Missä tilanteessa Augustinus kirjoitti teoksensa “De civitate Dei” ja mitä me voimme oppia siitä?
1. Miten Rooma-ideologia syntyi?
Esiaikojen Rooma oli mitätön pikkukaupunki, joka onnistui 400-luvulla e.Kr. kasvattamaan valtaansa aluksi lähipiirissään. V. 387 e.Kr. karu kohtalo hipaisi läheltä, kun gallit piirittivät Roomaa ja suostuivat säästämään kaupungin vain lunnaita vastaan. 300- luku ja 200-luvun alkupuoli merkitsivät Rooman vallan vakiintumista Italiassa. 200-luvun loppupuolella Rooma kävi katkeran taistelun läntisen Välimeren herruudesta Karthagon kanssa. N. v. 200 e.Kr. vaiheilla se alkoi levittäytyä itään ja alisti pian valtansa alle koko rikkaan itäisen Välimeren alueen. Keisari Augustuksen aikana Rooma hallitsi käytännöllisesti katsottuna koko tunnettua maailmaa. Gallikatastrofin peikko ei jättänyt roomalaisia rauhaan, vaan vaeltavat kansanheimot muistuttivat muutamaan otteeseen uuden onnettomuuden mahdollisuudesta.
Kuten aina ja kaikkialla käy, imperialismin tueksi muodostui valtakunnan maailmanhistoriallista merkitystä ja tehtävää korostava ideologia. Jumalat olivat antaneet Roomalle tehtävän “hallita kansoja, määrätä rauhan luonne, säästää voitettuja ja pitää ylpeilijät kurissa” (Vergilius). Vuosisatojen kuluessa Rooma-ideologia vain voimistui ja monipuolistui.
2. Kristityt ja Rooma
Kristinuskon alkaessa voimakkaan lähetystyönsä Rooman valtakunnan alueella vainot alkoivat välittömästi. Tertullianus saattoi sanoa: “Yhtä aikaa maailmaan syttyi totuus ja viha sitä vastaan.” Vei n. vuoteen 250 ennen kuin kristityt kohtasivat ensimmäiset keskushallinnon järjestämät systemaattiset vainot. Ne rakentuivat sille vihalle, joka oli leimahdellut kaduilla ja puhjennut korttelivainoiksi jo aivan alusta saakka. Ideologisesti näiden vainojen takana oli usein pelko kristittyjen “ateismin” seurauksesta: Valtakunnassa oli joukko, joka ei suostunut palvelemaan valtakunnan jumalia eikä uhraamaan keisarin suojelushengelle. Varhainen Kirkko joutui vuosisatojen ajan kohtaamaan vastapropagandan, jonka mukaan kristinusko koituu tuhoksi Roomalle ja koko valtakunnalle. 300-luvulla kristinuskosta tuli sallittu uskonto ja v. 391 siitä tuli valtionuskonto. Samaan aikaan pakanuus kävi edelleen ankaraa ideologista taistelua kristinuskoa vastaan.
3. Alarik ja Rooman romahdus
Länsigootit olivat arjalainen heimo, joka etsi itselleen uusia elinmaita. Taisteltuaan Alarikin johdolla roomalaisia vastaan Traakiassa he ilmaantuivat v. 401 Italiaan tavoitteenaan saada asettua sinne asumaan. Saadakseen hyvät neuvotteluasemat he uhkasivat Roomaa jo v. 408-409. Neuvottelut kariutuivat ja Alarik vei joukkonsa Roomaan, jonka ne valloittivat 14.8.410. Painajainen toteutui ja Rooma, ikuinen kaupunki, koki romahduksen, joka oli shokki koko valtakunnalle. Syytökset kristinuskoa vastaan kiihtyivät välittömästi. Silloin astui esiin Augustinus, joka kirjoitti teoksensa Jumalan valtakunta (De civitate Dei). Teos käsittää 22 kirjaa ja se julkaistiin useammassa eri osassa.
