Luku 5
Jeesus saarnaa vuorella (5:1-2)
Matteus aloittaa siis Jeesuksen opetuksen yhteenvedolla. Hän antaa tyypillisen esimerkin sekä siitä, mitä Jeesus sanoi, että siitä, millä tavoin hän usein opetti ihmisiä. Jeesus “nousi vuorelle”. “Vuori” on Gennesaretin järveä kehystävien kukkuloiden muodostama ylänköalue. Pellot ovat rannoilla ja rinteillä. Sen jälkeen seuraa louhikkoja ja harjanteita, jossa pikkukarja käy laitumella kivien välissä. Siellä voivat suuret joukot kokoontua polkematta viljaa jalkoihinsa, ja puhuja voi näkyä kansanjoukon yli ja saada äänensä kuuluville.
Itämailla puhuja istuu opettaessaan tai luennoidessaan. Jeesuskin istuutuu. Hänen ympärilleen kokoontuvat hänen opetuslapsensa. Matteus käyttää tässä tätä sanaa ensimmäisen kerran ja edellyttää siis, että Jeesus on jo kerännyt opetuslapsijoukon samaan tapaan kuin rabbit. Ja kun kerrotaan, että Jeesus “opetti heitä”, niin voimme olettaa sen tapahtuneen siten kuin oli itsestään selvää kaikille Israelin opettajille: opetuslapset saivat toistaa ja painaa muistiinsa Mestarin sanoja, kunnes he osasivat ne ulkoa.
Autuaaksijulistamiset (5:3-12)
Autuaaksijulistamiset eivät ole mikään luettelo “kristillisistä hyveistä”, joihin on pyrittävä ja joita on tavoiteltava. Pikemminkin ne ovat eräänlainen ohjelmanjulistus ja Jumalan puuttuminen asioihin. Ne merkitsevät Jumalan valtakunnan lupausta, joka annetaan joukolle ihmisiä, jotka elävät ahdistuksessa ja joiden on vaikea uskoa, että he saavat olla Valtakunnan lapsia.
Jeesus puhuu tietylle ihmisryhmälle – sellaisille ihmisille, joita todella oli hänen ympäristössään. Puhuessaan “köyhistä” hän käyttää ilmausta, joka on tuttu jo Vanhasta testamentista. Se tarkoittaa hurskaita ihmisiä, etupäässä vähävaraisia ja merkitykseltään vähäisiä, jotka rakastivat kirjoituksia ja jumalanpalveluksia sekä ottivat Jumalan lain vakavasti, minkä vuoksi he juuri olivatkin erittäin tietoisia siitä, kuinka paljon heitä puuttui. Sosiaalisessa mielessä he olivat usein halveksittuja ja syrjittyjä, ja koska heillä ei ollut ulkonaista asemaa ja valtaa, he olivat oppineet odottamaan kaikkea Jumalalta. He olivat niitä “maan hiljaisia” (Ps. 35:20), jotka odottivat “Israelin lohdutusta” ja “Jerusalemin lunastusta” (Luuk. 2: 25, 38). He olivat perehtyneet hyvin kirjoituksiin, tunsivat Messiaslupaukset ja elivät toivossa, jonka kohteena oli Jumalan suuri tarttuminen asioihin.
Kun Matteus sanoo heitä “hengellisesti köyhiksi” Luukkaan puhuessa vain “köyhistä” (6:20), niin kysymyksessä on saman arameankielisen sanan kaksi erilaista käännöstä. Matteus on tahtonut korostaa sitä, ettei heidän köyhyytensä ollut vain aineellista. He tunsivat itsensä köyhiksi myös hengellisten varojen ollessa kyseessä. Juuri siinä he erosivat fariseuksista. Heidän hurskautensa ei ollut tehnyt heitä itsevarmoiksi ja tyytyväisiksi, vaan köyhiksi ja pieniksi. Mehän puhumme toisinaan myös “hengen köyhyydestä” niiden ihmisten ominaisuutena, jotka ottavat Jumalan vaatimukset vakavasti ja tahtovat todella elää kristittyinä, mutta jotka juuri siitä syystä ovat tulleet huomaamaan, kuinka paljon heiltä puuttuu.
