Unohdettu ottelu
“Mutta jos olisin kuollut Schmalkaldenissa, olisi minua varmaan iankaikkisesti sanottu näiden lainriistäjien suojelijaksi, sillä he vetoavat minun kirjoihini, vaikka ovat pitäneet koko tätä peliään minun selkäni takana minusta huolimatta tai näyttämättä minulle siitä sanaakaan tai minulta neuvoa kysymättä.” (Luther Eislebenin papille Kasper Güttelille).
Luther kävi oman todistuksensa mukaan kolme suurta taistelua: ensiksi paavia, sitten hurmahenkiä ja viimeiseksi lain hylkääjiä (antinomilaisia) vastaan. Näistä viimeinen, merkittävältä osaltaan moraalin pohjaan liittyvä kiista, on kaikkein huonoiten tunnettu. Sen pääkohdat ajoittuvat Lutherin myöhäisiin vuosiin. Lisäksi tekstit eivät ole juuri saatavissa kuin alkukielellä, latinaksi. Kun osa laajimmasta materiaalista eli ensimmäinen ja toinen antinomilaisväittely käännettiin suomeksi (Laki ja evankeliumi, SLEY-kirjat 1983), teksti oli tietojemme mukaan saatavissa vain latinaksi ja suomeksi. Kuitenkin Lutherin oman todistuksen mukaan kyse oli ratkaisevan tärkeästä ottelusta. Mistä silloin oli kyse?
Sanoja ja vaikeuksia
Antinomilaiset eli lain hylkääjät kiistävät johdonmukaisesti Jumalan lain merkityksen kristillisessä uskossa. Antinomilaisuus voi olla teoreettista, jolloin kanta on teologinen ja enemmän tai vähemmän harkittu. Se voi olla kuitenkin myös käytännöllistä, jolloin julistaja enempää asiaa harkitsematta ei vain käytä lakia – saattaa vaikka tokaista, että meitä ei ole pantu tänne tuomareiksi vaan lääkäreiksi.
Ongelmakentän määrittelyä vaikeuttaa merkittävästi onneton sanastollinen sekavuus. Jo Uuden testamentin puolella sana ‘laki’ voi merkitä hyvin monia eri asioita ja Jaakobin kirjeessä tai Matteuksen evankeliumissa eri asiaa kuin Paavalin kirjeissä. Myös Paavalin kirjeiden kohdalla on ongelmia: Sana ‘laki’ tarvitsee vain mainita ja moni nykyeksegeetti saa päänsärkyä: sanaa käytetään monessa merkityksessä ja parinkymmenen vuoden ajan on väitelty siitä, onko käyttö johdonmukaista vai ei. Ensimmäinen merkitys liittyy kristillisessä Euroopassa nopeasti oudoksi käyneeseen, mutta varhaisen kirkon tärkeään kysymykseen: Pitääkö kristinuskoon kääntyvän pakanan kääntyä ensin juutalaiseksi ja ryhtyä noudattamaan ‘lakia’ eli Mooseksen lakia ja esimerkiksi ottaa ympärileikkaus, jotta hän sen jälkeen voisi kääntyä Kristuksen puoleen? Paavalin opetus on selkeä. ‘Laki’ tarkoittaa kuitenkin myös muuta: milloin Viittä Mooseksen kirjaa, milloin laajemmin Vanhaa testamenttia (Room. 3) tai osaa Mooseksen laista (Room. 13).
Sanojen moniselitteisyys elää vaikeutena myös Lutherin ajan taisteluissa ja niiden myöhemmässä tulkinnassa. Olisikin hyvä ottaa käyttöön termi ‘pareneesi’ eli kehotus. Valitettavasti uimme kuitenkin traditiovirrassa emmekä voi kirjoittaa uudelleen vuosituhansien aikana kirjoitettua kristillistä kirjallisuutta. Termit ‘lain saarna’ ja ‘lain käyttö’ ovat syvällä kristillisessä kirjallisuudessa.
On siis hyvä tietää, että sanoilla tarkoitetaan eri yhteyksissä varsin eri asioita. Tämän vuoksi pitää lähteä liikkeelle määritelmästä: Lutherin näkökulmasta laki tarkoittaa sitä, mitä Jumala vaatii, evankeliumi sitä, mitä Jumala antaa. Laki ei anna mitään, evankeliumi ei vaadi mitään. Lutherin mukaan julistuksen ja opetuksen on sisällettävä molempia, mutta lakia ja evankeliumia ei saa sekoittaa keskenään.