4. Augustinus – hieman taustaa
Augustinus syntyi Pohjois-Afrikassa, Numidian Thagastessa, vuonna 354 perheessä, jossa äiti oli kristitty, mutta isä ei. Hän sai hyvän koulutuksen Pohjois-Afrikassa. Jo tässä vaiheessa hän teki tuttavuutta Raamatun kanssa, mutta loukkaantui sen yksinkertaisuuteen. Hänet otti valtaansa yhdeksäksi vuodeksi manikeolaisuus, silloinen uususkonto, joka näytti ratkaisevan kaikki ongelmat. V. 382 hän teki pesäeron manikeolaisiin ja siirtyi seuraavana vuonna opettamaan retoriikkaa Roomaan. Milanossa piispa Ambrosiuksen retorisesti taitavat ja vaikuttavat saarnat johtivat hänet Kristuksen luo. Augustinus kastettiin v. 387. Hänen palattuaan Afrikkaan hänet vihittiin papiksi v. 391 ja Hippon piispaksi v. 395. Virassaan hän ulotti vaikutuksensa ei vain koko Pohjois-Afrikkaan vaan kaikkialle länsimaiseen kristikuntaan. Hän kuoli v. 430.
Augustinuksen laaja tuotanto on tehnyt hänestä erittäin merkittävän länsimaisen kirkkoisän. Suomeksi on saatavissa ainakin teokset Tunnustukset, Henki ja kirjain sekä Pääsiäispuheita.
5. Vastaus pakanoiden kritiikkiin
Kohdatessaan pakanoiden katkeran väitteen, jossa kristityistä tehtiin suuren katastrofin syntipukkeja, Augustinus ei epäröi käydä vastahyökkäykseen. Hänen teoksensa alkuosa on suunniteltu hyvin huolellisesti, mutta loppuosassa – monien vuosien kuluessa tapahtuneen ajatustyön vuoksi – sen aihe ulottuu laajemmalle kuin ilmeisesti aluksi oli tarkoitus.
Alkuosa jakaantuu kahtia. Ensimmäiset viisi teoksensa kirjaa Augustinus käyttää sen väitteen torjumiseen, että kristinusko olisi Rooman luhistumisen syy. Hän käy yksityiskohtaisesti läpi Rooman historiaa ja osoittaa, että ankaria tappioita kärsittiin pakanuuden aikanakin. Jumalan armosta länsigootit olivat hyvin armeliaita valloittajia ja säästivät mm. kirkot ja niihin paenneet. Rooma oli tehnyt syntiä alusta asti – murhasihan kaupungin perustaja oman veljensä. Kansalaissodissa veli oli kerta toisensa jälkeen vuodattanut veljen verta. Rooma oli näin ansainnut kohtalonsa. Troijasta sukujuurensa etsineet roomalaiset luottivat turhaan samoihin epäjumaliin, jotka eivät olleet kyenneet varjelemaan Troijaa tuholta.
Seuraavat viisi kirjaa, jotka muodostavat alkuosan jälkipuolen, ovat vastaus toisenlaiseen kritiikkiin. Monet pakanat nimittäin myönsivät, että vaikeuksia oli valtakunnassa koettu aikaisemminkin. Silti he torjuivat kristinuskon. Kirjat 6-10 ovat perusteellinen pakanauskonnon kumoamus. Sillä on suuri merkitys historian tutkijalle, koska Augustinus lainaa laajasti sittemmin kadonneita teoksia.
Jumalan valtakunta – teoksen alkuosa on siis rintamahyökkäys pakanuutta vastaan. Meille tällä hetkellä on ilmeisesti huomattavasti tärkeämpi teoksen loppuosa.
