Luku 15
Vanhinten perinnäissäännöt (15:1-9)
Jerusalemista oli tullut oppineita ja hurskaita miehiä, ilmeisesti Galilean kirjanoppineiden kutsusta. He tahtoivat nyt paikan päällä selvittää itselleen, mitä oli tapahtunut. Ja heti heitä alkoi arveluttaa. Tämä mies, jota kansa piti profeettana, ei opettanut seuraajiaan noudattamaan ”vanhinten perinnäissääntöjä”. Kohtaamme tässä erään tärkeän Uudessa testamentissa usein esiintyvän sanan, jota on vaikea kääntää. Kreikankielinen sana on paradosis, joka sananmukaisesti merkitsee ”annettua”, sellaista, mikä otetaan vastaan ja välitetään eteenpäin. Saksan kielessä se on Oberlieferung, englannissa tradition. Mutta meidän on vaikea puhua ”traditiosta”, koska se vie ajatukset lähinnä erilaisiin juhlaperinteisiin ym. Mutta tässä on kyse pyhästä traditiosta, oppien ja käskyjen perinnöstä, joka oli saatu isiltä ja jonka eteenpäin välittäminen oli perinnön vastaanottajien velvollisuutena. Kaikki yritykset kääntää tätä ilmausta ovat oikeastaan alttiita väärinkäsityksille. ”Vanhimmat” voidaan ymmärtää toisin kuin on tarkoitus: sana merkitsee näet tässä esi-isiä. ”Sääntöihin” sisältyy muutakin kuin erilaisia käskyjä ja kieltoja. Sanalla tarkoitetaan sekä oppeja että käskyjä, koko sitä suullisena perimätietona säilynyttä raamatunselitystä, joka rabbiinikouluissa opittiin ulkoa. Voidaan käyttää muitakin sanontoja ja kiertoilmaisuja, mutta täysin tyydyttäviä ne eivät ole. Kun esimerkiksi puhutaan ”perinnäissäännöistä”, niin ei saada mukaan koko merkitystä. Paitsi että on kysymys kaikenlaisista opeista eikä vain säännöistä, tämä ilmaus jättää huomiotta sen, ettei niitä ole vain peritty, vaan ne on myös välitettävä eteenpäin.
Myös kristityillä oli paradosis. Siihen kuului kaikki se, mitä apostolit olivat oppineet Jeesukselta ja kertoivat hänestä, samoin kuin ne apostoliset ohjeet, joita he antoivat seurakunnille. Paavali viittaa kirjeissään useasti tähän apostoliseen paradosikseen (1. Kor. 11:2, 15:3, 2. Tess. 2:15, 16).
Kirjanoppineet ottavat lähinnä esille erään monista puhtaussäännöksistä. Miksi opetuslapset eivät noudata isiltä perittyjä sääntöjä? Jeesus vastaa murskaavalla vastakysymyksellä: Miksi te itse ette noudata Jumalan käskyjä? Jeesus ei puhu ”vanhinten” eikä ”isien” säännöistä, vaan ”perinnäissäännöistänne” tai ”ihmiskäskyistä”. Hänen mielestään siis on kysymys ihmisten keksinnöistä. Ja sellaiset asetetaan Jumalan selvän sanan yläpuolelle. Jeesus mainitsee esimerkkinä säädöksen, jonka mukaan kaikki muut velkojat saivat väistyä, kun oltiin velkaa temppelille. Sitä määräystä voitiin käyttää veloista ja elatusvelvollisuuksista eroon pääsemiseksi. Omaisuus voitiin lahjoittaa temppelille, mutta pitää itse elinaikainen nautintaoikeus. Näin päästiin eroon velkojista ja myös niistä vaatimuksista, joita omat iäkkäät vanhemmat saattoivat esittää. Tämä on omien keksintöjen asettamista Jumalan sanan yläpuolelle, sanoo Jeesus.
