Luku 18
Pienimmät, jotka ovat suurimpia (18:1-5)
Nyt seuraa Matteuksen evankeliumin neljäs suuri Jeesuksen sanojen kokoelma. Se käsittää koko kahdeksannentoista luvun. Se voitaisiin otsikoida: Kristittyjen keskinäinen kanssakäyminen. Siinä valotetaan elämää seurakunnassa, kristittyjen kesken.
Luku alkaa opetuslasten tekemällä kysymyksellä. Markuksen mukaan Jeesus kysyy nolostuneilta opetuslapsilta, niistä he ovat matkalla puhuneet. He olivat puhuneet siitä, kuka heistä on suurin. Markushan esittää Jeesuksen sanat usein jokapäiväiseen ja havainnolliseen yhteyteen asetettuina. Matteus ei ole kiinnostunut sivuseikoista. Häntä kiinnostaa oppi, se, mikä on yleispätevää. On helppo huomata, että hän on kirjanoppinut ja saanut koulutusta rabbien täsmällisessä ajattelussa. Hänelle tämä on oppikysymys, sellainen, josta voi keskustella ja väitellä rabbikouluissa. Sen kysymyksen opetuslapset tekevät nyt Jeesukselle.
Jeesus vastaa nyt esittämällä toimintavertauksen, jollaisia profeetatkin joskus käyttivät. Hän kutsuu luokseen pienen lapsen. Lapsi ei ollut antiikissa minkään arvoinen. Lapsella ei ollut oikeuksia eikä hän voinut esittää minkäänlaisia vaatimuksia. Vanhemmat voivat niin halutessaan myydä hänet orjaksi. Ja nyt Jeesus sanoo, että sen, joka tahtoo päästä Jumalan valtakuntaan, on tultava lapsen kaltaiseksi. Tämä kuuluu kääntymykseen: tuleminen lapsen kaltaiseksi, sellaiseksi, jolla ei ole oikeuksia, joka ei kykene mihinkään eikä ymmärrä juuri mitään. Vain se, joka on tällä tavoin selvittänyt välit itsensä kanssa, voi päästä sisälle Valtakuntaan. Ja siellä hän on suurin! Juuri se, joka on lakannut luulemasta mitään itsestään ja pyytämästä mitään itselleen.
Se ei merkitse, että Jeesus hyväksyisi aikansa käsityksen lapsesta oikeudettomana ja arvottomana olentona. Päinvastoin: juuri se, joka ottaa vastaan sellaisen lapsen Jeesuksen nimessä, ottaa vastaan Jeesuksen itsensä. “Jeesuksen nimessä” tarkoittaa tässä samaa kuin “Jeesukseen uskoen” tai “Jeesuksen tähden” tai “siksi, että Jeesus tahtoo sitä”.
Luopumisen viettelys (18:6-9)
Vastaanottamisen ja holhoamisen vastakohta on vietteleminen. Kreikan kielessä käytetään tässä sanaa, jonka perusmerkitys on “saattaa lankeamaan”. On kysymys luopumukseen johdattamisesta, jonkun viettelemisestä pois uskosta. “Näillä pienillä” ei tarkoiteta vain lapsia, vaan kaikkia pieniä Jumalan valtakunnassa. Heidän saattamisensa lankeamaan on synti Jeesusta itseään vastaan ja hänen rakastamansa turmelemista. Tuomio on sen mukainen. Joutuminen heitetyksi mereen myllynkivi kaulassa olisi sille ihmiselle voitto.
Sitten seuraa voi-huuto maailmalle, joka on täynnä viettelyksiä. Maailman onneton kohtalo on, että siinä on niin paljon sellaista, mikä pyrkii – aktiivisesti ja määrätietoisesti – vetämään ihmiset eroon Jumalasta. Niin kauan kuin maailma on olemassa, on viettelyksiäkin. Se on väistämätöntä. Mutta se ei vähennä sen ihmisen syyllisyyttä, josta tulee viettelyksen välikappale.
