitä, mikä seuraa sen jälkeen. Jumalan valtakunnassa on hierarkia, jumalallinen järjestys, joka säätelee kaikkea ja saa kaiken toimimaan, niin että vallitsee sopusointu ja ilo. Siinä järjestyksessä tulee olemaan sekä ensimmäisiä että viimeisiä. Mutta järjestys ei ole sama kuin maan päällä.
