Luku 7
Omat ja toisten viat (7:1-5)
Nyt seuraa vielä muutama esimerkki Jumalan valtakunnassa vallitsevasta paremmasta vanhurskaudesta. Lakataan tuomitsemasta. Jeesus on sanonut sen jo autuaaksijulistamisissa. Siitä, joka on itse hengessä köyhä ja jolla on vanhurskauden nälkä, tulee laupias – ja hän saa laupeuden. Meidät näet tullaan mittaamaan sillä mitalla, jota me itse käytämme toisiin. Siltä, joka vaatii hyvitystä ja pitää kiinni oikeuksistaan, Jumala tulee vaatimaan koko velan. Mutta se, joka tarvitsee anteeksiantamusta ja antaa anteeksi, saa myös anteeksi. Oikeuksistaan kiinni pitävä saa vääristyneen näkökyvyn. Hän näkee, mitä toiset ovat velkaa. Mutta se on pikkusumma siihen verrattuna, mitä hän itse on velkaa Jumalalle. Ja sitä hän ei näe. Jeesus esittää vertauksen, joka on tahallisen mahdoton ja liioiteltu. Se, joka vaatii itselleen oikeutta, näkee sen pienen roskan, joka on hänen veljensä silmässä. Mutta hän ei näe omaa mittaamatonta velkaansa Jumalalle. Se on suuri kuin hirsi – jollaista ei tietenkään voi saada silmäänsä joutumatta hengenvaaraan – mikä juuri onkin seurauksena velastamme ja syyllisyydestämme Jumalan edessä. Vain se, joka on saanut sen velan anteeksi, voi nähdä riittävän hyvin voidakseen auttaa veljeään. Mutta hän katsookin veljeään laupiaasti.
Pyhä ja koirat (7:6)
Sääntö “älkää tuomitko” koskee ihmisten välisiä suhteita. Se ei päde silloin, kun on kyseessä “pyhä”, siis Jumalan totuus, hänen sanansa ja sakramenttinsa. Se ei koske sitä kallisarvoista helmeä, joka on Jumalan evankeliumi. Sitä ei saa heittää pois. Se on säilytettävä ja siitä on pidettävä kiinni. Tämä merkitsee, että on torjuttava jotkut ihmiset, koska he väärentävät totuuden. Pyhän antaminen heille merkitsisi heidän hyväksymistään sellaisina kuin he ovat. Se taas johtaa siihen, että he polkevat pyhän lokaan ja vahingoittavat niitä, jotka uskovat. Kirkko ei voi olla miten avoin tahansa. Alkuajan kristityt sovelsivat tätä sanaa muun muassa ehtoolliseen, jota ei koskaan vietetty ulkopuolisten läsnäollessa.
Jumala kuulee rukouksemme (7:7-11)
Se, että olemme Jumalan lapsia, merkitsee, että voimme puhua Jumalalle niin kuin lapsi puhuu isälleen. Ja niin meidän tulee tehdäkin, uupumatta ja luottavaisesti. Jeesuksen sanat tässä koskevat opetuslapsia. Niin on Jumalan valtakunnassa. Rukous ei ole mikään loitsu, ei mikään puolittain maaginen mahdollisuus omien etujen ajamiseen. Jumalan valtakunnan ulkopuolella eivät Valtakunnan lapsia koskevat säännöt toimi. Mutta se, jolla on Jumala isänä, voi myös turvautua häneen. Jeesus viittaa maallisiin isiin. Me ihmiset olemme pahoja – sitä Jeesus pitää selviönä, myös opetuslasten suhteen – mutta meissä on kuitenkin niin paljon hyvää, että meillä on sydäntä lapsillemme. Eikö sitten Jumalalla? Hän antaa meille “hyviä lahjoja” kun rukoilemme – ei ehkä sitä, mitä pyysimme – mutta siinä tapauksessa vielä parempaa.
Kultainen sääntö (7:12)
Jeesus ilmoittaa meille lain ja profeettojen summan – siis sen, mitä Jumala on meille tahdostaan ilmoittanut ennen Jeesusta. Hän tiivistää sen siihen yksinkertaiseen sääntöön, jota on sanottu “kultaiseksi”: Kaikki, mitä tahdomme ihmisten tekevän meille, meidän tulee tehdä heille. Jo rabbit olivat sanoneet saman, vaikkakin käänteisenä: Kaikki, mitä ette tahdo… Kuten Jeesus itsekin sanoo, tässä ei ole mitään uutta. Jeesus on tosin “täyttänyt lain”, selventänyt ja syventänyt sitä, mutta se uusi, minkä hän toi tullessaan, ei ollut laki, vaan pelastus, ei uusia käskyjä, vaan tie Jumalan luo.