Jeesus sanoo siis nyt, että Jumalan valtakunta on juuri sellaisia varten. Tämä on evankeliumi: Jumala tulee heidän luoksensa. Jumala tekee heille mahdolliseksi päästä hänet lapsikseen. Jumala ottaa heidät Valtakuntaan. Jeesus toimii tässä itse Jumalan lähettiläänä, joka lupaa heille Jumalan nimissä kaiken tämän. Vielä Valtakunta on salattu, mutta se tulee, ja se tulee pian.
Kaikki muut autuaaksijulistamiset ovat saman lupauksen – samoille köyhille annetun – toisintoja. He ovat murheellisia kaikesta vääryydestä, sekä siitä, mikä on maailmassa, että siitä, mikä on heidän omissa sydämissään. Kun heitä sanotaan “hiljaisiksi”, niin merkitys on suunnilleen sama kuin ensimmäisessä autuaaksijulistamisessa. “Köyhät” ovat nöyriä ja melua pitämättömiä. He eivät tuo itseään julki vastalausein eivätkä väkivaltaa käyttäen, vaan ovat jättäneet asiansa Jumalan käsiin. He “isoavat ja janoavat vanhurskautta” eli ikävöivät sitä, että Jumala saisi hallita sekä maailmassa että heidän sydämissään. He ovat laupiaita, koska tietävät itse tarvitsevansa laupeutta. “Puhdassydämisyys” on sitä, että heidän sydämensä on avoinna Jumalalle, ilman varauksia ja ehtoja ja ilman yrityksiä petkuttaa tai piilotella jotakin. He ovat rauhantekijöitä, koska eivät tuo itseään esille eivätkä riitele kunniasta tai rahasta, vaan kärsivät mieluummin vääryyttä. He antavat anteeksi ja sovittelevat ristiriitoja. He kärsivät vainoa ja ovat huonossa huudossa juuri siitä syystä, että etsivät Jumalaa ja hänen vanhurskauttaan.
Juuri nämä köyhät ja väheksytyt Jumala siis ottaa nyt valtakuntaansa. Hänen valtakunnassaan he saavat lohdutuksen, siinä heidät ravitaan, siinä he saavat nähdä Jumalan, siinä heistä tulee Jumalan onnellisia lapsia. Kun maailma tuomitaan, heidän osakseen tulee laupeus. Heistä tulee “Jumalan poikia”, kuten seitsemännessä autuaaksijulistamisessa oikeastaan sanotaan. Heidät otetaan siihen taivaallisten olentojen joukkoon, joka palvelee ja ylistää Jumalaa.
Tämä valtakunta toteutuu siis silloin, kun Jumala tekee kerran kaiken uudeksi. Mutta sanoista hohtaa läpi myös se, että tämä kaikki on todellisuutta myös täällä, vaikkakaan sitä ei nyt voi nähdä silmillä. Jo täällä Jumala lahjoittaa lohdutuksen ja laupeuden. Ehkä Jeesus tarkoittaa myös, että Jumalan ryhtyessä toimimaan jo täällä ajassa toteutuu hänen herruutensa. Sanonta “he saavat periä maan” on selitettävissä sensuuntaisesti.
On syytä panna merkille, kuinka itsestään selvänä Jeesus pitää sitä, että evankeliumiin uskovat saavat osakseen vainoa. Jo profeetoille kävi niin. Niin on aina ollut Jumalan “köyhien” laita, ja niin tulee aina olemaan. Vainoa pidetään kaikkialla Uudessa testamentissa normaalina ilmiönä. Se on merkki siitä, että ollaan oikealla tiellä.
“Palkka” taivaassa on se, mitä sanotaan “armopalkaksi”. Se ei ole korvaus tai maksu, johon sen saaja on oikeutettu. Mutta se on Jumalan lahja – ansaitsematon kuten kaikki muutkin lahjat – jonka hän on luvannut omilleen.
Suola ja valkeus (5:13-16)
Te olette maan suola. Tämäkin on kuvaus Valtakunnan lapsista. Siellä, missä Jeesus otetaan vastaan, ihmisistä tulee suola. Ilman suolaa ruoka jää mauttomaksi ja pilaantuu. Suola suojaa mätänemiseltä. Sama tehtävä on opetuslapsilla maailmassa. Tähän tosiasiaan sisältyy kehotus. Jos suola kävisi mauttomaksi, se heitettäisiin kylänraitille, itämaiden luonnollsiselle kaatopaikalle. Luultavasti Jeesus pitää tätä olettamusta mahdottomana. Eihän suola voi lakata olemasta suolaa. Yhtä mahdotonta pitäisi olla sen, että kristitty menettäisi hengellisen suolaisuutensa. Tässä ei ole kysymys julkisesta luopumisesta, vaan vähittäisestä kehityksestä, jonka seurauksena opetuslapsesta tulee siinä määrin maailman kaltainen, ettei kukaan enää huomaa häntä muista poikkeavaksi. Silloin hän on arvoton ja hänet heitetään pois tilinteon hetkellä.