Siksi on niin tärkeää torjua ilman kompromisseja kaikki, mikä aiheuttaa viettelyksiä. Se voi merkitä sitä, että joudutaan sanomaan “ei” jollekin omaan minään kuuluvalle, sellaiselle, mikä kuuluu omaan luonteeseen ja varustukseen, aivan kuin käsi tai jalka. Kadotukseen joutuminen on pahin onnettomuus, mikä ihmistä voi kohdata. Jeesus sanoo tämän käyttäen kuvia, joita ei voi ymmärtää väärin.
On mahdollista, että Matteus on kuullut näissä sanoissa kehotuksen myös kristilliselle kirkolle. Silläkin voi olla jäseniä, jotka ovat viettelykseksi. Silloin on parempi hakata käsi pois tai repiä silmä päästä. Ne eivät saa olla syynä siihen, että koko ruumis turmeltuu.
Huolenpito hukkumisvaarassa olevista (18:10-14)
Ei siis saa ottaa kevyesti ainoatakaan pientä ihmistä, olipa sitten kyseessä lapsi tai joku maailman vähäpätöisimmistä. Kuinka kallisarvoisia he ovat Jumalan silmissä, käy ilmi Jeesuksen sanoista, että heidän enkelinsä näkevät aina Jumalan kasvot. Samanaikaiset juutalaiset lähteet osoittavat, että kysymys täytyy olla enkeleistä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen suojella näitä maan pienimpiä ja joilla on samalla paikka Jumalan kasvojen edessä taivaallisessa maailmassa. Siellä heillä on kunniapaikka, lähinnä Jumalaa, Jeesus sanoo. Niin kallisarvoisia siis pienet ovat Jumalan silmissä.
Jae 11 kuuluu: Ihmisen Poika on tullut pelastamaan sitä, mikä on kadonnut. Mutta se jae puuttuu kolmesta käsikirjoituksesta niiden neljän joukossa, joita pidetään vanhimpina ja parhaimpina. Oppineet arvelevat, että kyseessä on tähän kohtaan liitetty lisäys (jonka alkuperä on Luuk. 19:10), ja siksi se jae on useimmissa nykyaikaisissa Raamatun laitoksissa jätetty pois tai sijoitettu alaviitteeseen. Joka tapauksessa se sopii yhteyteen erinomaisen hyvin. Tässä on juuri puhe siitä, kuinka Jeesus huolehtii kadonneista. Sitä huolenpitoa koko hänen Kirkkonsa on osoitettava. Siitä huolenpidosta puhuu tässä vertaus kadonneesta lampaasta. Vertauksen pääkohtana on miehen ilo kadonneen lampaan löytymisestä. Sellainen Jumala on. Hän ei tahdo, että yksikään “näistä pienistä” joutuisi kadotukseen.
Seurakunnan vastuu rikkoneista veljistä (18:15-20)
Tässä yhteydessä kohtaamme myös ne sanat, joihin sisältyy “kirkkokurin” järjestys. Asiayhteys on tärkeä. Kirkkokurin – siis hairahtuneiden kristittyjen oikealle tielle ohjaamiseen tähtäävien toimenpiteiden – perusteena on huolenpito heistä. Kirkko on vastuussa jäsenistään. Jokainen kristitty on vastuussa veljestään. Jos jonkun havaitaan menettelevän väärin, on mentävä hänen luokseen ja yritettävä saada hänet ymmärtämään, kuinka väärin hän tekee. Ellei hän välitä siitä, täytyy yrittää uudestaan, tällä kertaa parin muun seurassa. Ellei se auta, on “seurakunnan” otettava asia huolekseen. Kyseessä on siis elävien kristittyjen yhteys, jonka kesken voidaan käsitellä sellaista, mitä yhteyden piirissä tapahtuu. Lähtökohtana on, että jokainen jäsen noudattaa sitä, minkä “seurakunta” ymmärtää oikeaksi. (“Seurakunta” on kreikaksi ekkleesia, ja sanaa käytetään sekä koko kirkosta, paikallisseurakunnasta että sen jumalanpalveluksesta.)
