Luku 6
Oikea antaminen (6:1-4)
Uutta vanhurskautta kuvataan nyt uudesta näkökulmasta. Sen mukaisesti eletään Jumalan tähden, rakkaudesta häneen. Se ei kysele ihmisten kiitosta. Se, joka vilkuilee sivuilleen nähdäkseen, saako tunnustusta ihmisiltä, ei enää harjoitakaan sitä vanhurskautta, joka kuuluu Jumalan valtakuntaan.
Jeesus valaisee tätä kolmella esimerkillä: almuilla, rukouksella ja paastolla. Ne olivat kolme itsestään selvää hurskauden ilmenemismuotoa juutalaisten – myös Jeesuksen opetuslasten – keskuudessa.
Ensiksi mainitaan almut. Tällä kreikkalaisperäisellä lainasanalla ei Uudessa testamentissa tarkoiteta vain rahalahjoja, vaan myös muunlaisia palveluksia ja hyviä tekoja. Kiusaus niiden kohdalla on siinä, että hyväntekijä antaa toisten ihmisten tietää, miten paljon hyvää hän tekee. Niin tekevät “ulkokullatut”. Ulkokullatuilla Uusi testamentti ei välttämättä tarkoita tietoisia petkuttajia, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan ollessaan olevinaan jumalisia. Pikemminkin on kysymys ihmisistä, joiden vaikuttimet ovat epäpuhtaat. He pettävät itseään eivätkä näe, kuinka paljon itsekkyyttä heidän uskonnossaan on. Antaessaankin he ovat egoisteja. He “soitattavat torvea edellään”. Sanat voivat viitata johonkin meille tuntemattomaan tapaan. (Torventörähdykset voivat käynnistää rahankeräyksen temppelissä, jossa halukkailla oli hyvä tilaisuus esitellä omaa anteliaisuuttaan.) Mutta sanonta voi myös olla kuva. Puhummehan mekin toisinaan jonkin asian “toitottamisesta” julkisuuteen. Jeesuksen sanoma on selvä: Jos rakastat Jumalaa ja teet jotakin hänen vuokseen, niin sinulle riittää tieto siitä, että hän näkee sen.
Puhuessaan “maksusta” Jeesus tarkoittaa tässä sitä maksua, joka saadaan tulevassa valtakunnassa. “He ovat saaneet palkkansa” on liike-elämän sanonta, joka tarkoittaa suunnilleen samaa kuin meillä “palkan kuittaaminen”. Se, joka etsii ihmisten kiitosta, on kuitannut palkkansa. Hänellä ei ole muuta odotettavanaankaan kuin ihmisten kiitos. Mutta se, joka toimii uskossa, on saava sen paikan, joka merkitsee Jumalan palvelemista ja ylistämistä hänen valtakunnassaan ja sinne pöytävieraaksi pääsemistä. Kukaan ihminen ei tavoittele sitä palkkaa itsekkäistä syistä. Jos joku niin tekisi, hän havaitsisi pian, että palkka on kovin epävarma ja riski liian suuri. Mutta se, joka rakastaa Jumalaa eikä hänen lisäkseen pyydä mitään muuta, voi ottaa vastaan lupauksen Jumalan valtakunnassa odottavasta ansaitsemattomasta palkasta.