Antinomilaiset ilmestyvät
Ensimmäisen kerran antinomilaiset kysymyksenasettelut nousivat esille v. 1524, kun luterilainen Dominicus Beyer ilmoitti Böömissä saarnaavansa ensin lakia ja vasta sitten evankeliumia. Kuulijat oudoksuivat kantaa ja toivat asian Lutherin ja hänen ystäviensä ratkaistavaksi. Käsitys todettiin oikeaksi. Toista mielipidettä edusti kymmenisen vuotta myöhemmin mm. hovisaarnaaja Jakob Schenk, jonka lause tuo meidät kiistan ytimeen: “Tee mitä haluat, kunhan uskot, tulet autuaaksi” tai: “Kaikki saarnaajat, jotka opettavat lakia, ovat Perkeleen riivaamia.”
Uskonpuhdistuksen syväksi kriisiksi tämä tilanne uhkasi muodostua vasta sitten, kun Lutherin vastapuolelle asettui hänen vanha ystävänsä Johann Agricola. Agricola oli kotoisin Eislebenistä kuten Lutherkin, ja hän oli Melanktonin ohella kaikkein läheisin Lutherin työtoveri. Hänen asemansa osoittaa, että hän toimi kirjurina tärkeässä Leipzigin väittelyssä: Luther halusi siis juuri hänet lähelleen vaikeassa tilanteessa. Toimiessaan Eislebenissä 1520-luvun loppupuolella hän kuitenkin hakeutui vähitellen Lutherin vastustajien leiriin eikä tehnyt sitä erityisen tyylikkäästi.
Agricola hyökkäsi ensin Melanktonia vastaan. Katoliset piispantarkastukset olivat päättyneet ja Lutherin ja Melanktonin vierailut olivat osa seurakuntien jälleenrakennustyötä. Niihin liittyivät paitsi polttavaan tarpeeseen syntyneet katekismukset myös Melanktonin kirjoittamat visitaatioartiklat, joilla hän antoi seurakunnille käytännön ohjeita. Melankton oli varoittanut lihallisesta vapaudesta ja kehottanut saarnaamaan lakia: Näin kuulijoiden oli toisaalta nähtävä lohduton tilansa, toisaalta muistettava että kristitty elää uutta elämää. Agricola arvosteli Melanktonia: Hänen mukaansa vain evankeliumin saarna voi synnyttää oikean katumuksen ja uskon. Luther järjesti kaikkien osapuolten välisen neuvottelun marraskuussa v. 1527, ja näytti siltä että yksimielisyys oli saavutettu. Agricola, jota pidettiin erinomaisena saarnamiehenä, kävikin edelleen Lutherin ystävästä ja saarnasi vielä mm. Augsburgin valtiopäivillä v. 1530. Lutherin korviin tuli kuitenkin usein huolestuttavia uutisia ja hän varoitti nuorempaa ystäväänsä harhasta. Tämän kirjeet saivat uskonpuhdistajan yhä uudelleen uskomaan, että kyse oli vain retoriikasta. Kun Agricola palasi Wittenbergiin v. 1536 Luther näki varsin pian, että hän oli erehtynyt, eikä Agricola saanut enää saarnata Wittenbergissä.
Kesällä 1537 kaupungissa alettiin levittää nimettöminä painettuja teesejä, joissa antinomilainen usko kävi selväksi. Jäljet johtivat Agricolaan ja hänen oppilaisiinsa, mutta omalla nimellään Agricola ei astunut esiin.
Luther siivoaa Wittenbergin
Saatuaan käsiinsä antinomilaiset teesit Luther julkaisi välittömästi vastakirjoituksen, jossa hän sanoutui niistä irti ja ilmoitti järjestävänsä asian selvittämiseksi julkisen väittelyn. Hän julkaisikin teesit ja järjesti väittelyn 18.12.1537. Se merkitsi taisteluhaastetta: Nyt oli mahdollista astua esiin ja tehdä asiat selviksi. Agricola ei tarttunut haasteeseen eikä tullut paikalle, mutta arvosteli teesejä yksityisesti. Siksi Luther oli järjestämässä miehelle lähtöä Wittenbergistä, mutta perhepiiri onnistui välittämään sovinnon vielä kerran. Järjestettiin toinen antinomilaisväittely, jossa Luther ja Agricola esiintyivät yhdessä. Sopu murtui kuitenkin pian ja Agricola jätti Wittenbergin.