Suunnilleen sama sisältö on kuvalla maailman vaikeudesta. Taaskin on kysymys tosiasiasta: opetuslapset ovat maailman valkeus. Vuorella olevaa kaupunkia ei voi piilottaa. Kapernaumin kukkuloilta käsin se voitiin nähdä omin silmin. Järven toisella puolella, 20-30 kilometrin päässä, olivat kreikkalaiset kaupungit Hippos ja Gadara temppeleineen ja pylväskäytävineen aivan näköpiirin yläreunassa. Auringon noustessa ne erottuivat silhuetteina, ja ilta-aurinko sai ne loistamaan kullankeltaisina. Tällaiseksi Jumala on tehnyt Kirkkonsa maailmaan. Opetuslapsi ei voi piilottaa uskoaan. Se olisi samaa kuin jos pieni öljylamppu sytytettäisiin ja sen jälkeen kumottaisiin jauhovakka sen päälle. Lamppu sammuisi. Sen sijaan se asetetaan lampunjalkaan, korkeaan telineeseen, jonka päälle öljylamppu voitiin asettaa tai johon se voitiin ripustaa ketjussa riippumaan. Silloin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Jeesus olettaa, että talossa on vain yksi huone, kuten oli tavallista hänen köyhien maanmiestensä keskuudessa.
Valo, josta Jeesus puhuu, ei ole inhimillistä lahjakkuutta tai hyvyyttä. Se on Jumalan hyvyyden heijastusta. Jeesus itsehän on maailman valkeus (Joh. 8:12). Hänen omansa ovat “valkeus Herrassa” (Ef. 5:8). Sitä valoa ei voi piilottaa. Jos niin tehdään, se sammuu. Mutta siellä, missä se loistaa, ihmiset saavat nähdä, että tapahtuu hyviä tekoja. He myös huomaavat, mistä ne ovat peräisin ja ylistävät niistä Jumalaa.
Jeesus ja laki (5:17 20)
“Lailla ja profeetoilla” tarkoitettiin tavallisessa puheessa koko Vanhaa testamenttia. Jeesus sanoo nyt, ettei kenenkään pidä luulla hänen tulleen kumoamaan mitään siitä, mitä Raamatussa on kirjoitettuna. Se pysyy voimassa, pienintä kirjainta myöten. (Jeesus sanoo “jod”, joka on heprean aakkosista pienin, ja mainitsee myös niille tyypilliset pienet “piirrot”.)
Tämä voi nyt kuulostaa ristiriitaiselta. Onhan selvää, että Jeesus “purki” sapattikäskyn ja “sillä tavalla opetti ihmisiä”. Hän ei noudattanut kaikkia puhtautta ja saastaisuutta koskevia säädöksiä. Ja tässä vuorisaarnassaan hän heti tämän jälkeen selittää lakia tavalla, joka muuttaa Mooseksen opetuksen ankarammaksi. Selitys tähän on Jeesuksen omissa sanoissa. Hän ei ole tullut kumoamaan, vaan täyttämään. “Täyttäminen” merkitsee tässä lopullista toteuttamista ja sen ilmaisemista, mikä on lain varsinainen tarkoitus. Koko Vanha testamenttihan oli eteenpäin viittaava esikuva ja ennustus. Kaikella, myös lailla, oli syvempi merkitys, joka oli käyvä ilmi Messiaan tullessa. Kun Messias täyttää kaiken, hän antaa myös lain sisällöstä oikean selityksen. Samalla hän laskee pelastukselle toisen perustan kuin laki on. Jumalan lapseksi pääsee uskomalla Messiaaseen. Mutta lain vaatimukset ovat voimassa. Jeesus ei avaa tietä Jumalan luo tinkimällä vaatimuksista, niin että ne on mahdollista täyttää, kun on hiukkasen hyvää tahtoa. Päinvastoin hän tiukentaa niitä. Se uusi, minkä hän toi tullessaan, ei ollut uudistettu ja meidän kykymme mukaiseksi sovitettu laki. Se on kokonaan uusi tie Jumalan luo. Se tie kulkee uskon kautta. Siksi Jeesus voi sanoa, ettei kirjanoppineiden ja fariseusten vanhurskaus – ankarin, minkä tuon ajan ihmiset tunsivat – ole kylliksi. Kaikessa ankaruudessaankin se oli silti valheellinen ja riittämätön. Se muutti Jumalan vaatimukset kokoelmaksi pykäliä, jotka tosin olivat hankalia, mutta jotka silti oli mahdollista täyttää. Mutta Jumalan vaatimukset ovat suurempia. Tämän Jeesus nyt osoittaa joukolla esimerkkejä.
