Luku 10
Jeesus lähettää apostolit (10:1-4)
Jeesus kutsuu luokseen “ne kaksitoista”. Matteus ei ole aikaisemmin kertonut sitä, minkä Markus ja Luukas antavat tietää, nimittäin että Jeesus oli valinnut opetuslapsijoukostaan kaksitoista miestä, joita hän valmisti erityistehtävään. Myöhemmin heitä kutsuttiin kahdeksitoista apostoliksi.
Opetuslapsi ja apostoli eivät merkitse aivan samaa. Jeesuksella oli suuri joukko opetuslapsia, sekä naisia että miehiä jotka seurasivat häntä ja saivat opetusta, myös yksityisesti. Näistä hän valitsi kaksitoista, joille hän antoi erityiskoulutuksen. Se ei vielä tehnyt heitä apostoleiksi. “Apostoli” on nimittäin kreikankielinen käännös heprean sanasta, joka merkitsee valtuutettua lähettilästä. Juutalaisilla tämä merkitsi kiinteää järjestelmää. Sellaisen asiamiehen välityksellä – kun hän oli saanut asianmukaisen valtakirjan – voitiin tehdä kaikkea mahdollista, jopa kihlautua! Kun Jeesus lähettää apostoleja, se siis merkitsee, että hän lähettää miehiä, jotka ovat saaneet tehtäväkseen hänen poissaollessaan, mutta hänen antamallaan valtuudella ja hänen määräämänsä tehtävän antamalla voimalla tehdä sitä, mitä hän itse tekisi, jos olisi paikalla.
Matteus kertoo siis, että Jeesus antoi niille kahdelletoista vallan parantaa sairaita. Sen jälkeen heitä sanotaan apostoleiksi eli valtuutetuiksi lähettiläiksi. Matteus käyttää sanaa vain tässä kohdassa. Tämä on täysin sopusoinnussa juutalaisen kielenkäytön kanssa. Kun he palasivat takaisin vaeltaakseen taas Jeesuksen kanssa, he eivät enää olleet apostoleja – ennen kuin heidät lähetettiin uudelleen matkaan hänen ylösnousemuksensa jälkeen.
Apostoli Taddeuksen/Lebbeuksen nimi ilmaistaan eri tavoin eri käsikirjoituksissa. Eräässä vanhimmista esiintyy vain nimi Lebbeus, muutamissa nuoremmissa tapaan “Lebbeus, lisänimeltä Taddeus”. Luukkaan evankeliumissa hänen nimenään on Juudas, Jaakobin poika. Todennäköisesti hänet on – Pietarin ja Paavalin tavoin – tunnettu useammalla nimellä. Ympäristössä, jossa puhuttiin kahta niin täysin erilaista kieltä kuin kreikkaa ja arameaa, ihmisillä oli usein eri nimet kielirajan eri puolilla.
Matteus ilmoittaa niiden kahdentoista nimet pareittain. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että heidät lähetettiin matkaankin kaksittain. Saamme tietää, että Matteus oli se publikaani, josta aikaisemmin puhuttiin, ja että Simonilla – ei Pietarilla, vaan toisella samannimisellä – oli lisänimi Kananeus, joka Luukkaalla esiintyy muodossa “Kiivailija”. Voitaisiin myös puhua fanaatikosta, äärimmäisyysmiehestä tai – käyttääksemme lähinnä nykyaikaista vastinetta – terroristista. Luukkaan käyttämä lisänimi näet viittaa ääriaineksiin, jotka taistelivat roomalaisia ja heidän myötäilijöitään vastaan terroriteoin. Roomalaiset nimittivät heitä (eikä aivan aiheetta) “tikarimiehiksi”, siis salamurhaajiksi. Luultavasti apostolien luetteloissa on tahdottu korostaa sitä, että mukana oli sekä entinen publikaani että entinen terroristi. Ennen opetuslapseksi tuloaan he olivat olleet verivihollisia ja vihanneet, pelänneet tai halveksineet toisiaan. Nyt he seurasivat samaa Mestaria.
Apostolien tehtävä (10:5-15)
Tässä Matteus esittää toisen pitkän Jeesuksen sanojen yhdistelmän. Vuorisaarna tutustutti meidät Jeesuksen opetukseen Jumalan valtakunnasta ja sen vanhurskaudesta. Tässä puhutaan Valtakunnan julistamisen tehtävästä ja siitä, mitä sen sanansaattajille tapahtuu.