Kriisiin jälkeen Agricola ei ymmärrettävästi ole ollut erityisen suosittu hahmo Lutherin ystävien parissa. Häntä on pidetty heikkona ja huojuvana persoonana, joka ei kyennyt olemaan määrätietoinen teologi. Täysin tuulesta temmattuja nämä arviot tuskin ovat. Agricola sukeltaa nimittäin näyttämölle vielä kerran. Hyvin pian Lutherin kuoleman jälkeen keisarin sotajoukot hallitsivat koko Saksaa ja katolista uskoa ryhdyttiin palauttamaan uskonpuhdistuksen alueille rautakourin. Tässä vaiheessa nimenomaan Agricola neuvotteli paavin edustajien kanssa ns. Augsburgin Interimin. Agricolan ylpeät sanat omasta osuudestaan näyttävät antavan kuvan miehestä, joka ei ollut täysin tilanteen tasalla.
Agricolasta huolimatta kysymys lain merkityksestä ja käytöstä oli polttava vuosikymmenien ajan. Yksimielisyyden ohjeen taustalla ovat monet kiistat, jotka liittyivät sekä julistukseen että kristillisen elämän olemukseen. Ennen kuin päästiin minkäänlaiseen yksimielisyyteen lain asemasta luterilaisten parissa, oli selvitettävä Georg Majorin ja Nicolaus von Amsdorffin katkera hyviä tekoja koskeva kiista sekä Andreas Poachin ja Anton Othon hyökkäys Melanktonin käsityksiä vastaan (kysymys lain kolmannesta käytöstä).
Monta ongelmavyyhtiä
Lutherin käymä antinomilaiskiista sisältää itse asiassa monia erillisiä ongelmavyyhtejä. Merkittävin niistä oli kysymys lain syyttävästä käytöstä: Luther korosti voimakkaasti sitä, että lain saarna on kuin kivisydämet murskaava Jumalan moukari. Ilman sitä ei kukaan ole armon tarpeessa eikä kaipaa Kristusta. Tämän ongelmavyyhdin rinnalla kulkee kuitenkin Melanktonin visitaatioartikloista lähtien toinen linja: Oikea kristillinen usko johtaa välttämättä siihen, että kristitty haluaa elää Jumalan tahdon mukaan. Näin antinomilaiskiista liittyy läheisesti myös moraalin pohjaan eikä ainoastaan evankeliumin saarnan ytimeen.
Erityisesti toisessa teesisarjassaan ja siihen liittyvässä väittelyssä Luther puolustaa voimakkaasti lain merkitystä kristillisen elämän pohjana. Lain tärkein tehtävä on kyllä osoittaa kuulija syntiseksi. Laki tekee sen, koska se vaatii kuuliaisuutta Jumalalle. Se joka sysää sivuun lain kristityn elämästä, kumoaa samalla kuuliaisuuden Jumalaa kohtaan. Luther vaatii säännöllisiä katekismussaarnoja, joissa hurskaita kuulijoita varoitetaan antamasta tilaa synnille, eikä säästä sanoja (suomennoksen sivu 77):
“Nyt suuri osa meikäläisistä tekee siitä vapaudesta, johon Kristus vapautti meidät lain kauhuista synneistä ja iankaikkisesta kuolemasta eräänlaisen huolettomuuden ja luvan lihalle tehdä mitä tahansa. Tässä ei ole varmasti syytä lisätä öljyä kamiinaan, eli heittää lakia menemään ja vähätellä niitä syntejä, joiden Kristus sanoi tulevan aivan yleisiksi ennen viimeistä päivää, kuten juomingit ja juopottelu, niinkuin niistä ei muka olisi vahinkoa hurskaille. Päinvastoin on usein ja huolellisesti teroitettava tuollaisten seurakunnissa olevien kovien ja parannusta tekemättömien takia Kristuksen, profeettojen ja apostolien puheita, joissa uhataan tuholla tuollaisiin paheisiin langenneita. Sitten on lisäksi vielä tuotava esiin koko maailman turmeluksesta johtuvan Jumalan vihan esimerkkejä kuten vedenpaisumus, Sodoman polttaminen ja valtakuntien tuhoutuminen. Samoin on tuotava esiin, että meidän syntiemme takia paavi ja turkkilaiset hallitsevat meitä julmalla tyranniallaan ja murskaavat ruumiimme ja sielumme. Ja kuitenkin on mukaan aina liitettävä lohdutus evankeliumista: Jumala ei tahdo kääntyvän jumalattoman kuolemaa, eli sellaisen, joka alkaa vihata ja inhota syntiä ja joka ottaa uskolla Kristuksen vastaan synnin ja kaikkien kauheuksien voittajana. Heti kun tämä Kristuksen tuntemus ja usko on olemassa, seuraa jatkuva parannus.”