Tappaminen, viha ja vihollisuus (5:21 26)
“Älä tapa” oli eräs Jumalan lain kymmenestä käskystä. Juutalaiset sovelsivat sitä ulkonaiseen tekoon, ja Mooseksen lakiin sisältyi säädöksiä tappoon syyllistyneiden tuomitsemisesta. Jeesus sanoo nyt, että synti on yhtä paljon sydämessä kuin varsinaisessa teossa. Jo veljeen vihastuminen on synti, joka on ansainnut tuomion. Oli olemassa rikkomuksia, joista rangaistiin paikallisissa tuomioistuimissa, ja suurempia rikoksia, jotka tuomittiin Jerusalemin suuressa neuvostossa. Jeesuksen sanat merkitsevät sitä, että se, joka vihastuu ja solvaa toista, syyllistyy yhtä rangaistavaan tekoon. Jo vihastuminen olisi tuomittava oikeudessa. Se, joka sanoo toista tyhjänpäiväiseksi (tai kenties paremminkin “pölkkypääksi”; joka tapauksessa on kyseessä sana, jota ei liene pidetty kovin karkeana haukkumanimenä), ansaitsee suuren neuvoston eteen joutumisen. Nämä eivät tietenkään ole yhteiskunnallisen lainsäädännön periaatteita. Jeesus osoittaa näin, kuinka vakavia sellaiset synnit ovat. Olemme syyllisiä Jumalan edessä ja joudumme vastaamaan hänen tuomioistuimessaan. Se käy ilmi kolmannesta esimerkistä. Jos joku sanoo veljeään hulluksi (mikä juutalaisilla merkitsi samalla jumalattomuutta), niin hän on ansainnut helvetin tulen.
Siksi on niin tärkeää tehdä sovinto, jos tietää olevansa vihoissa jonkun kanssa. Joka ei tahdo tehdä voitavaansa päästäkseen sovintoon veljensä kanssa, älköön myöskään tuoko uhrilahjaansa Jumalalle. Kun Jeesus sanoi tämän, toimitettiin vielä temppelipalvelusta, ja hänen kuulijoilleen oli itsestään selvää, että temppeliin tuotiin uhreja. Mutta sanat koskevat yhä rukouksen uhria ja sitä, että meidän on uhrattava itsemme Jumalalle. Niitäkään uhreja ei voi tuoda se, joka ei tahdo sovintoa. Haluttomuus sovintoon sulkee tien Jumalan luo sekä täällä ajassa että tuomiopäivänä. Vielä me olemme “tiellä”, ja sovinto olisi tehtävä heti. Tilinteon hetkellä se on liian myöhäistä. Jos minulla silloin on “riitapuoli”, jolle en ole tahtonut antaa anteeksi, niin se merkitsee, että minulla on syyttäjä, joka vetää minut Tuomarin eteen, ja joudun vankeuteen. Silloin on myöhäistä. Kukaan ei kykene maksamaan velkaansa viimeistä ropoa myöten.
Aviorikos (5:27-30)
Nyt tulee seuraava kohta, jossa Jeesus “täyttää” lain ja näyttää sen syvimmän sisällön. Taas puhuu Jumalan Poika. Vain hänellä on valta sanoa: “mutta minä sanon teille” ja mennä edemmäksi siitä, mitä Jumala on jo ilmoittanut sanassaan. Ja taaskin näemme, ettei Jeesus kumoa lakia, vaan päinvastoin tiukentaa sitä. Ei ole kysymys vain ulkonaisesta teosta, vaan myös sydämen sisimmästä halusta. Ja tässä on tosi kysymyksessä. On parempi uhrata se, mitä pidän osana omaa itseäni, kuin joutua kokonaisena kadotukseen. Meissä itsessämme on nimittäin sellaista, mikä ei ole lähtöisin Jumalasta. Siihen ei voi myöntyä. Ei ole kysymys vain “itsensä toteuttamisesta” taikka “oman elämänsä täytenä elämisestä”. On kysymys sen toteuttamisesta, mikä on Jumalan tarkoitus häneltä saamamme elämän kohdalla. Ja se tarkoitus on selvästi esitetty Jumalan laissa.