Kaikkein ensimmäiseksi tulee apostoleille annettu kielto mennä – tässä vaiheessa – muiden kuin juutalaisten luo. Tiedämme Paavalinkin olleen selvillä siitä, että Israelin oli ensiksi saatava kuulla evankeliumi. Israel oli kutsuttu ottamaan se vastaan ja viemään sitä eteenpäin. Mutta kun Israel löi tämän tehtävänsä laimin, sanoma vietiin muiden luokse.
Seuraavaksi tulee apostolin tehtävän antaminen. Ei ole kyse vain saarnaamisesta, vaan myös sairaiden parantamisesta. Parantamisen kyky johtui erityisestä lahjasta. Se, että apostolit olivat todella saaneet sen lahjan, ei käy ilmi ainoastaan Apostolien teoista, vaan myös Paavalin kirjoituksista. Paavali oli tietoinen siitä, että hänellä oli tämä lahja ja että hänen velvollisuutensa oli käyttää sitä, juuri siitä syystä, että hän oli apostoli (ks. esim. 2. Kor. 12:12). Myös muilla kristityillä saattoi olla “terveeksitekemisen armolahja”, mutta ei kaikilla.
“Lahjaksi olette saaneet”, Jeesus sanoo. Hänen ei tarvitse sanoa, mitä, koska on kysymys kaikesta: elämästä, opetuslapseudesta, apostolin tehtävästä. Siksi heidän ei myöskään tarvitse pyytää mitään itselleen. Heidän ei tarvitse ottaa mitään mukaan matkalle. Jumala huolehtii heistä. Heidän ei siis tarvitse panna rahaa vyöhönsä (joka oli useimmiten kangasvyö, jossa oli paljon poimuja ja kätköpaikkoja). Uudelle paikkakunnalle tultuaan heidän on otettava selvää siitä, kuka on “arvollinen”. Arvollisilla tarkoitetaan niitä, joihin vuorisaarnan autuaaksijulistamisia voidaan soveltaa, niitä, jotka ovat hengellisesti köyhiä ja nälkäisiä ja valmiita ottamaan vastaan evankeliumin. Heidän luokseen apostolin tulee jäädä, kunnes jatkaa matkaansa. Hänen ei pidä haaskata aikaansa mahdollisen paremman majapaikan etsiskelemiseen. Taloon astuessaan apostolin tulee toivottaa sille rauhaa. Se rauha tulee Jeesukselta. Se on todellinen asia, lahja, ei vain hurskas toivotus. Jos sen talon asukkaat eivät ole “arvollisia” (samassa mielessä kuin äsken), niin lahja palaa takaisin sen välittäjälle. Jos apostolit torjutaan ja häädetään pois, heidän tulee pudistaa sen paikan tomu jaloistaan merkiksi siitä, ettei siellä asuvilla ole enää mitään tekemistä Jeesuksen kanssa. Mutta tuomiopäivänä se kaupunki saa ankaramman tuomion kuin Sodoma ja Gomorra, jotka eivät kaikessa hirvittävässä syntisyydessään olleet kuitenkaan torjuneet Jumalan evankeliumia.
Väistämätön vaino (10:16-25)
Apostolien ei pidä elätellä mitään harhakuvitelmia. He joutuvat elämään kuin lampaat susien keskellä. Sen, mitä Jeesus heille tässä ennustaa, me kohtaamme Markuksella ja Luukkaalla osittain toisessa yhteydessä, nimittäin siinä kohdassa, jossa Jeesus puhuu siitä, mitä heille tulee tapahtumaan hänen kuolemansa jälkeen. Tämän ei tarvitse johtua mistään väärinkäsityksestä. Se, mitä Jeesus sanoi opetuslapsilleen, koski sekä heitä että kaikkia, jotka vastaisuudessa saivat kuulla nämä sanat. Opetuslapset oppivat ne ulkoa, välittivät ne eteenpäin ja sijoittivat ne sellaisiin yhteyksiin, joihin ne sopivat. Jeesus on varmasti itse toistanut tällaisia sanoja eri tilanteissa. Se kuului rabbien opetustapaan. Kun Matteus kirjoitti evankeliuminsa, hän tarkoitti varmaan, että nämä Jeesuksen sanat koskivat myös sitä, mitä oli tapahtuva hänen kuolemansa jälkeen. Apostolien kulkiessa Galilean halki ei sellaisia vainoja tullut, joista Jeesus tässä puhuu. Ne tulivat myöhemmin.