Oikea rukous (6:5-15)
Seuraavassa kohdassa on kysymys rukouksesta. Itsestään selvää on, että Jumalan lasten pitää rukoilla. Mutta tälläkin kohdalla on olemassa vaara, että yritetään tavoitella omaa kunniaa. Vaara oli ehkä juutalaisilla suurempi kuin meillä. Heidän keskuudessaan hurskaus oli kansalaishyve. Kirjanoppineet nauttivat yleistä kunnioitusta. Kun synagogassa rukoiltiin, he seisoivat etummaisina. He saattoivat pysähtyä johonkin kaupungin pääkadun kulmaan laulamaan psalmeja, kun jokin päivän tärkeämmistä rukoushetkistä oli käsillä. Jeesus moittii nimenomaan sitä, että he mielellään tekivät niin. Asiassa oli toisin sanoen mukana melko suuri annos itserakkautta. Jeesuksen sanat eivät tietenkään kiellä rukoilemasta toisten nähden. Niin hän teki itse koko elämänsä ajan. Rukous voi olla tapa tunnustaa hänen nimeään, etenkin maassa, jossa useimmat pelkäävät näyttää rukoilevansa, jopa kirkossa. Kysymyksessä on tapa, jolla se tehdään, ja sen tarkoitus. Onko pääasiana Jumala vai oma maineeni?
Jeesus varoittaa myös rukoilemasta pakanoiden tavoin, pitkiä loruja hokien. He saattoivat luetella mahdollisimman monia jumalia ja mainita näiden kaikki kunnianimitykset, tehdäkseen jumalat, mikäli mahdollista, ystävällismielisiksi. Mutta rukouksen tarkoituksena ei ole Jumalan ylipuhuminen eikä se, että hänelle ilmoitettaisiin sellaista, mitä hän ei jo tiedä. Rukous on tie, jota pitkin Jumalan lapset menevät Isänsä luokse saadakseen olla hänen lähellään, tuoda hänen eteensä huolensa ja ottaa vastaan hänen hyvyytensä lahjat.
Sitten seuraa Isä meidän -rukous. Matteuksella rukous on pitempi kuin Luukkaalla, joka ei ole ottanut mukaan kolmatta eikä seitsemättä pyyntöä. Tämä voi johtua siitä, että Jeesus on eri tilanteissa käyttänyt hiukan erilaista sanamuotoa. Tavanomaiset päätössanat ”sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti” ovat useimmissa käsikirjoituksissa, mutta puuttuvat kaikkein vanhimmista. Siksi ne ovat nykyisessä raamatunkäännöksessämme hakasissa. Lause esiintyi jo ensimmäisellä vuosisadalla ja voi olla alkukristillinen lisä, peräisin kenties jostakin opetuslasten jossakin päin käyttämästä rukouksen toisinnosta, mahdollisesti Jeesukselta itseltään. Juutalaisten tapana oli näet päättää rukoukset “doksologiaan”, Jumalan ylistykseen.
Isä meidän -rukouksen ensimmäiset kolme pyyntöä puhuvat Jumalan valtakunnasta. Jumalan nimen pyhittäminen merkitsee sitä, että kaikki kumartuvat hänen edessään palvoen, rakastaen ja totellen häntä. Valtakunnan tuleminen merkitsee sitä, että vanha maailma häviää ja Jumala tekee kaiken uudeksi. Silloin Jumalan tahto toteutuu myös meidän keskuudessamme niin kuin se nyt toteutuu taivaassa. Nämä pyynnöt eivät voi toteutua täydellisesti ennen kuin Valtakunta murtautuu esiin. Mutta Valtakunta on jo nyt siellä, missä Jeesus on, vaikkakin sen näkemiseen tarvitaan uskon silmät. Jo nyt voidaan Jumalaa kunnioittaa ja palvoa, ja hänen tahtonsa voi tapahtua, mikä ei merkitse vain sitä, että me alistumme siihen, vaan myös aktiivista sen palvelukseen asettumista.
Neljäs pyyntö puhuu ”jokapäiväisestä” leivästä. Kreikankielisessä alkutekstissä on tällä kohdalla erittäin epätavallinen sana, joka on antanut aiheen moniin erilaisiin tulkintoihin. Kirkkoisä Hieronymus puhui latinankielisessä käännöksessään “ylimaallisesta” leivästä ajatellen hengellistä leipää, mutta muuten vanhat käännökset puhuvat siitä leivästä, jota me tarvitsemme tänään tai huomenna, ja “jokapäiväinen” on näin kaikkein todennäköisin käännös.
