Luku 14
Jeesus ja Herodes (14:1-2)
Jeesuksen maine kantautuu myös neljännesruhtinaan korviin. “Neljännesruhtinas” on kreikaksi tetrarkhees, mikä alkuaan tarkoitti maan neljäsosan hallitsijaa. Voisimme puhua myös “osavaltion ruhtinaasta”. Tämä Herodes ei siis ollut kuningas. Hänen isänsä, Herodes “Suuri”, oli ollut kuningas, mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen varsin laaja valtakuntansa jaettiin hänen kolmen poikansa kesken. Herodes Arkelaoksesta olemme jo kuulleet (2:22). Tässä vaiheessa hänet oli jo kauan sitten pantu viralta, ja hänen alueensa, Juudea ja siihen kuuluva Jerusalem, olivat suoraan Rooman hallinnassa. Mutta kaksi hänen nuorempaa veljeään hallitsivat edelleen pieniä ruhtinaskuntiaan. Kauimpana luoteessa, Hermonin ja Damaskoksen tienoilla, hallitsi Filippus, kun taas Herodes Antipas hallitsi Galileaa ja etelämpänä, Jordanin toisella puolella sijaitsevaa aluetta. Tämä Herodes siis oli Jeesuksen neljännesruhtinas. Kansa nimitti häntä usein “kuningas Herodekseksi”, mitä vastaan hänellä ei varmaankaan ollut mitään. Myös Matteus sanoo häntä edempänä kertomuksessaan “kuninkaaksi”.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun Matteus mainitsee Herodes Antipaksen. Hän edellyttää, että hänen lukijansa tuntevat Herodeksen hyvin. Hänhän kirjoittaa juutalaisille, joista ainakin vanhimmat ovat olleet tämän Herodeksen aikalaisia.
Herodes oli omaksunut uskonnollisen käsityksen, joka oli sekoitus kansanomaista juutalaisuutta ja hellenististä taikauskoa. Hänellä on heti selitys valmiina. Tuossa Jeesuksessa on jotakin yliluonnollista, ja sen täytyy johtua siitä, että Johannes Kastaja on noussut kuolleista. Se ahdistaa Herodesta. Hän tahtoisi mieluiten unohtaa Kastajan.
Johannes Kastajan kuolema (14:3-12)
Matteus saa tässä tilaisuuden kertoa, kuinka Johannekselle kävi vangitsemisen jälkeen. Hän kertoo sen käyttäen sanankäänteitä, jotka suurimmaksi osaksi esiintyvät myös Markuksella, mutta paljon lyhyemmin eikä yhtä havainnollisesti. Hän ei mainitse mitään siitä, että Herodes todella kuunteli Kastajaa ja että tämän sanat tekivät häneen vaikutuksen. Matteuksen tekstistä ei siis oikein käy selville, miksi Herodes tuli niin murheelliseksi tytärpuolensa pyynnöstä saada Johannes Kastajan pää lautasella.
Matteus tahtoo kiinnittää huomiota lähinnä Johannes Kastajan kuoleman suureen merkitykseen. Hän oli ollut edelläkävijä, joka valmisti tietä Jumalan omalle Pojalle. Jeesus oli vähän aikaisemmin sanonut, että Johannes oli suurempi kuin kukaan profeetoista. Ja kuitenkin hänet teloitetaan häpeällisesti, seurauksena vallanhimoisen ruhtinattaren kostonhalusta ja juonittelusta. Se tapahtuu, koska hän on puhunut Jumalan nimissä ja uskaltanut sanoa, mikä oli Jumalan tahto. Ja jos niin on käynyt vaimosta syntyneiden joukossa siihen asti suurimmalle Jumalan todistajalle, niin kuinka tuleekaan käymään, kun Poika itse tulee?
Matteus näkee siis Kastajan kuolemassa erään nyt täyttymystään kohti etenevää veristä näytelmää enteilevän tapahtuman.
Ruokkimisihme erämaassa (14:13-21)
Jeesus vetäytyy syrjään. Hän ei halua kohdata ruhtinasta. Hän kulkee samaa tietä, jonka hän on viitoittanut apostoleille. Jos heitä vainottiin yhdellä paikkakunnalla, heidän piti jatkaa matkaansa kohti toisia tehtäviä.
Matteus on ainoa, joka yhdistää järven toiselle puolelle siirtymisen Jeesuksen toivomukseen päästä – ainakin sillä kertaa – Herodeksen alueen ulkopuolelle. Markus ilmoittaa toisen syyn: Jeesus tahtoi antaa opetuslasten levätä, kun he olivat palanneet takaisin vaelluksiltaan. Toisen syyn ei tarvitse sulkea pois toista. Ja meidän on kaiken aikaa pidettävä mielessä, mitä jo Papias (Vähässä Aasiassa toiminut piispa, joka 130-luvulla keräsi tietoja Jeesuksesta ja apostoleista) sanoi Markuksesta: hän ei ollut aina täysin selvillä Jeesuksen elämän tapahtumien tarkasta järjestyksestä. Sama koskee varmasti myös muita evankelistoja.
Matteus kertoo taas sanoin, jotka ovat lähellä Markuksen käyttämiä. Jälleen hän lyhentelee, ja jälleen on havaittavissa tyypillinen ero. Markus kertoo maalaillen ja käyttäen lukuisia havainnollisia yksityiskohtia. Kohtaamme tapaukset sellaisina kuin opetuslapset näkivät ne, jo ennen kuin he olivat ymmärtäneet Jeesuksen salaisuuden ja olivat usein hämmentyneitä ja neuvottomia. Hänen kertomistapansa on juuri sillä tavoin havainnollinen ja arkipäivänläheinen kuin on luonnollista lähetyssaarnassa. Matteus taas kirjoittaa uskoville kristityille. Hänen ei tarvitse käyttää paljon aikaa selvittääkseen, kuinka opetuslapset voivat uskoa, että heillä oli Jumalan Poika keskellään. Sen sijaan hän kuvaa tätä Jeesuksen jumalallista voimaa sellaisena, mikä koko ajan loistaa kaikesta läpi, mikä voidaan nähdä ja mitä voidaan palvoa.