Kreikankielinen alkuteksti käyttää helvetistä nimeä “Gehenna”. Se oli alkuaan nimenä sillä laaksolla, joka sijaitsi Jerusalemin eteläisen muurin ulkopuolella. Jerusalemin tuhoa edeltäneen lankeemuksen ja rappion aikana siellä oli pystytetty Molokin alttareita ja uhrattu lapsia, jotka poltettiin tulessa. Siitä syystä paikkaa kaihdettiin, ja sen nimeä ryhdyttiin käyttämään paikasta, johon epäuskoiset joutuvat tuomion jälkeen. Lukuisista evankeliumien kohdista käy ilmi, että Jeesus piti sellaisen paikan olemassaoloa selviönä.
Avioero (5:31-32)
Mooseksen laissa (5 Moos. 24:1) myönnettiin miehelle mahdollisuus erota vaimostaan antamalla tälle erokirja. Jeesus sanoo nyt opetuslapsilleen, etteivät he voi menetellä siten. Jos he tekevät niin, he syyllistyvät aviorikokseen. Avioliitto voi purkautua “huoruuden tähden”. Evankelinen kirkko on soveltanut tätä sanaa siten, että jos toinen puoliso rikkoo avioliiton eikä tahdo katua, niin toinen ei enää ole häneen sidottu, vaan voi erota ja solmia uuden avioliiton.
Se, mitä Jeesus sanoo tässä, ei ole – kuten eivät vuorisaarnan säädökset yleensäkään – tarkoitettu yhteiskunnalliseksi laiksi, jota kaikkien on pakko noudattaa. Se on Jumalan vaatimus, ja opetuslapset tietävät sen. Oikeastaan ei ole lainkaan kyseessä laki, vaan evankeliumin seuraus. Se on uusi elämäntapa, joka tulee mahdolliseksi sille, joka tietää ansainneensa tuomion siinä missä julkinen pahantekijäkin, mutta saaneensa kaiken anteeksi ja saavansa olla mukana Kristuksen valtakunnassa silkasta laupeudesta. Silloin myös mies ja vaimo voivat antaa toisilleen anteeksi ja toteuttaa avioliiton tarkoitusta. He tietävät, että Jumala on liittänyt heidät yhdeksi ja että heidän elämäntehtävänsä on auttaa ja palvella toisiaan.
Valat ja vakuuttelut (5:33-37)
Vilkkailla ja puheliailla itämaalaisilla on tarve tehostaa puhettaan voimakkailla vakuutteluilla. Vannomisella oli juutalaisten elämässä suuri merkitys, myös jokapäiväisessä puheessa. Otettiin Jumala todistajaksi, sitouduttiin valalla pitämään, mitä oli luvattu, toivotettiin kaiken Jumalan avun lakkaamista omalle kohdalle, ellei tarkoitettu totta jne. Meilläkin on jäännös tällaisista valoista eräissä kirosanoissa, jotka alkuaan tarkoittivat, että jättäydyttiin pahuuden voimien valtaan, ellei puhuttu totta. Israelissa vannottiin tällaisissa tapauksissa Jumalan kautta. Fariseukset ja kaikki hurskaat israelilaiset reagoivat tällaista vastaan. Jumalan nimeähän ei saanut lausua turhaan. Tämän välttämiseksi vannottiin sitten jonkin muun kautta, joka myös oli pyhää. Muodollisesti näin siis noudatettiin lakia. Jälleen Jeesus vaatii enemmän. On kysymys Jumalan ehdottomasta tottelemisesta ja kunnioittamisesta, joka johtaa siihen, että ihminen elää täysin ja kokonaisesti hänen tahtonsa mukaan. Silloin hän ei käytä korvikevaloja, joissa ei Jumalan nimeä mainita suoraan, mutta jotka kuitenkin vetävät epäpyhään yhteyteen sen, mikä on pyhää. Jeesus osoittaa, että kaikki se, mihin näin vannottaessa ja vakuuteltaessa voidaan vedota, on itse asiassa tekemisissä Jumalan kanssa. Ellei se kuuluisi Jumalalle, se ei olisi sen arvoistakaan, että sen kautta kannattaisi vannoa. Ei ihminen vallitse omaa päätäänkään, niin että voisi panna sen pantiksi. Hän on täysin riippuvainen Jumalasta, ja Jumala tahtoo meidän olevan läpikotaisin totuudellisia, niin totuudellisia, ettei minkäänlaisia vakuutteluja tarvita. Totuudenmukaisen myöntämisen tai kieltämisen pitää riittää. Enempää ei tarvita. Se on vain pahasta – tai “Pahasta”, perkeleestä, kuten sanat myös voidaan ymmärtää.