Mitä saastaisuus on? (15:10-20)
Sitten Jeesus ryhtyy vastaamaan siihen huomautukseen, jonka kirjanoppineet ovat esittäneet opetuslasten tavoista. Huomautus koski erästä sellaista puhtaussäännöstä, joita oli paljon ja jotka olivat taakkana erityisesti vähäosaisille. Ei ollut kysymys hygieniasta. Oli kysymys puhtaudesta Jumalan edessä ja siitä vaarasta, että voitiin saastua sellaisesta, mikä oli uskonnollisessa mielessä epäpuhdasta. Mooseksen laissa oli paljon tällaisia säännöksiä, ja kirjanoppineet olivat niitä täsmentäneet pienimpiä yksityiskohtia myöten. Varmuuden vuoksi oli aina puhdistauduttava, kun oli oltu ulkona ihmisten joukossa. Olihan voitu kadun tungoksessa hipaista lapsen synnyttämisen jäljiltä saastaista naista, potkaista vahingossa kuollutta liskoa tai törmätä mieheen, joka oli vuorostaan koskettanut kuollutta.
Jeesus julistaa nyt kaikki sellaiset puhdistautumiset tarpeettomiksi. Ihminen ei voi tulla saastaiseksi Jumalan edessä siitä, niihin hän koskee tai mitä hän syö. Se, mikä saastuttaa ihmisen, ei tule ulkoa päin sillä tavoin. Se tulee sisältä, sydämestä. Ajatuksissa, sanoissa ja teoissa murtautuu esiin ihmisen paha tahto. Jeesuksen mainitsemissa esimerkeissä on selvä viittaus viidenteen, kuudenteen, seitsemänteen ja kahdeksanteen käskyyn. Lisäksi hän mainitsee ”jumalanpilkkaamiset”.
Kirjanoppineet kiihtyvät. Jeesushan pani tässä todella viralta osan Mooseksen lakia. Kukaan ei voinut puhua tällaista, ellei hänellä ollut Jumalan omaa arvovaltaa. Jos tämä piti paikkansa, niin sen täytyi merkitä, että aivan uusi aika oli alkamassa ja että vanhan liiton tilalle oli tulossa uusi. Mooseksen lailla oli ollut aikansa. Nyt tuli tilalle muuta. Kirjanoppineille tämä oli rienaava ajatus.
Opetuslapset kertovat – ilmeisesti pelästyneinä – oppineiden jerusalemilaisten reaktioista. Mutta Jeesus sanoo, ettei siitä tarvitse välittää. He ovat ”sokeita sokeiden taluttajia”. He ovat sokeita sille, mitä Raamattu on sanonut siitä, mikä oli tuleva. Ja ne ovat sokeita Jumalan ilmeisille teoille, kun he näkevät ne omin silmin. Siksi Jumala on repivä heidät pois juurineen.
Kanaanilainen nainen (15:21-28)
Matteus kertoo seuraavat tapahtumat samassa järjestyksessä kuin Markus. Kuten jo on mainittu, tässä on pitkä jakso (14:22-16:12), joka on yhteinen Markukselle ja Matteukselle, mutta puuttuu Luukkaalta. Voimme selvästi nähdä, kuinka Markus ja Matteus ottavat kuulijansa huomioon. Markus, joka kirjoittaa pakanoille, selittää esimerkiksi juutalaiset puhdistautumistavat. Matteuksen ei tarvitse tehdä sitä. Hänhän kirjoittaa juutalaisille. Markus puhuu syyrofoinikialaisesta naisesta. Sen määritelmän kreikkalaiset ymmärsivät. Matteus sanoo häntä kanaanilaiseksi, ja jokainen juutalainen tiesi heti, mitä hän tarkoitti. Nainen kuului ei-juutalaisiin – mutta seemiläisiin – naapurikansoihin.
Matteuksen kertomus on kuitenkin täysin riippumaton Markuksesta. Hän kirjoittaa tässä havainnollisemmin ja perusteellisemmin kuin hänellä on muuten tapana. Asiasisällöltään kertomukset ovat täysin yhtäpitäviä, paitsi että Markuksen esityksestä voi kenties saada vaikutelman, että nainen puhutteli Jeesusta tämän asuinpaikkana olevassa talossa tai sen ulkopuolella, kun taas Matteus edellyttää Jeesuksen olleen matkalla. Mutta kertomus on molemmilla samassa tapahtumasarjan kohdassa.