Myös kertomus ruokkimisihmeestä on saanut tällaisen miltei liturgisen sävyn. Ei ole aihetta hetkeäkään epäillä, etteikö Matteus ole nähnyt tässä ehtoollisen esikuvaa. Ehkä hän on kuullut kaksoismerkityksen jo Jeesuksen sanoissa apostoleille: “Antakaa te heille syödä.” Heidän tehtävänäänhän tuli olemaan Jeesuksen lauman ruokkiminen. Heidän omat varansa saattoivat näyttää toivottoman pieniltä. Mutta heidän piti tietää, että heillä on Herra, jolle kaikki on mahdollista.
Samalla Matteus tahtoo antaa meille esimerkin siitä, kuinka Jeesus todellakin välitti ihmisten maallisista huolista. Hän oli tahtonut olla yksin, mutta noustessaan maihin ja nähdessään, kuinka ihmiset olivat seuranneet häntä eivätkä tahtoneet jättää häntä rauhaan, hän armahti heitä. Markus kertoo, että hän opetti heitä, Matteus puhuu sairaitten parantamisesta. Molemmat kuuluivat hänen jokapäiväiseen työhönsä. Ja kun sitten kävi ilmi, että ihmiset olivat sännänneet matkaan muistamatta ottaa evästä mukaansa, hän armahti heitä taas. Mutta pääasia Matteukselle on kuva siitä Herrasta, joka lahjoittaa meille leivän taivaasta. Sama käsitys ruokkimisihmeestä on hallitsevana Johanneksen evankeliumissa.
Jeesus kävelee järven yli (14:22-33)
Nyt seuraa järvellä vietetty yö, jonka aikana yksin jääneet opetuslapset luulevat näkevänsä aaveen. Jeesus on lähettänyt heidät etukäteen matkaan ja pitänyt huolta siitä, että ihmiset ovat palanneet kotiin. Sitten hän on mennyt järven lähellä oleville kukkuloille rukoilemaan. Tulee yö. Tuuli on kova, ja opetuslasten on vaikea päästä eteenpäin. Aamupuolella he näkevät jonkun tulevan kävellen järven pintaa pitkin ja huutavat kauhusta. Hämmästyksekseen he saavat kuulla Mestarin äänen.
Tähän asti Matteus kertoo suurin piirtein samat asiat kuin Markuskin, hieman lyhennellen ja osittain eri sanoin. Mutta sitten seuraa kohtaus, jonka vain hän kertoo. Pietari pyytää saada tulla Jeesuksen luokse, ja luvan saatuaan hän astuu veneestä ja alkaa kulkea Mestaria kohti. Mutta sitten hän katsoo aaltoja. Hän alkaa pelätä, vajoaa ja huutaa apua. Jeesus ojentaa hänelle kätensä, ja he astuvat yhdessä veneeseen.
Uskovat ihmiset ovat aina rakastaneet kuvaa vajoavasta Pietarista, eikä ole epäilystäkään siitä, että myös ensimmäiset kristityt tunsivat siinä itsensä. Tämähän ei muistuta mitään tavallista pyhimyslegendaa. Pietarista ei kerrota mitään kiittävää. Ei sanota, että kaikki selviää, kun vain uskotaan. Kertomuksen sanoma on siinä, että opetuslapsi, joka tahtoo uskoa ja joka tietää, että usko kantaa häntä, alkaa sittenkin niin helposti epäillä ja pelätä. Silloin hän vajoaa ja hukkuisi, ellei Jeesus olisi paikalla ja tulisi avuksi.
Alkuseurakunnassa ei varmastikaan kukaan epäillyt sitä, että Jeesus pystyi kävelemään järven yli. Tiedettiinhän, että hänellä oli Jumalan koko valta, valta elämän ja kuoleman yli, valta tuulen ja aaltojen yli. Mutta hänenkin täytyi uskoa. Hän otti vastaan sen, mitä hänellä oli annettavana, ja sai voimaa siihen, mitä teki. Sen yön hän oli viettänyt rukouksessa. Ja hän tahtoi opetuslasten oppivan häneltä – myös tällaisen uskon. Ja vaikka he tiesivät jatkuvasti epäonnistuvansa, he saivat silti olla opetuslapsia. Tämä juuri oli Jeesuksessa erityistä ja merkillistä.
Tämä oli toinen asia, jonka tuo järvellä vietetty yö opetti Matteukselle. Toinen, jota hän korostaa, on opetuslasten palvonta. He todistavat, että heidän Mestarinsa täytyy olla Jumalan Poika. Tässä Matteus puhuu selvästikin Kristukseen uskovan seurakunnan edustajana. Tätä veneessä olleet miehet sittemmin saarnasivat. Kaikki tuskin ymmärsivät sitä tuona aamuna. Markus sanoo, että he olivat hämmästyksestä suunniltaan, koska he eivät olleet ymmärtäneet mitään siitä, mitä leiville tapahtui, vaan olivat sokaistuneita. Ja on syytä uskoa, että Markus kertoo tapahtuman sellaisena, kuin Pietari sen muisti. Molemmissa toisinnoissa on ehkä jotakin: hämmästyksen ja tyrmistyksen rinnalla on voinut olla orastava vakaumus siitä, että heillä oli Jumalan oma Poika mukana veneessä.