Viides pyyntö on anteeksiantamuksen rukous. Jeesus tarkoittaa siis, että hänen opetuslapsensa tarvitsevat jatkuvasti uutta anteeksiantamusta. Se on myös heidän ulottuvillaan. Yksi ehto kuitenkin on: että he itse antavat anteeksi (tai ovat antaneet – tarkoituksena on, että sydämen on oltava siihen valmis ilman varauksia: on jo annettu anteeksi). Tämä ehto on niin tärkeä, että se toistetaan ja sitä korostetaan rukouksen päätyttyä.
Kuudennessa pyynnössä puhutaan kiusauksesta. “Kiusauksella” tarkoitetaan Uudessa testamentissa myös “koetusta”. Sanaa käytetään tapahtumista ja tilanteista, joihin liittyy tottelemattomuuden kiusaus, mutta samalla myös mahdollisuus uskon vahvistumiseen ja lujittumiseen. Kaikki sellaiset tilanteet johtuvat pohjimmiltaan siitä, että me elämme langenneessa maailmassa, jossa on Jumalaa vastaan taisteleva paha voima. Me kaikki olemme tästä pahasta osallisia emmekä ansaitse parempaa kohtaloa kuin sen valtaan joutumisen. Mutta me rukoilemme tässä, että Jumala – joka itse ei kiusaa ketään (Jaak. 1:13) – johtaisi asiat niin, että me emme joutuisi kiusauksiin.
Viimeinen pyyntö – joka kenties oikeastaan olisi käsitettää edellisen osaksi – puhuu siitä, että me pääsisimme pahasta tai “Pahasta”, pahuuden ruhtinaasta, jota sana myös voi merkitä ja josta monien mielestä käännöksessä olisi mieluummin puhuttava.
Oikea paasto (6:16-18)
Paastoaminen saattoi tapahtua “säkissä ja tuhkassa” syvän katumuksen ja sydämen särkymisen merkiksi. Paastoava jätti peseytymättä eikä kammannut hiuksiaan. Ehkä hän sirotteli niihin myös tuhkaa. Vaarana oli, että ympäristö antoi arvoa katumuksen syvyydelle ja että sitä sitten korostettiin, jotta arvostus lisääntyisi. Jeesus ei asetu vastustamaan itse paastoamisen tapaa. Tiedämme, että hänen opetuslapsensa erosivat Johannes Kastajan opetuslapsista siinä, etteivät he paastonneet (9:14), ja hän itse näyttää halunneen tätä niin kauan kuin hän oli heidän keskuudessaan. Mutta sekä Apostolien teoissa että alkukristillisessä kirjallisuudessa puhutaan usein kristittyjen paastoamisesta. Jeesus hylkää tässä paaston väärät vaikuttimet. Jos joku paastoaa, niin hänen tulee tehdä se Jumalan edessä. Paasto on oikeastaan juhlaa ja iloa. Mutta paastoamista ei näytetä julkisesti. Siitä tietää vain Jumala. Sen säännön tulee koskea myös sitä paaston muotoa, johon jokainen kristitty saa alistua pienten ruuasta, levosta tai mukavuudesta kieltäytymisten muodossa voidakseen palvella Herraansa Kristusta.
Jälleen näemme, ettei “uusi vanhurskaus” ole vanhan lain uusi painos. Sitä ei voi ilmaista pykälinä. Se ei ole niiden hyvien tekojen summa, jotka ihmisen on suoritettava päästäkseen Jumalan lapseksi. Kukaan kristitty ei voi koskaan sanoa, että hän täyttää kaiken tämän. Hän huomaa yhä uudelleen ja uudelleen paljastuvansa ulkokullatuksi. Jos asia riippuisi hänen teoistaan ja sydämestään, hän ei koskaan voisi ansaita pääsyä Jumalan valtakuntaan. Mutta nyt Valtakunta on Jeesuksen luona, ja hän kutsuu luokseen juuri köyhiä, murheellisia, nälkäisiä ja janoisia. Ensin on kutsu, anteeksiantamus, Valtakunta. Sitten tulee – seurauksena – ilo, kiitollisuus ja tahto elää taivaallisen Isän lapsena.