Jos joku asettuisi sen yläpuolelle, mitä seurakunta sanoo, niin häntä ei enää voisi pitää kristittynä. Seurakunnalla on näet Kristuksen antama päästämisen ja sitomisen valtuutus, ts. valtuutus antaa synnit anteeksi tai sanoa katumattomalle, etteivät hänen asiansa ole oikein ja ettei hän ole enää osallinen Kristuksesta. Vaikeita kysymyksiä voi ilmetä, mutta jos kaksi opetuslasta – heille Jeesus tässä puhuu – sopii siitä, että he rukoilevat selvyyttä jostakin “asiasta”, niin he saavat sen. Jeesus puhuu tässä lähinnä oikeusasiasta, jostakin seurakunnan ratkaisevasta kirkkokurikysymyksestä. Hän käyttää samaa sanaa kuin Paavali, kun tämä (1. Kor. 6) nuhtelee korinttilaisia siitä, että jotkut heistä, joilla “on riita-asia toisen kanssa”, alentuvat antamaan sen maallisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mutta “asia” on kreikassa paljon laajempi merkitykseltään. Lupaus rukouksen kuulemisesta voi siis koskea muitakin “asioita”. Pääpaino on siinä, että selvyyttä pyytää uskova seurakunta – olipa se kuinka pieni tahansa – ja toimii sitten Kristuksen nimessä. Tämä koskee myös seuraavaa sanaa, jossa luvataan, että Jeesus on nimessään kokoontuneiden keskellä, vaikka heitä olisi vain kaksi tai kolme. Lähinnä on kyse niistä, jotka ovat kokoontuneet auttamaan jotakuta hairahtunutta oikealle tielle. Maan päällä elävä seurakunta on silloin hyvän paimenen välikappale, jonka avulla hän etsii kadonneita lampaitaan. Siksi sen välillä, niitä tapahtuu maan päällä, ja sen, mitä tapahtuu taivaassa, on yhteys. Maanpäällinen seurakunta ei hallitse taivasta, vaan Jumalan tahto tapahtuu maan päällä niin kuin taivaassa.
Paavalin kirjeistä käy ilmi, että tämä kirkkokuri toimi alkukirkossa. Hän puhuu siitä, kuinka hänen ja Korintin seurakunnan on “tultava yhteen Herran Jeesuksen nimessä” ja ”meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen voiman” avulla käsiteltävä seurakunnassa tapahtunutta vakavaa asiaa (1. Kor. 5:4-5).
Sellainen kirkkokuri on mahdollinen vain siellä, missä on todellinen elävien kristittyjen yhteys. Sekalaisessa kansankirkkoseurakunnassa, joka muodostuu kasteessa Kristukseen liitetyistä, mutta häneen hyvin eri tavoin suhtautuvista ihmisistä, se ei voi toimia. Mutta siinäkin tilanteessa jokainen elävä kristitty on vastuussa uskonveljistään ja -sisaristaan, ja senkin piirissä voi olla kristittyjen ryhmiä, joiden kesken Jeesuksen sanoja voidaan soveltaa.
Anteeksi saaminen ja anteeksi antaminen (18:21-35)
Koko ajan on ollut kysymys syntisen omasta parhaasta. Hän on vaarassa, ja siksi häntä ei voi jättää. Mutta silloin, kun on kysymys vääryyksistä, joiden uhriksi kristitty itse joutuu, hänen on annettava anteeksi – rajattomasti. Jumalan valtakunnassa me olemme itse saaneet rajattomasti anteeksi, ja meidän tulee myös antaa anteeksi sanomatta: Nyt riittää.
Tämä sisältö on Jeesuksen Pietarille antamalla vastauksella. Pietari ihmettelee – kuten me kaikki – kuinka kauan oikeastaan on jaksettava antaa anteeksi. Eikö seitsemänkin kertaa ole jo kovin paljon (vrt. Luuk. 17:4)? Jeesus vastaa: Ei seitsemän vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. Se tarkoittaa: Lakkaa laskemasta. Jumalan valtakunnassa anteeksiantamus on se ilma, jota hengitämme. Sitä ei voida annostella. Luvun seitsemänkymmentä kertaa seitsemän (tai seitsemänkymmentäseitsemän, kuten uudessa käännösehdotuksessa sanotaan) Jeesus on saanut kertomuksesta Kainin pojasta Lemekistä. Mutta siinä kohdassa oli kysymys seitsemänkymmentäseitsemänkertaisesta kostamisesta. Oli puolustettava itseään taistelussa olemassaolosta. Jumalan valtakunnassa pätee toinen laki.