Saamme siis tietää, että Jeesus on joksikin aikaa poistunut maan rajojen ulkopuolelle. On kysymys melko pienistä etäisyyksistä, suunnilleen kuin Helsingistä Riihimäelle tai Vaasasta Seinäjoelle. Silti oli kyseessä aivan toinen maailma. Juutalaiset pysyttelivät erossa muista kansoista. Luontokin on erilainen näillä seuduilla, jotka vastaavat suunnilleen nykyisen Libanonin eteläosia.
Täällä Jeesus kohtaa tuon pakananaisen. Jotakin tämän on täytynyt kuulla Jeesuksesta. Hän sanoo Jeesusta Daavidin Pojaksi. Hän uskoo, että Jeesus pystyy parantamaan hänen tyttärensä. Hän ahdistaa Jeesusta huudoillaan. Opetuslapset pyytävät, että Jeesus vastaisi hänelle, tavalla tai toisella. Mutta Jeesus sanoo, ettei häntä ole lähetetty pakanoiden luokse. Hänen tehtävänsä koskee ”Israelin huoneen kadonneita lampaita”. Sanonta on sama, jonka kohtasimme niissä ohjeissa, joita hän antoi apostoleilleen lähettäessään heidät Galileaan (10: 6). Ensin sanoma valtakunnasta ja pelastuksesta oli vietävä juutalaisille. Sitten oli pakanoiden vuoro.
Jeesuksen vastauksen taustalla voimme aavistaa hänen kutsumusnäkynsä. Sairaiden parantaminen oli osa hänen julistustaan. Se osoitti, että taivasten valtakunta oli murtautumassa esiin. Se maksoi hänellekin jotakin. Hän oli ihminen, ja sellaisena voimiltaan rajallinen. Hän saattoi väsyä ja tarvitsi lepoa. Hän ei tahtonut joutua uudestaan keskelle väentungosta ja omistautumaan sairaille, kun hän oli vetäytynyt syrjään opettaakseen seuraajiaan.
Kun nainen tunkeutuu esiin eikä päästä Jeesusta, hän siis saa vastaukseksi, että leipä on lapsia eikä koiranpenikoita varten. Merkille pantavaa on, että nainen ilman muuta hyväksyy tämän jaon. Hän ei mestaroi Jumalan suunnitelmia. Jos Jumala on tahtonut, että järjestys on tämä, niin se on. Jos hän on koira, niin hän tietää paikkansa. Mutta juuri sillä paikalla, pöydän alla, hänellä on kuitenkin toivo pienestä murusesta. Jumalahan on kuitenkin hänen Herransa. Tämä on uskoa. Suurta uskoa, sanoo Jeesus. Ja usko kohtaa tässä, kuten aina, armon. Nainen saa tahtonsa läpi. Ja opetuslapset tekevät oikean johtopäätöksen: Messias ja hänen valtakuntansa on siis myös pakanoita varten. Sen he ovat oppineet, ja sen he tahtovat välittää eteenpäin tämän kertomuksen myötä.