6. Kaksi valtakuntaa
“Kahdestatoista seuraavasta kirjasta neljä ensimmäistä sisältävät kuvauksen kahden valtakunnan synnystä. Toinen niistä on Jumalan valtakunta, toinen tämän maailman valtakunta. Seuraavat neljä sisältävät selvityksen niiden välisestä sodasta ja jatkuvasta taistelusta. Viimeiset neljä puhuvat niille määrätystä kohtalosta.” (Augustinus, Retractationes 69)
Jälkimmäisen osan neljässä ensimmäisessä kirjassa Augustinus pohtii syvällisesti maailmankaikkeuden olemusta ja sen luomista. Luodessaan kaiken näkyväisen ja näkymättömän Jumala tiesi joidenkin enkelien ryhtyvän kapinaan, tiesi ihmisen lankeavan syntiin ja tiesi myös, minkä verran ihmisiä lopulta tulisi saattamaan taivaan kirkkauteen. Silti hän salli synnin tulla tähän maailmaan. Näin kaikki ihmiset ovat omassa varassaan iankaikkisen kadotuksen alaisia. Toiset ovat kuuliaisia Jumalan pelastusteolle, toiset eivät. Näin on todellisuudessa olemassa kaksi valtakuntaa, Jumalan valtakunta, johon kuuluvat häneen uskovat ihmiset ja hyvät enkelit, ja maailman valtakunta, johon kuuluvat epäuskoiset ihmiset ja langenneet enkelit. Maailman valtakunta etsii omaa kunniaansa, imperialistista valtaa ja mahtimiehiä, Jumalan valtakunta etsii Herransa kunniaa, iloitsee hänessä ja odottaa hetkeä, jolloin Jumala on kaikki kaikessa (14,28).
Kirjat 15-18 käsittelevät kahden valtakunnan keskenään käymää taistelua. Augustinus käy läpi koko VT:n historian. Kainin, ennen Nooan aikaa langenneiden enkeleiden ja Jerobeamin vastapainona on Abelin, Abrahamin, profeettojen ja Hannan valtakunta. Jumalan valtakunnan kohdalla käännekohtaa merkitsi Vapahtajan syntymä ja hänen lunastustyöstään liikkeelle lähtenyt evankeliumi. Evankeliumin julistajia vainottiin ja sitä yritettiin turmella harhaopein, mutta vastustusten keskellä se hohtaa yhä kirkkaammin. Niin elävät täällä rinnakkain kaksi valtakuntaa: “Molemmat käyttävät yhtä hyvin hyväkseen ajallisia lahjoja ja kärsivät ajallisista onnettomuuksista, mutta niillä on eri usko, eri toivo, erilainen rakkaus, aina siihen asti, kunnes ne erotetaan toisistaan viimeisellä tuomiolla ja molemmat saavat oman kohtalonsa, jolla ei enää loppua ole” (18,54).
Teoksen viimeiset neljä kirjaa puhuvat kahden valtakunnan kokemasta kohtalosta. Jumala tuomitsee ja hallitsee maailmaa tosin jo nyt, mutta kerran tulee viimeinen tuomio. Kristuksen omien osa on iankaikkinen elämä ja yhteys enkelien kanssa. Jumalattomien osa on toinen kuolema, iankaikkinen tuska, jonka tekee ensimmäistä pahemmaksi se, ettei sitä voi koskaan kuolema lopettaa. Näin lopulta Jumalan valtakunta voittaa ja maailman valtakunta tuhoutuu.
7. Mitä voimme oppia?
Augustinus avasi kokonaan uuden näkökulman maailmanhistorian käsittämiseen. Hän hylkäsi antiikissa yleisen optimismin, jonka varaan useat kirkkoisät ymmärrettävistä syistä uudessa, kristillisessä valtakunnassa rakensivat. Hänelle ei merkinnyt erityisen paljon historian jakaminen erilaisiin jaksoihin (esim. VT:n aika ja UT:n aika). Hän näki kaiken taustalla suuremman ja syvällisemmän jaon, taistelun pimeyden ja valkeuden henkivaltojen välillä.
Augustinuksen opetus on alati ajankohtainen. Todellinen taistelu tässä maailmassa käydään Jumalan valtakunnan ja tämän maailman valtakunnan välillä, ei vaihtelevien ja katoavien poliittisten mahtien välillä. Nähdä sen taistelun kaikki ulottuvuudet omasta sydämestä alkaen koko ihmiskuntaan asti ja olla oikealla puolella loppuun asti – siinä on kristitylle koko elämän kattava ohjelma.