Suomalaista keskustelua
Suomalainen antinomilaiskeskustelu liittyy 1800-luvun herätysliikekiistoihin. Vuonna 1877 julkaistiin Oulussa teos Kaksi kirjettä. Toinen luikkijoista ja nurkkasaarnaajista ja toinen lain hylkääjiä vastaan. Jälkimmäinen kirjeistä on Lutherin tärkeä teos Wider die Antinomer (1539). Valitettavasti vain jo käännöksen otsikko osoittaa, että nimettömällä suomentajalla on ollut enemmän kiihkoa kuin taitoa. Julkaisun maalitauluna ovat ilmeisesti ennen muuta evankeliset vapaat maallikkosaarnaajat. Saman ryhmän aiheuttama huoli pakotti Fredrik Gabriel Hedbergin paneutumaan kunnolla Lutherin tuotantoon: Artikkeleista koottu teos Ainoa autuuden tie sisältää kappaleen otsikolla “Laki ja evankeliumi.” Jakso koostuu lähes pelkästään Luther-lainauksista.
Muistan hyvin, miten antinomilaistekstien julkaiseminen 1980-luvun alussa herätti huomiota ja hämmennystäkin. Nämä tekstit eivät todellakaan olleet saaneet niille kuuluvaa huomiota eikä tilanne ole tästä juuri muuttunut. Antinomilaisväittelyiden äärellä esille nousevat monet ongelmavyyhdit. Mainitsen niistä vain muutamia.
Luther vaatii tiukasti konkreettista ja kaiken tieltään murskaavaa lain julistusta saarnastuoleihin. Se on ainoa keino tehdä tilaa ehdottomalle evankeliumille kuulijoiden sydämissä. Tämä vaatimus näyttää joutuneen lähes täysin unohduksiin. Ehkä meidänkin maassamme kuulijat ihmettelisivät Dominicus Beyerin tapaista saarnamiestä ja pitäisivät häntä epäilyttävän epäluterilaisena? Evankeliumin levittämisellä on kuitenkin joka tapauksessa jokin väline. Ellei se ole lain ja evankeliumin saarna, sen paikan on ottanut jokin muu. Mikä se on meidän keskellämme?
Toisissa tämän verkkolehden artikkeleissa pohditaan sitä, mikä merkitys eettisissä kysymyksissä on luonnollisella järjellä ja mikä Jumalan ilmoituksella. Ensimmäisen antinomilaisväittelyn esipuheessa Luther sivuaa tätä aihepiiriä. Hän korostaa, että jokaisella ihmisellä on luonnostaan jonkinlainen lain tunto, mutta että se on syntiin langenneessa maailmassa heikko ja hämärtynyt. “Lain saarna” on näissä väittelyissä Raamatun opetusta, joka löytää enemmän tai vähemmän kiinnekohtia kuulijan luonnolliseen järkeen perustuvassa ymmärryksessä. Meidän maassamme – esimerkiksi lukion uskonnonkirjoissa – markkinoidaan luterilaisena käsitystä, jonka mukaan kristityllä on eettisissä asioissa tarjolla vain järkensä valo. Tämä käsitys sopii erinomaisesti sellaiselle kansankirkolle, jonka jäsenistö on irtautunut Raamatun ohjeista. Säännöllisiä katekismussaarnoja vaatineelle Lutherille se olisi ollut ilmeisesti kauhistus. Varsin oudoksi jää näiden tekstien valossa myös moderni pyrkimys jaotella eri Raamatun jakeita kuuluvaksi joko ‘lakiin’, joka muuttuu, tai ‘evankeliumiin’, joka on muuttumaton.
Koko antinomilaiskiista merkitsee merkkipaalua sillä tiellä, joka vei Lutherin kuulijat käsitykseen “lain kolmannesta käytöstä.” Melanktonin visitaatioartiklat muistuttivat, etteivät seurakuntalaiset saa hylätä Raamatun ohjeita elämässään. Agricolaa nämä ohjeet loukkasivat ja samat artiklat sukelsivat esille vielä Wittenbergin kriisin aiheuttaneissa nimettömissä teeseissäkin. Luther asettui kuitenkin selvästi Melanktonin puolelle. Polku johti kohti Yksimielisyyden ohjeen opetuksia