Tätäkään ei voi muuttaa yhteiskunnalliseksi laiksi. Opetuslapsi ymmärtää, että tämä on Jumalan vaatimus, ja pyrkii elämään sen mukaisesti. Hän tietää, ettei Jumalaa voi käyttää omien vakuutusten painoarvon lisäämiseen. Mutta pahassa maailmassa voidaan silti tarvita juhlallisia vakuutuksia, jotka merkitsevät sitä, että ihminen rakkaudesta Jumalaan ja totuuteen ottaa hänet todistajakseen ja vahvistaa totuuden hänen kasvojensa edessä. Sellaisia valoja Paavalikin saattoi käyttää, ja Jeesuksen sanat “totisesti (aamen) minä sanon teille” ovat sellainen juhlallinen vakuutus.
Omat oikeudet ja kosto (5:38-42)
“Silmä silmästä ja hammas hampaasta” on hyvitystä ja kostoa vaativan oikeudenmukaisuuden klassinen perussääntö. Sen oikeusopillinen nimitys on jus talionis. Se oli antiikin aikana yleisesti voimassa, myös Mooseksen lain mukaan (3 Moos. 24:20). Jeesus asettuu nyt vastustamaan sitä, mutta ei vain sitä, vaan kaikkea kostamista. Jumalan valtakunnassa on toisenlainen järjestys. Siellä ei vaadita maksua eikä kostoa. Valtakunnan lapset luopuvat mieluummin oikeuksistaan. He tietävät saavansa olla mukana Valtakunnassa vain siitä syystä, että Jumala on antanut heille anteeksi koko sen velan, jonka maksamista hänen pitäisi vaatia heiltä. Siksi heidänkin on luovuttava vaatimasta toisilta oikeuksiaan. Se, jota lyödään, ei lyö takaisin, vaan kääntää toisenkin posken lyötäväksi. Jos joku tahtoo käräjöidä, saakoon enemmän kuin vaatii. (Jeesus mainitsee tässä aikansa vakiovaatekappaleet: pitkän ihokkaan, eräänlaisen paidan, joka oli alimmaisena vaatekappaleena, ja sen päällä pidettävän päällysviitan, jota käytettiin etiketin tai sään vaatiessa. Molemmat vaatekappaleet ovat säilyneet meidän päiviimme asti kirkollisena pukuna.) Seuraava esimerkki puhuu siitä, kuinka joku saattaa tulla “pakotetuksi” yhden virstan matkalle. Se, joka “pakottaa”, on joku virkamies, ehkäpä miehitysvallan sotilas, joka pakottaa siviilihenkilön kantamaan varusteitaan tai näyttämään itselleen tietä.
Jälleen voimme todeta, ettei tällaista elämäntapaa voi tehdä yhteiskunnan normiksi. Siellä oikeuden täytyy pysyä oikeutena, ja yhteiskunnan päätehtävä on oikeuden voimassa pitäminen. Myös Uusi testamentti korostaa tätä. Oikeusjärjestyksen palvelijana toimivan kristityn velvollisuutena voi olla pitää kiinni laista ja oikeudesta. Kun oikeudenpalvelija löi Jeesusta tuomioistuimen edessä, hän ei kääntänyt toista poskeaan lyötäväksi, vaan esitti kysymyksen, johon sisältyi oikeusjärjestykseen vetoaminen ja sen rikkojan ojentaminen (Joh.18:23). Paavalikin voi vedota laillisiin oikeuksiinsa, kun tuomarit menettelivät mielivaltaisesti. Mutta se järjestys, joka vallitsee – ja jonka täytyy vallita – tämän maailman valtakunnissa, ei ole voimassa Jumalan valtakunnassa. Kristuksen valtakunta ei ole tästä maailmasta. Siinä valtakunnassa on saatu anteeksi ja annetaan anteeksi. Siinä voidaan vääryyteen vastata ystävällisyydellä tai palveluksella. Siinä kärsitään mieluummin vääryyttä kuin pidetään kiinni omista “oikeuksista”.