Jeesus valottaa tätä asiaa vertauksen avulla. Se on vain Matteuksella, kuten suurin osa niistä sanoista, jotka sisältyvät tähän lukuun. Vertaus puhuu siitä, millaista Jumalan valtakunnassa on. Siellä on rajaton anteeksiantamus, ja siellä annetaan anteeksi – tai sitten joudutaan uudelleen ulkopuolelle. Asianlaita on samoin kuin ruhtinaan ja hänen virkamiestensä välisessä suuressa vuotuisessa tilinteossa. Monet heistä olivat orjia, vaikkakin taitavia, oppineita ja hyvin luotettuja. Toiset olivat vapaita kansalaisia, jotka olivat tulleet hallitsijan palvelukseen hallintovirkamiehiksi. Vertauksessa käytetään sanaa, joka voi merkitä sekä “orjaa ” että “palvelijaa” (sanan laajimmassa merkityksessä). Tässä tapauksessa se vastaa lähinnä henkilöä, jota me sanoisimme virkamieheksi. He vastasivat verojen ja valtion omaisuuden hoidosta, ja heidän käsiensä kautta voi kulkea varsin suuria rahoja. Jeesus kertoo nyt palvelijasta, jonka on määrä tilittää 10 000 leiviskää. Kymmenentuhatta oli kreikkalaisten suurin lukusana, ja leiviskä eli talentti heidän suurin rahayksikkönsä. On mahdotonta yrittää laskea tuon summan suuruutta meidän aikamme rahana, mutta on kysymys monista miljoonista. Koska palvelijalla ei ole kyseistä summaa, ruhtinas käskee myydä hänet, hänen perheensä ja hänen omaisuutensa. Hän pyytää armoa ja saa kaiken anteeksi. Jeesus sanoo ruhtinasta koko ajan palvelijan herraksi, ja ymmärrämme, että kuva puhuu Jumalasta ja meistä. Meidän velkamme Jumalalle on itse asiassa toivottoman suuri. Se sanottiin jo vuorisaarnassa. Kukaan ei kykene maksamaan sitä. Mutta kaikki annetaan anteeksi.
Sitten sama mies tulee ulos ja kohtaa toverin, joka on hänelle velkaa kohtuullisen summan (100 denaria oli köyhien ihmisten sadan päivän paikka). Ja nyt näy ilmi, että mies, joka sai kaiken anteeksi, pitää yksityisissä asioissaan edelleen kiinni siitä periaatteesta, joka on itsestään selvä tässä maailmassa. Hän jopa lausuu sen ääneen ja perustelee sillä oikeudenmukaista vaatimustaan: Jos olet velkaa, niin maksa! Tämä periaatteen – lain, oikeuden, korvauksen ja koston – Jeesus asettaa tässä Jumalan valtakunnan uuden järjestyksen vastakohdaksi. Ja hän tekee selväksi, ettei kompromissin mahdollisuutta ole. On valittava. Jos tahdon pitää kiinni oikeuksistani, niin Jumala pitää kiinni omasta laistaan. Ja silloin käy huonosti. Joudun vanginvartijain käsiin. Sana voitaisiin myös kääntää “pyövelinrengiksi” tai “kidutusmestariksi”. He olivat alkukantaisen oikeuslaitoksen pahamaineisia apumiehiä. Jälleen on kysymys kuvasta, samoin kuin aikaisemmin samassa luvussa, kun puhuttiin “helvetin tulesta”. Yhdessä tällaiset kuvat antavat joka tapauksessa aavistaa, miten vakava asia on se, jota Jeesus nimittää kadotukseen joutumiseksi. Se vakavuus on taustana kaikelle sille, mitä Jeesus on tässä sanonut siitä vastuusta, joka meillä on harhaan joutuneesta veljestä.