Vainoja siis tulee. Tämä ei koske vain poikkeustapauksia. Sen, joka ottaa vastaan evankeliumin, on otettava tämä lukuun. Kristillisessä uskossa on aina jotakin levottomuutta herättävää ja ärsyttävää, sellaista, minkä useimmat mieluiten vaientaisivat. Vastustuksen muodot voivat olla erilaiset. Jossakin voi joutua tuomioistuimen eteen ja saada vankeusrangaistuksen. Toisaalla voi joutua syrjityksi ja saada ahdasmielisen fanaatikon leiman. Ja tuomion langettavat – nyt samoin kuin Jeesuksen aikanakin – ehkä kovimpana moralistit, jotka luottavat hyviin tekoihinsa eivätkä tarvitse vapahtajaa.
Sen, joka joutuu syytetyksi ja kuulusteluun, ei tarvitse olla huolissaan, Jeesus sanoo. Pyhä Henki antaa silloin oikeat sanat. Tämä lupaus koskee ensisijaisesti apostoleja. Heidäthän Pyhä Henki oli “johdattava kaikkeen totuuteen” (Joh. 16:13). Mutta lupaus koskee myös muita opetuslapsia. Tämä lupaus pätee siis oikeudenkäyntien suhteen. Sen sijaan se ei koske mitä tahansa kristillistä saamaa jajulistusta. Kristillinen julistaja on samalla opettaja, jonka on tiedettävä, mitä hän aikoo sanoa – kuten apostolit itse saivat oppia sanottavansa Mestariltaan.
Tässä pahassa maailmassa on opetuslasten sen tähden oltava “älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset”. Käärme tietää, milloin sen on asetuttava turvaan ja odotettava aikaansa. Mutta älykkyys ei ole samaa kuin kavaluus tai oveluus. Älykkään on oltava samalla “viaton”. Kreikan sana merkitsee oikeastaan “sekoittamatonta”, siis aitoa, sellaista, jossa ei ole epäaitoja lisäyksiä. Voitaisiin puhua viisastelemattomasta, vilpittömästä, kieroilemattomasta.
Vainojen raivotessa saa paeta. Sen neuvon Jeesus antaa tässä ja muissa kohdissa. Lammas ei mahda susille mitään. Vainoojilla on kaikki voimakeinot käytössään, eivätkä he kaihda niiden käyttämistä. Kristitty ei voi eikä saa maksaa samalla mitalla.
Mitä Jeesus sitten tarkoittaa sanoessaan: “Te ette ehdi loppuun käydä Israelin kaupunkeja, ennen kuin Ihmisen Poika tulee”? Tulisiko hän niin pian, etteivät apostolit ehtisi kulkea Palestiinan kaupunkien läpi? Matteus, joka ainoana on säilyttänyt tämän sanan, ei tietenkään ole voinut luulla Jeesuksen tarkoittaneen, että tuo suuri päivä tulisi apostolien vielä ollessa lähetettyinä Galileaan. Sanan on täytynyt koskea Jeesuksen kuoleman jälkeistä aikaa. Mutta silloinhan oli voimassa se suuri lähetyskäsky, jonka Matteus itse on tallentanut meidän luettavaksemme. Apostolien tuli mennä kaikkien kansojen luokse. Ei ollut kysymys vain Israelin kaupungeista. Ehkä Matteus on yksinkertaisesti ymmärtänyt tämän sanan lupaukseksi, että aina, viimeiseen asti, on olemassa uusi paikka, johon voi paeta, ja uusi avoinna oleva työkenttä. Vaino ei voinut pysäyttää lähetystyötä. Ehkä se päinvastoin johdattaisi työn uusille teille. Sen saivat opetuslapset kokea Stefanuksen kuoleman yhteydessä puhjenneen rajun vainon yhteydessä. Ehkä Matteus on lisäksi nähnyt tässä lupauksen siitä, että evankeliumia tultaisiin julistamaan juutalaisten keskuudessa aina Jeesuksen paluuseen saakka.