Missä sinun sydämesi on? (6:19-23)
Se, että Jumala on meidän taivaallinen Isämme, ei ole yleispätevä ja kaikkia ihmisiä koskeva totuus. Se pitää paikkansa Jumalan valtakunnassa ja merkitsee uutta elämäntapaa, joka tulee mahdolliseksi, kun Jeesus tulee perustamaan Valtakunnan. Se merkitsee kaikkien arvojen uudelleen arvioimista. Se, mikä oli ennen tärkeintä, menettää merkityksensä, ja Jumalasta tulee ainoa tarpeellinen. Nyt Jeesus kuvaa tätä uuden vanhurskauden puolta.
Se merkitsee ensiksi sitä, ettei koota aarteita maan päälle. Niin kauan kuin ihminen on yksin, ilman Jumalaa, oman selviytymiskykynsä varassa, on luonnollista, että hän yrittää turvata olemassaolonsa kokoamalla varastoja. Se tuo mukanaan kaikki ne murheet, jotka Jeesus tässä mainitsee esimerkkeinä oman aikansa arkihuolista. Koi turmeli hienot vaatteet ja matot, metalliastiat ruostuivat, rahat ja taide-esineet houkuttelivat murtovarkaita. Mitään muuta täysin varmaa omaisuutta ei ole kuin se, jonka voi saada omakseen taivaassa. Puhuessaan “aarteesta taivaassa” Jeesus käyttää yleistä juutalaista sanontaa. Hänen käyttämänään se ei merkitse Jumalalle esitettäviä vaatimuksia vaan oikeastaan Jumalaa itseään, oikeutta olla Jumalan lapsi. Jumala antaa lahjojaan. Niitä meidän tulee koota. Silloin meillä on aarre taivaassa. Suuri kysymys on: “Missä on aarteesi?” Siellä, missä aarre on, on sydänkin. Sinne sinä kuulut.
On siis kysymys sydämen suhteesta Jumalaan. Jeesus vertaa sitä silmään. Silmä ottaa vastaan valon, aistii sen ja saa aikaan, että koko ruumis elää ja liikkuu valossa. Sielun silmä on Jumalan näkemisen kyky. ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Hän on saanut kyvyn tajuta Jumalan läheisyyttä, puhua hänen kanssaan, tuntea vastuunsa, tulla hänen rakkautensa valtaamaksi. Jos tämä silmä turmeltuu, on kaikki pilalla. Ihminen elää pilkkopimeässä ja on menettänyt elämän ja olemassaolon tarkoituksen.
Jumala vai mammona (6:24)
Mammona on juutalainen sana, joka merkitsee rahaa, rikkautta, pääomaa. Jeesus käyttää sitä nimitystä Jumalan vihollisesta, siitä epäjumalasta, joka tapaa saada ihmiset valtaansa, kun Jumala ei saa hallita meitä. Ei ole mahdollista palvella sekä Jumalaa että mammonaa. Jeesus viittaa jokapäiväiseen kokemukseen. Orja voi olla kahden isännän yhteisesti omistama, mutta kaikki tiesivät, että se oli toivoton tilanne. Orjanhan oli pakko tehdä kaikki, mitä isäntä käski, ja oli mahdotonta täyttää jatkuvasti kahden herran toiveita. Orja pyrki sen tähden eroon toisesta turvautumalla toiseen. Tietenkin säännöstä on voinut olla poikkeuksia. Jeesus sanoo tässä vain, että yhtä mahdotonta kuin orjan on yleensä olla kahden herran palveluksessa, on ihmisen palvella kahta niin keskenään ristiriidassa olevaa herraa kuin Jumala ja mammona ovat. Tässä on tehtävä valinta.