Kaksi tietä (7:13-14)
Ahdas portti ja kaita tie johtavat Jumalan valtakuntaan. Kaksoiskuva puhuu yhdestä ja samasta asiasta. Olemme sekä matkalla että perillä. Jumalan valtakunta on tulossa, ja kuitenkin se on jo täällä. Kuva puhuu meille siitä, ettei Valtakuntaan voi päästä ajelehtimalla virran mukana. Valtakunta on ainutlaatuinen mahdollisuus, ansaitsematon lahja, johon on tartuttava kyselemättä, miten muut tekevät. Näyttää siltä kuin Jeesus lähtisi siitä, että useimmat joutuvat kadotukseen. Mutta jos kysymme: onko niitä vähän, jotka pelastuvat, niin hän vastaa: Kilvoitelkaa päästäksenne sisälle ahtaasta ovesta! (Luuk. 13:23). On siis olemassa tie, joka vie kadotukseen. Eikä sinne joutuminen ole mikään poikkeustapaus.
Väärät profeetat (7:15-23)
Profeetta puhuu Jumalan toimeksiannosta tarvitsematta vedota Raamattuun tai muuhun auktoriteettiin. On olemassa vaara, ettei Jumala olekaan lähettänyt häntä, vaan että hän on petkuttaja – tai pettää itseään. Miten sellaisen voi tunnistaa?
Kysymys tuli aikanaan ajankohtaiseksi alkuseurakunnassa, jossa profetialla oli merkittävä osa. Jeesus sanoo tässä, että vääriä profeettoja tulee olemaan. Heillä on “lammastenvaatteet”. He esiintyvät kristittyinä. Mutta sisältä he ovat “raatelevia susia”. He käyttävät hyväkseen seurakuntaa eivätkä välitä siitä, että se repeytyy rikki. Mutta heidät voi tunnistaa heidän “hedelmistään”. Tämä ei tarkoita vain heidän elämäntapaansa, vaan kaikkea, mikä kasvaa ja kypsyy heidän toimintansa seurauksena. Jos hedelmä on huono – ja sen oikeat opetuslapset huomaavat – on myös puu huono. Sellaisten profeettojen kuuntelemista on varottava. “Sinä päivänä”, jolloin Herra tulee tuomiolle, vetoavat monet kristillisyyteensä ja niihin tekoihin, joita he katsovat tehneensä Kristuksen palveluksessa. He ovat profetoineet hänen nimessään, he ovat ajaneet ulos riivaajia ja tehneet monia voimallisia tekoja – mutta hän ei ole koskaan tunnustanut heidän työtään omakseen eikä tee sitä nytkään. Jeesus varoittaa opetuslapsiaan hyväksymästä suoralta kädeltä kaikkea, mikä tehdään hänen nimessään, vaikka se olisi vaikuttavaakin. Ja seurakunnan palveluksessa olevalle tähän sisältyy vakava kehotus tutkia itseään ja tarkoitusperiään. Ainoa pätevä arviointiperuste on lopulta taivaallisen Isän tahdon tekeminen – sen tahdon, jonka Jeesus näki aina tulleen ilmoitetuksi Sanassa.
Hyvä ja huono perusta (7:24-27)
Lopuksi Jeesus esittää vertauksen. Valtakunnan sanoman kuulemiseen liittyy vastuu. Voidaan antaa kaiken jatkua entisellään. Mutta voidaan myös kuulla Jeesuksen sanat ja “tehdä niiden mukaan” (sananmukaisesti “tehdä ne”). Niiden “tekeminen” merkitsee tarjouksen vastaanottamista, syntien anteeksisaamista, Valtakuntaan tulemista ja elämistä siinä Jumalan lapsena. Se, joka tekee niin, rakentaa elämänsä kestävälle perustalle. Jeesus käyttää kuvaa sen työn piiristä, jota hän itse on monesti ollut tekemässä. Talvella voi olla myrskyä ja sateita. Vesi syöksyy koskina alas jyrkänteiltä, täyttää jokien uomat ja tulvii yli äyräiden. Jos talo on hyvin rakennettu, niin että sen perustus on kiinnitetty lujaan kallioon (joka kaikkialla Palestiinassa on lähellä maanpintaa tai näkyvissä), ei vaaraa ole, mutta jos talo on tehty huolimattomasti, niin että muurin alla on irtonaisia maakerroksia, niin katastrofi on uhkaamassa. Kuvan sanoma on, että jokaisella ihmisellä on edessään koetuksen päivä, jolloin mikään sellainen ei kestä, mikä ei ole rakennettu Jumalan antamien ohjeiden mukaan. Ja juuri ne ohjeet on Jeesus tässä antanut.
Oppi, jossa on valta ja voima (7:28)
Lopuksi Matteus kertoo, miten Jeesuksen julistus otettiin vastaan. Ihmiset hämmästyivät. Tämä oli toisenlaista. Kirjanoppineiden oli tapana vedota oppi-isiinsä ja keskustella eri mielipiteistä. Mutta tässä oli mies, joka sanoi: Minä sanon teille. Profeetatkin olivat puhuneet arvovaltaisesti. Mutta he olivat sanoneet: Näin sanoo Herra. Kuka tämä oli? Oliko hän enemmän kuin profeetta?