Pakanat paranevat (15:29-31)
Miksi Matteus kertoo jälleen monista Jeesuksen parantamista? Hän on tehnyt sen jo selostaessaan Jeesuksen toimintaa Galileassa (4:24) ja Johannes Kastajan saaman vastauksen yhteydessä (luvussa 11). Syy näyttää olevan se, että tässä on kysymys pakanoista. Markuksella tämä asiayhteys tulee selvemmin esille. Matteus on – kuten tavallisesti – käsitellyt ulkoisia olosuhteita vain summittaisesti, eikä hän sano selvästi, että Jeesus oleskelee edelleenkin maansa rajojen ulkopuolella. Markus mainitsee kaksi konkreettista esimerkkiä siitä, kuinka Jeesus paransi pakanoita. Matteus taas tyytyy tyyliteltyyn yleiskatsaukseen. Tämä on täysin hänen kertomistapansa mukaista. Hän on systemaatikko, joka pitää tiukasti kiinni tavastaan käsitellä aineistoa. Hän on jo (luvuissa 8 ja 9) maininnut konkreettisia esimerkkejä siitä, millä tavoin Jeesus paransi. Sitten hän katsoo tämän puolen tulleen käsitellyksi ja antaa jatkossa vain yleisluonteisia tietoja tästä Jeesuksen toiminnan puolesta, ellei – kuten kanaanilaisen naisen tapauksessa – ole muita syitä kuvata tiettyä tapausta tarkemmin.
Viittaus siihen, että ollaan yhä pakanallisella maaperällä, voi sisältyä loppusanoihin. Ihmiset ”ylistivät Israelin Jumalaa”. He saivat nähdä Israelin Jumalan tekevän sitä, mihin heidän omat jumalansa eivät pystyneet.
Neljäntuhannen ruokkiminen (15:32-39)
Ihmisiä virtaa siis jälleen paikalle joukoittain. Se on tuskin merkillistä. Huhut järven toiselta puolelta ovat varmasti kiirineet tännekin, ja Markus kertoo, että gadaralaisten maassa parantunut mielenvikainen vaelsi Dekapoliksessa kertoen, mitä oli tapahtunut.
Kertomus tästä toisesta ruokkimisihmeestä on silmiinpistävässä määrin ensimmäisen kaltainen. On ihmetelty sitä, että opetuslapset reagoivat suunnilleen samalla tavalla. Monen mielestä tämä kertomus on edellisen toisinto, johon Markus on törmännyt ja jonka hän on ottanut mukaan, koska se on parissa kohdassa poikennut hänen jo tuntemastaan. Mutta olisiko Pietarin työtoveri voinut tehdä sellaisen erehdyksen? Toiset tekevät johtopäätöksensä sen perusteella, että kertomus on osa yhtenäistä jaksoa (14:22-16:12), joka on Markuksella ja Matteuksella, mutta ei Luukkaalla. Voisiko se olla itsenäinen kertomuskokoelma, joka olisi sittemmin liitetty Markuksen evankeliumiin (josta Matteus olisi sitten tullut tuntemaan sen)? Mutta siinä tapauksessa jo tämän kokoelman on täytynyt edellyttää, että ruokkimisihme on tapahtunut kahdesti, koska Jeesus itse sanoo niin (kuten kohta näemme). Molempien kertomusten mukanaolo ei näytä johtuvan erehdyksestä. Siihen on ollut syynsä, ensimmäisenä tietysti kunnioitus apostolien sanoja kohtaan, mutta myös varmuus siitä, että Jeesuksella on ollut määrätty tarkoitus, kun hän on toistanut ihmeen. Tämähän tapahtui pakanoiden alueella. Myös pakanoiden keskuudessa Jeesus on järjestänyt tämän aterian, joka antoi ennakkoaavistuksen Jumalan valtakunnan suuresta riemujuhla-ateriasta ja ehtoollisesta.
Matteus mainitsee tässäkin miesten lukumäärän, ”ja lisäksi naisia ja lapsia”. Tähän sisältyy muistutus siitä, että kokoontuneet edustivat todella Jumalan kansaa, joka koostuu kaikista ikäkausista ja molemmista sukupuolista. Kaikki ovat yhdessä koolla Herransa ja Kuninkaansa ympärillä.
Kertomus päättyy mainintaan siitä, että Jeesus palasi opetuslapsineen veneellä ja meni ”Magadanin alueelle”. Sennimistä paikkakuntaa ei tunneta. Arvellaan, että se on virheellisesti kirjoitettu Magdala, joka on pieni järven rannalla sijaitseva paikkakunta parisenkymmentä kilometriä Kapernaumista etelään. Se tunnetaan parhaiten sieltä kotoisin olleesta Maria Magdaleenasta.