Jumalaan luottaminen (6:25-34)
Se, että ihmisellä on Jumala Isänään, merkitsee, että hän saa jättää kaikki tarpeettomat huolet. “Murehtiminen” ei merkitse huolehtimista ja vastuun kantamista siitä, mitä meidän ihmisten on Jumalan järjestyksen mukaan tehtävä. Se on sellaisten murheitten ottamista, jotka ovat seurausta siitä, ettemme ota Jumalaa huomioon emmekä luota häneen. Silloin me joudumme “murehtimaan hengestämme”. Jeesus käyttää tässä juutalaiseen tapaan sanaa “sielu”. Sielu ei näet ole minkään meissä olevan aineettoman osan nimitys, vaan se tarkoittaa meitä elävinä olentoina, ruumiinemme ja sieluinemme. Siksi “sielu” tarvitsee ruokaa ja juomaa. Kun nykyinen raamatunkäännös puhuu tässä “hengestä”, niin ei siis ole kyse yhdestä “henki-sielu-ruumis” -kolmijaon osasta, vaan hengestä merkityksessä “elämä”. Jeesus sanoo tässä siis, että me olemme eläviä olentoja, persoonallisuuksia, joille Jumala on antanut elämän ja olemassaolon. Tämä on perustavaa laatua oleva tosiasia ja arvo itsessään, niin suuri, ettei meidän tarvitse murehtia ruuasta ja vaatteista. Mehän olemme saaneet elämän Jumalalta, ja hän on huolehtiva lapsistaan. Jeesus kehottaa meitä katsomaan lintuja ja kukkia. Jumalahan huolehtii niistäkin. Kun Jeesus sanoo niin, se ei ole naiiviutta eikä romantiikkaa. Hän sanoo itse, että linnut putoavat maahan, ja kuvailee, kuinka ne niputetaan ja myydään torilla mitättömään hintaan. Hän tietää, että kasvit kuihtuvat ja joutuvat uuniin (pieneen saviseen leivinuuniin, jota lämmitettiin millä tahansa saatavissa olevalla roskalla). Se, mihin Jeesus tahtoo kiinnittää huomiomme, on Jumalan suvereeni valta Luojana. Hän pitää luomakunnastaan huolen. Ja me ihmiset voimme luottaa siihen, että olemme arvokkaampia kuin linnut ja kukkaset. Hänellä on meitä varten erityinen suunnitelma, eikä hän unohda lapsiaan.
Tässä on siis kysymys Jumalaan luottamisesta. Luottamus kuuluu uuteen vanhurskauteen. Ei ole kysymys siitä, että työnteko tai omistaminen olisi kiellettyä. Opetuslasten joukossa oli varakkaita ihmisiä. Apostolit puhuivat Jeesuksen nimessä työnteon velvollisuudesta (2. Tess. 3:6). Mutta on kysymys kaiken luottamuksensa asettamisesta Jumalaan, ei niin, että luottaisimme hänen apuunsa aarteiden kokoamisessa maan päälle, vaan niin, että hänestä tulee korkein ja ensimmäinen, se, jota palvelemme ja johon pitäydymme kaikkinemme: omaisuuksinemme, taitoinemme ja tietoinemme. Hänellä on oikeus antaa ja oikeus ottaa, ja mitä hyvänsä hän tekeekin, me voimme olla täysin turvassa. Jumala tietää, niitä hänen lapsensa tarvitsevat. On etu, ilo ja onni, ettei tarvitse ajatella rahaa ja rakentaa tulevaisuuttaan sen varaan. Huolia on kyllä. Jokaisella päivällä on oma vaivansa. Mutta meidän ei tarvitse ottaa sitä vaivaa etukäteen ja koota sitä varastoon levottomiksi päiviksi ja unettomiksi öiksi. Saamme ottaa jokaisen uuden päivän Jumalan kädestä, myös sen päivän vaivan.