Kaikesta huolimatta aina Jumalan kädessä (10:26-31)
Vainoihin on siis varauduttava. Mutta se asia ei saa säikähdyttää opetuslasta. Päinvastoin: juuri siksi hän ei saa pelätä. Hänhän tietää, että sellaista täytyy tulla, ja kuitenkin Jumala pitää kättään kaiken yllä. Mikä nyt on “peitettyä” ja “salattua”, voi olla monenlaista. Voi olla kysymys Jumalan suunnitelmista, hänen valtakunnastaan, hänen voimastaan. Voi olla kyse opetuslapsen oikeuksista, jotka riistetään häneltä, ja hänen totuudellisuudestaan, joka kiistetään. Mutta hän voi olla rauhallinen. Jumalan totuus on tuleva ilmi. Vihollinen riemuitsee vain hetken aikaa. Sitten voittaa Kristus. Siksi apostolin ei myöskään pidä kaihtaa sen sanomista, mitä hän on Herraltaan oppinut. Hän on oppinut sen “pimeässä”, kun Herra on opettanut häntä Galileassa. Nyt se on kuulutettava koko maailmalle, “julistettava katoilta” (jotka olivat helpoimmin saatavissa olevia sen ajan pikkukaupunkien puhujakorokkeita). Joku voi ehkä joutua maksamaan siitä hengellään. Silti sanansaattajalla ei ole mitään pelättävää. Mikään todellinen vahinko ei häntä uhkaa. Todellinen vaara on iankaikkiseen kadotukseen joutumisen vaara. Mutta se asia ei ole vastustajien vallassa. He voivat ottaa meiltä vain fyysisen elämän, eivät todellista.
Jeesus kuvaa tätä vertauksen avulla. Toreilla myydään varpusia niputtain. Kaksi voi saada roomalaisella “assarionilla”, joka oli pienin käytössä oleva kuparikolikko. Yksikään näistä varpusistakaan ei putoa maahan “ilman teidän Isäänne”, kuten sanatarkka käännös kuuluisi. Jumala on tiennyt senkin. Jollakin tavalla se liittyy hänen suunnitelmiinsa. Ja me olemme arvokkaampia kuin monta varpusta. Jumala tietää ja huolehtii meistä tavalla, johon me itse emme koskaan kykene. Kukaan meistä ei tiedä omien hiustensa lukumäärää. Mutta Jumala tietää senkin.
Jeesus ennen kaikkea muuta (10:32-39)
Tässä vihamielisessä maailmassa on siis tärkeää tunnustaa Jeesusta. Joko kuulumme hänelle, maksoi mitä maksoi, tai sitten emme – emme myöskään tilinteon päivänä, jolloin kaikki riippuu siitä, tunnustaako Jeesus meidät. Ei pidä luulla, että Jeesus on tullut tuomaan rauhaa, niin että kaikki on häneen uskovalle sopua ja yksimielisyyttä. Päinvastoin: erimielisyys ja epäsopu ovat väistämättömiä. Jeesus tarkoittaa juuri epäsopua puhuessaan “miekasta”. Evankeliumi tekee uusia rajalinjoja, jotka voivat kulkea perheenkin halki. Ja silloin ei saa rakastaa ketään ihmistä enemmän kuin Jeesusta. Ihminen voi yrittää “löytää elämänsä” siten, että tahtoo tehdä siitä mahdollisimman rikkaan ja pitää tärkeimpänä tavoitteenaan ongelmatonta suhdetta lähimpiinsä. Jos se merkitsee kompromissien tekemistä, kun on kyseessä usko Jeesukseen, niin se merkitsee “elämän kadottamista”. On olemassa tapa “onnistua elämässä”, joka on yhtä kuin täydellinen epäonnistuminen.
Sanansaattajan takana on hänen Herransa (10:40-42)
Apostoli on siis Herraansa edustava valtuutettu lähettiläs. Hänen vastaanottamisensa merkitsee Jeesuksen itsensä ottamista vastaan, ts. sen Jumalan ottamista vastaan, joka lähetti Poikansa maailmaan. Sillä tavoin Jumala tulee maailmaan ja meidän lähellemme. Siksi sanansaattajan vastaanottaminen merkitsee pelastusta ja iankaikkista elämää. Eikä ole kysymys vain apostolista, vaan myös “vanhurskaasta”, siis sellaisesta, joka on saanut käydä sisälle Jumalan valtakuntaan ja elää uudesta vanhurskaudesta tahtoen välittää sitä eteenpäin. Se, joka ottaa vastaan hänen todistuksensa, tulee itse osalliseksi kaikesta siitä, mikä tekee ihmisen vanhurskaaksi. Voi olla kysymys pienestä opetuslapsiressukasta, yhdestä vähimmistä, joka kulkee Herransa asioilla ja pyytää kesäkuumalla mukillista vettä saaden sen siksi, että on Jeesuksen opetuslapsi. Sen, mitä tein hänelle, tein Jeesukselle itselleen. Hän oli sanansaattajansa takana. Tästä Jeesus puhuu vertauksessaan Ihmisen pojan saapumisesta tuomiolle. Mitä tein yhdelle näistä vähimmistä, jotka kulkivat hänen asioillaan, sen tein hänelle.