Taivaallisen Isän kaltaisuus (5:43-48)
Lopuksi Jeesus asettaa vielä yhdessä kohdassa (järjestyksessä kuudennessa) taivasten valtakunnan uuden järjestyksen tämän maailman järjestyksen vastakohdaksi. Hän siteeraa käskyä “rakasta lähimmäistäsi” ja sen lisäystä ”ja vihaa vihollistasi”. Tätä lisäystä ei ole Vanhassa testamentissa, mutta siitä käy ilmi juutalaisten tavallinen käsitys. He pitivät lähimmäisinä oman kansansa jäseniä. Kansan viholliset eivät olleet lähimmäisiä. Hehän olivat Jumalan vihollisia. He tahtoivat tuhota uskon Jumalaan. Heistä voitiin sanoa: “Kaikella vihalla minä heitä vihaan” (Ps. 139:22). Tämän vastakohdaksi Jeesus asettaa taas Jumalan valtakunnan järjestyksen: vihollisten rakastamisen ja vainoojien puolesta rukoilemisen. Myös tässä maailmassa on paljon luontaista hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Mutta se kohdistuu tietenkin vain ystäviin ja samanmielisiin. Tämäkin on suhteellisen hyvä asia, mutta kristinuskoa se ei ole. Jumalan lasten yhteisenä tuntomerkkinä tulisi olla, että he ovat taivaallisen Isänsä kaltaisia: yhtä hyviä, yhtä jalomielisiä, yhtä tuhlailevia rakkaudessaan myös pahoja ja väärämielisiä kohtaan.
Sitten tämä vuorisaarnan osa päättyy tiivistelmään: olkaa siis te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on. Sitä vaatimusta ei kukaan meistä voi täyttää. Ja kuitenkin se on oikeutettu. Jumalan lasten on oltava Isänsä kaltaisia. Heidän on toimittava hänen tavallaan. Jos tämä olisi vaatimus, joka meidän on täytettävä ennen kuin saamme olla Jumalan lapsia, niin jäisimme kaikki Valtakunnan ulkopuolelle. Mutta tämä ei ole vuorisaarnan tarkoitus. Siksi se alkaa autuaaksijulistamisilla. Ne suuntautuvat juuri niille, jotka tahtoisivat olla Jumalan lapsia, mutta tietävät, etteivät ole sen arvoisia. He saavat nyt kuulla, että taivasten valtakunta on heidän. Näin on asia siitä syystä, että Jumalan Messias on tehnyt mahdottoman mahdolliseksi. Mutta ne, jotka pääsevät sisälle valtakuntaan, täysin ansiotta, tahtovat sydämestään elää valtakunnan lapsen arvon mukaisesti. Heidän elämässään aikaa uusi vaihe. Heissä syntyy uutta. Täydelliseksi se ei tässä elämässä tule, mutta se on olemassa. Se on Jeesuksen tässä kuvaama uusi vanhurskaus, se, joka on paljon suurempi kuin fariseusten ja kirjanoppineiden. Se ei ole lapseuden ehto, vaan sen seuraus.
Vuorisaarna ymmärretään siis väärin, jos luullaan sen sisältävän maallisen yhteiskunnan säännöt. Ihmisiä ei voi maallisten lakien avulla pakottaa elämään sillä tavoin kuin Jumalan valtakunnassa eletään. Yhteiskunta ei liioin voi kohdella oikeuden loukkaajia vuorisaarnan periaatteiden mukaan. Yhtä vähän voidaan hylätä koko maallinen oikeusjärjestys (avioeroineen, valoineen, poliiseineen, vankiloineen, puolustusvoimineen jne.) siitä syystä, ettei se ole Jumalan valtakunnassa vallitseva järjestys. Niin kauan kuin tämä maailma pysyy pystyssä, on oltava myös maallisia yhteiskuntia. Niiden pohjana on oikeus ja rangaistus. Mutta keskellä tätä vanhaa järjestystä on jotakin aivan uutta: se järjestys, joka on voimassa Jumalan valtakunnassa ja joka ruumiillistuu niissä, jotka voivat Jeesuksen tähden rakastaa vihollisiaan ja luopua oikeuksistaan.
